Norma Romero ojentaa ruokakassia junassa matkaaville
Norma Romero ojentaa ruokakassia junassa matkaaville. "Suurin palkka työstämme on siirtolaisten ja heidän perheidensä kiitollisuus."
Norma Romero
Norma Romero johtaa siirtolaisille humanitaarista apua tarjoavaa Las Patronas-ryhmää Veracruzin osavaltiossa.
Patronasin naisten tukikohta
Patronasin naisten tukikohdassa kokataan ja pakataan ruokia ja annetaan yösija sitä tarvitsevalle.
Guadalupe 'Lupe' Gonzalez pinoaa maissitortilloita
Guadalupe 'Lupe' Gonzalez pinoaa maissitortilloita, jotka laitetaan junan kyydissä matkaavien siirtolaisten ruokanyytteihin.
Junan kyytiin heitettäviä vesipulloja, jotka on sidottu nauhoilla yhteen kahden pullon setteihin
Junan kyytiin heitettävät vesipullot on sidottu nauhoilla yhteen kahden pullon seteissä, jotta niistä saa hyvin vauhdissa kiinni.
Norma Romero soittaa puhelimella
Norma Romero soittaa pohjoismeksikolaiselle piispalle, että hondurasilaiset siirtolaiset ovat lähdössä bussilla tämän majataloon Coahuilaan.
Nainen seisoo muovikassi kädessään junan kulkiessa ohi

Naiset muureja vastaan

Las Patronas -naiset ovat ruokkineet Paholaiseksi kutsutun junan kyydissä matkustavia keskiamerikkalaisia siirtolaisia jo 22 vuotta. Meksikon halki puuskuttava Paholaisen juna vie heitä lähemmäs amerikkalaista unelmaa.

Teksti: Alejandro CárdenasTeksti: Lumi EronenKuvat: Alejandro Cárdenas

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusRuokaMeksiko

Hyppysellinen merisuolaa, punasipulia, kuusi valkosipulinkynttä, kanalientä, yön yli liotettuja mustapapuja ja pari kypsää tomaattia, Norma Romero kertaa reseptin ääneen.

Romero johtaa Las Patronas -yhteisöä, joka auttaa Meksikon läpi kohti Yhdysvaltojen rajaa matkaavia siirtolaisia, jotka tekevät karun matkan Paholaiseksi kutsutun junan kyydissä.

Urheat Las Patronasin naiset keittävät avotulella joka päivä kymmenen kiloa riisiä valtavissa kattiloissa. Pari kiloa papuja, kultaiseksi paistettuja tortilloja jokaiseen ruokapussiin. Kun onni on myötä, mukaan saadaan myös keitettyjä porkkanoita, perunaa, punajuurta tai kurpitsaa. Papaijaa, melonia, vesimelonia tai muita kuin taivaan lahjana saatuja hedelmiä pakataan puhtaisiin pusseihin, joihin nälkäiset kädet tarttuvat pohjoiseen kiitävästä junasta.

Kaikki sai alkunsa helmikuun viidennen päivän aamuna vuonna 1995. Romero ja joukko muita naisia oli palaamassa torilta kotiin ja pysähtyi odottamaan, että ohi kulkeva juna päästäisi heidät jatkamaan matkaansa. Yhtäkkiä he huomasivat junan katolla ja vaunujen väleissä naisia ja miehiä, jotka pyysivät ruokaa: ”Kiltit ihmiset, meillä on nälkä.”

Vaunut kiitivät ohi, ja niistä kaikista kuului sama pyyntö. Ajattelematta sen enempää naiset ojensivat junan siirtolaisille ostoksensa, leipää ja maitoa.

Tuona päivänä, Veracruzin sokeriruokoviljelysten keskellä, syntyi yhteisö nimeltä Las Patronas. Nälkäisten pyyntö sai naiset järjestäytymään, jotta heillä olisi seuraavana päivänä ruokaa tarjottavanaan. Yksi antoi kotona yli jääneen riisin, toinen papuja, tortilloita tai muovipusseja, joihin ruoka pakattiin.

He juoksivat paikalle heti, kun kuulivat junan lähestyvän, ja jakoivat kaksikymmentäviisi ruokapussia. Romero muistelee murheellisena, kuinka moni jäi silloin ilman.

”Ei hätää, äitikulta. Palaan vielä taskut täynnä taaloja.”

Nykyäänkin Las Patronasin naiset ojentavat auttavan kätensä Paholaisen junan kyydissä kulkeville omista varoistaan. Matkalaiset saavat myös halutessaan katon päänsä päälle, ruokaa, huopia, opastusta, puhelinyhteyden perheeseen ja neuvoja jatkoreitistä.

Paholaisen juna on tosiasiassa tavarajunaverkosto, joka kuljettaa raaka-aineita ympäri maata. Ja tietenkin siirtolaisia. Ja yksi näistä Paholaisen junaan hypänneistä on hondurasilainen Francisco.

”Ei hätää, äitikulta. Palaan vielä taskut täynnä taaloja”, Francisco oli sanonut äidilleen ennen lähtöään.

17-vuotias kertoo olevansa kuusilapsisen perheen nuorin. Isoveljet Carlos ja Arturo muuttivat myös pohjoiseen pari vuotta sitten, vaikkakin eri olosuhteissa: Keski-Amerikkaa piinaava jengiväkivalta ajoi heidät omaehtoiseen maanpakoon Yhdysvaltoihin.

Francisco tuntee tuulen kasvoillaan istuessaan junan katolla muiden salamatkustajien joukossa. Franciscon matka Meksikon rajan yli kohti Yhdysvaltoja alkoi kaksi päivää sitten, ja tähän mennessä se on ollut tuskien taival. Hyvästit rakkaille Hondurasissa, bussikyyti Guatemalan halki, Meksikon rajan ylitys El Naranjon rajakylän kautta, maksu ihmissalakuljettajalle, joka varmistaa reitin Tenosiquen kaupunkiin eteläiseen Tabascon osavaltioon.

