Kuvituskuva, jossa maapallo, hymiöliikennemerkkejä, lentokoneita, kaupunki ja taustalla dollareita British Library-iStock-The Internet Archive

Näin meidän hyvinvointimme on revitty toisten selkänahasta

Maailman Kuvalehti pureutui hyötymisen historiaan. Yhä kun toiset porskuttavat ja keräävät voitot, toiset kärvistelevät.

Teksti: Esa SalminenKuvatoimisto: British Library-iStock-The Internet Archive

PitkätTalousTasa-arvo

Alkuhämärä

12 000 vuotta sitten ihminen alisti eläimet ja kasvit oman tuotantonsa välineiksi.

Ruokaa alkoi jäädä yli, jolloin kaikkien ei tarvinnut viljellä maata. Syntyi yhteiskunta, jossa alkoi olla rooleja: yhdet olivat työläisiä, toiset pomoja. Viimeistään tällöin naiset alistettiin miestä alemmiksi.

Pitkään kuninkaat, faaraot ja muu eliitti kyykyttivät talonpoikia ja muita alaisiaan. Rikkaudet kertyivät harvoille ympäri Eurooppaa, Aasiaa, Amerikkoja ja Afrikkaa.

 

Siirtomaa-aika

1492 oli käännekohta: Erityisesti espanjalaiset alkoivat lypsää Amerikkoja tyhjiin kullasta ja hopeasta. Samalla taudit ja väkivalta pyyhkivät arviolta 80–95 prosenttia alkuperäiskansoista. Rikkaudet kasautuivat Madridiin ja siivittivät Euroopan alkavaa markkinataloutta.

Espanjan jälkeen siirtomaita pyörittivät lähinnä Englanti, Hollanti, Portugali ja Ranska. Kauppakomppaniat johtivat ulkomaankauppaa kovin ottein ja vetivät Eurooppaan rikkauksia ympäri maailman.

Amerikkoihin työvoimaa tuotiin miljoonittain orjalaivoilla Afrikasta. Koko Eurooppa osallistui ja hyötyi: laivat tervattiin usein suomalaisella tervalla.

1700-luvun lopulla kerätty rikkaus mahdollisti teollisen vallankumouksen Englannissa. Raaka-aineet tuotiin alusmaista, teolliset tuotteet myytiin maailmalle. Köyhät pysyivät köyhinä, teollisuusmaat rikastuivat lisää.

Yhdysvalloissa oli omanlaisensa ”siirtomaa-aika” maan sisällä. Tilaa ja luonnonvaroja riitti, työläiset tuotiin Afrikasta ja Kiinasta. 1800-luvun kultakuumeen jälkeen maassa nousivat tycoon-paronit, rahamiehet, ja pian Yhdysvalloista tuli teollisuuden keskus. Yhdysvaltalaiset vetelivät naruja Etelä-Amerikan banaanivaltioissa.

Ensimmäisen maailmansodan koittaessa 85 prosenttia planeetan maa-alasta oli lännen kontrollissa.

 

Moderni aika

Yhdysvallat peri sotavelkoja Euroopasta ja levitti yrityksensä ympäri maailman.

Itsenäistyneitä siirtomaita alettiin teollistaa tyypillisesti syytämällä niille lainoja. Usein jättimäisiä infrastruktuurihankkeita (patoja, voimalaitoksia, teitä) kutsuttiin avuksi, mutta käytännössä ne ostettiin ”antajamaasta” velaksi. Diilit neuvoteltiin hyödyttämään länttä.

Halpoja lainoja ei pystyttykään maksamaan takaisin, kun kylmä sota nosti korot kattoon ja raaka-aineiden hinnat laskivat. Kehitysmaiden velkakriisissä köyhät olivat pulassa jo korkojen kanssa, ja rahaa virtasi rikkaille velkojille.

Velkasovittelussa köyhät pakotettiin leikkaamaan julkista sektoria, esimerkiksi koulutusta ja terveydenhuoltoa, ja yksityistämään yrityksiä. Riippuvaisuus rikkaista maista kasvoi, ja pohjoisen yritykset pääsivät yhä enemmän hyötymään etelän luonnonvaroista.

Halutut luonnonvarat, kuten öljy, rikastuttivat myös eliittiä etelässä. ”Nyt on meidän vuoromme syödä”, moni ajatteli kansan kustannuksella.

 

Nykyaika

Pohjoinen tukee omaa maatalouttaan tukiaisilla ja kaupan esteillä. Etelä ei saa tuotteitaan kaupaksi pohjoisessa.

Raaka-ainetuotanto on edelleen etelässä, mutta myös tehtaat eli saastuttaminen ja halpatyö on siirretty etelään. Ne tuovat työpaikkoja, mutta rikkaat keplottelevat voitot pohjoiseen veroja vältellen.

Kaupan sääntöjä halutaan ajaa vapaakaupan suuntaan – paitsi Trump, joka haluaa vielä entistäkin paremmat diilit Yhdysvalloille.

Vuosisatojen sikailusta syntynyt ilmastonmuutos uhkaa iskeä pahiten kaikista köyhimpiin maihin ja ihmisiin.

Lähde: Päälähteenä on käytetty Andrew Brooksin kirjaa The End of Development – A Global History of Poverty and Prosperity (Zed Books, 2017).