Mimosa Hedbergin kuva Kuva: Vessi Hämäläinen

On niin vaikeet olla onnellinen

"Minusta tuntuu, etten ikinä tule saavuttamaan sitä onnellisuuden määrää, jota todistin ahtaassa myanmarilaistalossa", pohtii Mimosa Hedberg.

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Vessi Hämäläinen

NäkökulmatKöyhyysMaatalous ja maaseutuBurma/Myanmar

En tule ikinä unohtamaan sitä kertaa, kun astuin ensimmäisen kerran myanmarilaiseen maataloon. Täällähän ei ole yhtään mitään, ajattelin.

Olin tehnyt piinallisen hitaan jeeppimatkan kuoppaisia maanteitä pitkin riisinviljelyksestä tunnetulle Ayeyarwadyn alueelle Lounais-Myanmarissa. Loput matkasta hytkyin viimeisiä vetelevän skootterin takapenkillä. Edessä keskittyneesti hyräilevä maanviljelijä kuskasi minua kinttupolkuja pitkin kohti pientä kylää, jonne autolla ei olisi ollut mitään asiaa.

Viimein saavuin riisinviljelijäperheen pihaan. Minut toivotettiin myanmarilaisittain lämpimästi tervetulleeksi ja kutsuttiin perheen kotiin jakamaan heidän elämäänsä. Puinen, monsuunisateiden raiskaama talo oli tyhjää täynnä, vaikka eipä sen pieneen neliömäärään olisi paljoa mahtunutkaan. Yksi nurkkaus oli pyhitetty Buddhalle, mutta siinä olikin talon näyttävin sisustuselementti.

Pöytä ja muutama tuoli talosta löytyi, siihen loppuivat ylellisyydet ja huonekalut. Tämäkin oli jo tosin luksusta. Kolme sukupolvea kattava perhe ei edes mahtuisi syömään samaan aikaan pöydän ääreen. Talon takaoven kautta tasapainoteltiin lankkua pitkin ulkohuussiin. Lounaaksi maisteltiin pellolta napattua rottaa.

"Minulla on kaikkea, heillä ei mitään."

Tämä perhe ei ollut voittanut elämässä niin sanotusti lotossa, vaikka eivät he missään nimessä olleet kylänsä köyhintä sakkia.

Moni perheen lapsista ei ollut käynyt koulua loppuun. Vuotuinen toimeentulo on kiinni Myanmarin arvaamattomista monsuunisateista, jotka voivat tuhota riisisadon yhdessä yössä. Tai vieläkin pahempaa – pyyhkiä kokonaisen kylällisen ihmisiä pois maailmankartalta. Niin kävi vuonna 2008 sykloni Nargisin kylväessä tuhoa juuri Ayeyarwadyn alueella. Tämä perhe säästyi nipin napin pahimmilta seurauksilta.

Koin klassisen tunnetilan, jonka jokainen kehitysmaassa asunut on käynyt läpi. Minulla on kaikkea, heillä ei mitään. Heti perään mieleen pulpahtanut kysymys herätti vielä pahemman maailmantuskan: Miksi nämä tyypit ovat kaikesta huolimatta niin onnellisia?

 

Oli sitten kyse buddhalaisuudesta tai siitä, että on opittu elämään niin vähällä eikä tiedetä muusta – nämä ihmiset olivat aivan tajuttoman tyytyväisiä elämäänsä. Perhe oli läsnä kaikessa, maata viljeltiin yhdessä, ruoka-aikoina istuttiin yhdessä (lattialle) jakamaan se vähä, mitä oli. Isoisällä oli aikaa saattaa lapsenlapset jalan kouluun.

Nyt kun asun taas kestoharmaassa Helsingissä, en voi olla palaamatta näihin ajatuksiin. Minulla on täällä kaikkea, mitä omassa, materialistisessa mielessäni saatan pitää tärkeänä. On laadukasta kahvikonetta ja kaapissa typeriä muumimukeja niin paljon, etten jaksa edes laskea. Silti on koko ajan kauhea kiire. Ei siitä tavaran määrästä - saatikka läheisten läsnäolosta - ehdi nauttimaan. Nähdäänkö ensi viikolla? Ei, koska kalenteri on täynnä seuraavat kuusi viikkoa.

Minusta tuntuu, etten ikinä tule saavuttamaan sitä onnellisuuden määrää, jota todistin ahtaassa myanmarilaistalossa. Hyvinvointi ei lähde materiasta. Eikä tavaraa täynnä oleva koti tee onnelliseksi, vaan kaikki muu, mitä ympäriltä löytyy.

Siitä meillä länkkäreillä olisi vielä aika paljon opittavaa.

Mimosa Hedbergin kuva

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.