Tenosiquessa Fransisco saa levähtää paikassa nimeltä Suoja 72, jonka nimi viittaa Los Zetas -kartellin Tamaulipasissa vuonna 2010 murhaamiin 72 siirtolaiseen. Parin päivän levon jälkeen odotettu juna kulkee viimein kaupungin ohi. Paholaisen kyydissä pääsee Palenqueen, Chiapasin osavaltioon.

Haaveet uudesta elämästä Yhdysvalloissa ovat silti vielä kaukana toteutumisesta.

Sementtitehtaaksi kutsutun alueen kohdalla Fransiscon on hypättävä liikkuvasta junasta. Siellä pitävät vahtia maahanmuuttopoliisin partiot. Niinpä alueen rajaa pitkin jalan kulkevat yleensä ryöstetään, pakotetaan riisuutumaan ja haukutaan lyttyyn.

Koko vuorokausi kuluu kävellessä Coatzacoalcosiin, Veracruzin osavaltioon. Perille Fransisco pääsee rahattomana ja nälkäisenä. On seurattava junarataa ja hypättävä uudelleen kyytiin. On kestettävä pelko, jano ja epätietoisuus siitä, miten pitkään matka kestää ja minne se tarkalleen vie.

On totuttava kuulemaan lause ”jos juna hidastaa vauhtia, odota pahinta”. On antauduttava kiristettäväksi ja hakattavaksi – tällä kertaa hakkaajina ovat kuulemma keskiamerikkalaisen Mara Salvatrucha -jengin jäsenet.

Junasta hypätään Tierra Blancassa, ja Las Prietasin kylässä odottaa kilpajuoksu maahanmuuttopoliisin kanssa. Kävellään La Estrellan kylään ja kerjätään rahat bussilippuun Córdoban kaupunkiin. Sitten saa taas levätä hetken Guadalupen kylässä.

Kun on kerännyt tarpeeksi voimia, taival jatkuu vieraan maan keskiosiin Lecherían asemalle Méxicon osavaltioon. Siellä siirtolaisen pitää valita sokkona, maata ennalta tuntematta, jatkaako matkaa keskistä vai läntistä junarataa pitkin.

Francisco valitsee Guadalajaran kaupungin, josta tie vie kylmässä junan katolla Mexicaliin, Tijuanaan tai Nogalesiin. 18 päivän matkanteon jälkeen pitää etsiä ”kojootti”, joka salakuljettaa rajan yli. Jos tuuri käy, alkaa matka aivan toisenlaiseen maahan ja jälleen tuntemattomaan.

Ripeät kädet tarttuvat naisten ojentamiin pusseihin ja pulloihin.

Aikoinaan Paholaisen junan kyydissä kulki satoja siirtolaisia, nykyään kyytiin kiipeää enää kymmeniä. Meksikon julma siirtolaispolitiikka, järjestäytynyt rikollisuus ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin mielivaltaisuus ovat tehneet matkasta entistä turvattomamman. Amerikkalaista unelmaa tavoitellaan nykyään jopa jalan.

Silti köyhien määrä Paholaisen junassa ei ole vähentynyt. Francisco on vain yksi monista, joka uskaltautuu kammottavalle matkalle Meksikon läpi kohti Yhdysvaltoja paremman elämän toivossa.

Näille siirtolaisille Las Patronasin apu on välähdys jotain hyvää ja pyyteetöntä. Naisten toiminta on jatkunut 22 vuotta, ja jatkuu epäilemättä niin kauan, kun siirtolaisia kulkee Paholaisen junassa kohti pohjoista. Kotinsa köyhyyden ja silmittömän väkivallan takia jättäneille naisille, miehille ja lapsille Las Patronasin naisten ojentama pussi saattaa sisältää ainoan ruoan useisiin päiviin, jopa viikkoihin. He eivät tiedä, milloin saavat seuraavan kerran syödäkseen.

”Korva tarkkana”, naiset muistuttavat toisiaan. ­Pitää ehtiä junaradan laitaan ennen kuin juna puuskuttaa ohi.

Kun kaukaa kuuluu ensimmäinen vihellys, naiset tarttuvat laatikoihin, jotka on pakattu täyteen ruokapusseja ja vesipulloja. He asettuvat radan laitaan pitäen välimatkaa toisiinsa ja junaan, ja ovat valppaana junasta ojentuville käsille.

Yhä voimistuva vihellys tietää sitä, että Paholaisen juna lähestyy. Naiset kiirehtivät pelotta sitä vastaan. Rautatonnit kuljettavat nälkäisten ja janoisten naisten ja miesten unelmia. Huhu on kulkenut vuosien saatossa: siirtolaiset tietävät, että Las Patronasin naiset odottavat heitä ruokapussit ja narulla kiinnitetyt vesipullot koholla.

Vähitellen junasta erottuu siirtolaisia, joiden ainoa kantamus on koti-ikävä. Kasvojen piirteitä ei junan vauhdissa näe selvästi. Kaikilla on samat kasvot: kaiken taakseen jättäneet ja parempaa huomista toivovat.

Ripeät kädet tarttuvat naisten ojentamiin pusseihin ja pulloihin, ja naisilla on jo seuraavan vaunun eväät käsissään. He työskentelevät herkeämättä, kunnes Paholaisen juna on loitonnut ulottumattomiin.

Lisää aiheesta Maija Salmen kirjassa Paholaisen juna. Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa. Atena 2015.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Alejandro Cárdenas