Kuvassa Veronica Kalhori nojaa tiiliseinään
Kalhori rakentaa nykyisin uraa poliittisena avustajana SDP:n eduskuntaryhmässä ja kulttuurilautakunnan jäsenenä Espoossa.
Kuva: Eeva Anundi

Lukutaidottoman äidin tytär rakentaa poliittista uraa - ja puhuu rohkeasti kunniaväkivallasta

Veronica Kalhori on taustaltaan Lähi-idästä saapunut pakolainen. Tätä nykyä hän on suomenruotsalainen syöpätutkija ja poliitikko, joka puhuu kunniaväkivallasta ja kunnioittaa Syyriassa taistelevia kurdinaisia.

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Eeva Anundi

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusNaiset

1) Tajuammeko täällä Suomessa, miten onnekkaita olemme?

Kyllä jotkut ymmärtävät. Mutta nuoremmalle sukupolvelle voi olla vaikeaa kuvitella, mitä muualla maailmassa on meneillään. Lähi-idässä tapahtuu nyt samoja asioita kuin parikymmentä vuotta sitten.

2) Olet syntyperältäsi Iranin kurdi. Mitä kurditaustasi merkitsee sinulle?

Tiedän mistä tulen ja olen ylpeä juuristani, mutta muuten se ei ole iso asia. Ennen kaikkea olen ihminen. Kotini on Suomessa, Espoon Karakalliossa, ja elämäni on jatkunut suomalaisena. Vanhempieni kotona näkyy enemmän kurdiperinnettä. On minullakin kurdipuku, jota pidän juhlissa.

3) Millaista on seurata uutisia Lähi-idästä ja kurdeista?

Irakin kurdit ovat taistelleet Isisiä vastaan rohkeasti. Ja Syyriassa taistelevat kurdinaiset, se on hienoa. Ajatella, missä asemassa he ovat! Kun puhutaan naisista Lähi-idässä, puhutaan usein siitä, miten alistuneita he ovat. Mutta kurdinaiset Syyriassa taistelevat kentällä. Se luo hyvin erilaista naiskuvaa.

4) Miten päädyit Suomeen?

Olen syntynyt Iranissa. Neljävuotiaana pakenin perheeni kanssa Irakiin, koska monet sukulaiseni oli teloitettu. Sama olisi tapahtunut isälleni, jos olisimme jääneet Iraniin. Olin 14, kun tulimme pakolaisina Suomeen. Muistan sen selvästi: aloitimme matkamme 21. maaliskuuta 1999, jolloin Kurdistanissa juhlittiin uutta vuotta. Siellä on tuohon aikaan vuodesta kaunista ja vihreää. Kello oli kuusi illalla, kun laskeuduimme Vaasan lentokentälle. Oli pimeää ja ensimmäinen ajatukseni oli, että herre gud, palaan samalla lennolla Irakiin!

5) Millaista oli elää ja käydä koulua Irakissa?

Elimme Pohjois-Irakin Kurdistanissa, jossa 1990-luvun alussa oli täysi sota. Se oli pelottavaa. Omaa isäni ammuttiin, mutta onneksi hän selvisi. Mietin, kuolisinko itsekin. Luokassa saattoi olla 50 oppilasta ja yksi opettaja. Meillä ei ollut kirjoja eikä pulpetteja, istuimme lattialla. Opettajat opettivat ilman palkkaa, mutta tulivat silti joka päivä töihin. Jo silloin tajusin, että koulutus on tärkeää.

6) Miten perheesi sopeutui Suomeen?

Saavuimme Mustasaareen, pieneen ruotsinkieliseen kuntaan. Meidät kotoutettiin ruotsiksi. Mietin, voisinko ikinä oppia ruotsia. Iltaisin katsoin kotona tv-ohjelmia ja kirjoitin paperille kaikki sanat, jotka kuulin ruotsiksi. Kun olin asunut Suomessa neljä vuotta, olin jo kirjoittanut ylioppilaaksi ja oppinut ruotsin. Kirjoitin myös pitkän suomen. Minulla on hienot kokemukset kotoutumisesta.

Vanhemmillani ei ole ollut yhtä helppoa. Kielen oppiminen on hidasta. Äiti on lukutaidoton, ja hänellä on ollut vaikeaa. Silti hän on aina kannustanut meitä opiskelemaan. Itse olen auttanut häntä toimimalla tulkkina.

 

”Syyllistämme usein miehiä, mutta naisetkin voivat olla arvokonservatiiveja.”

 

7) Millainen maahanmuuttajanaisten asema on Suomessa?

He jäävät valitettavan usein kotiin hoitamaan lapsia, mikä vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan.Moni nainen voi itse ajatella, että hänen paikkansa on kotona. Syyllistämme usein miehiä, mutta naisetkin voivat olla arvokonservatiiveja.

Silti ei saa unohtaa miesten roolia: heidän pitää ymmärtää, että jos äiti pärjää, se on hyvä juttu paitsi hänelle myös perheen tyttärille. Perheessämme on aina ollut tasa-arvoista. Isäni on liberaali ja antanut meidän päättää asioista.

Naisten pitäisi arvostaa itseään enemmän. Voin kuvitella, miten vaikeaa se on naiselle, joka tulee Lähi-idästä: millaisessa asemassa nainen siellä on. Sitten tulet Suomeen, jossa on vapaata. Tämä aiheuttaa hämmennystä.

8) Tutkit syöpää, kunnes lähdit politiikkaan. Mitä tapahtui?

Isäni on ollut aina poliittisesti aktiivinen, mutta itse olin pienenä kiinnostunut ihmiskehosta ja sen toiminnasta. Tein väitöstutkimukseni kilpirauhassyövästä.

Kolme vuotta sitten päätin, että haluan mukaan politiikkaan. Palestiinassa sodittiin ja poltettiin kouluja. Minulla on poika ja mietin, millaisessa maailmassa hän tulee elämään. Suomen hyvinvointiyhteiskunta on minulle tärkeä: se ei ole tullut itsestään, vaan siihen on satsattu vuosikymmeniä.

9) Olet puhunut paljon kunniaväkivallasta. Miten ongelma näkyy Suomessa?

Täällä ongelma ei ole yhtä iso kuin Ruotsissa. Tapasin Ylen ajankohtaisohjelmassa ruotsalaisia naisia, jotka sanoivat, että älkää odottako, että tilanne äityy pahaksi.

Aiheesta debatoitiin vastikään paneelissa, jossa keskustelijat ottivat yhteen. Ajattelin, onko tämä oikeasti tällaista. Suomessa ongelma on pieni, mutta silti reaktio on tämä. Haluan itse puhua aiheesta rakentavasti. Monet eivät uskalla puhua, koska heidät leimataan heti rasisteiksi. Toinen haaste on se, että rasistit voivat käyttää tätä aseenaan sanoen, että tämä on monikulttuurisuuden ongelma.

10) Mistä kunniassa on sitten kyse?

Minulle kunnia tarkoittaa sitä, että olet hyvä ihminen. Mutta Lähi-idässä kunnia nähdään usein juuri naisten käyttäytymisessä.

Kun kirjoitin kunniaväkivallasta Helsingin Sanomiin, pelkäsin siitä koituvan paljon ongelmia, mutta niin ei tapahtunut. Kantasuomalaiset kiittivät ja kehuivat minua rohkeaksi.

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.