Kuvassa Riikka Theresa Innanen
”Olen pienestä asti ajatellut, että olen jonkinlainen soturi: valmis taistelemaan asioiden puolesta, joita pidän tärkeänä”, Riikka Theresa Innanen sanoo.

Palavasieluinen aktivisti

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Helsingin Rautatientorilla muutti helsinkiläisen Riikka Theresa Innasen elämän.

Teksti: Jaana-Mirjam MustavuoriKuva: Emilia Kangasluoma

PitkätVaikuttamistoimintaKulttuuriSuomi

Suomeen saapui ennätysmäiset 32 476 turvapaikanhakijaa vuonna 2015. Eri puolille Suomea pystytettiin yli sata vastaanottokeskusta. Samalla, kun monet auttoivat tulijoita, osa heitti polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Alettiin puhua tolkun ihmisistä, suvakeista ja rasisteista.

Kun turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset alkoivat viime huhtikuussa, helsinkiläinen tanssija-koreografi Riikka Theresa Innanen, 47, ei mennyt väsymyksestään huolimatta nukkumaan, vaan käveli Helsingin Rautatientorille turvapaikanhakijoiden mielenosoitustelttaan. Siitä oli tullut hänelle toinen koti. Kotona ei ollut ketään odottamassa.

”Mielenosoittajien yhteisössä oli arkipäivän ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, johon Suomessa törmää harvoin. Kodikkuuden tunne syntyi ilojen ja surujen jakamisesta”, Innanen sanoo kotonaan Helsingissä.

Tiivis yhteisöllisyys oli hänelle ennestään tuttua tanssituotannoista.

Torilla joku irakilainen tai afganistanilainen toi aina heti kupillisen teetä, toinen alkoi laulaa ja kolmas lisäsi hiiliä grilliin. Kodittomille ja bussista myöhästyneille humalaisillekin tarjoiltiin teetä.

Innanen päivysti teltalla päivittäin ja teki myös yövuoroja. Kotonaan hän kävi vain kääntymässä.

Kaikki alkoi helmikuussa 2017. Ystävä houkutteli Innasen mukaansa mielenosoitukseen Kiasman eteen. Innasta väsytti, mutta hän lähti kuitenkin ja vei makuupussin mielenosoittajille, myöhemmin myös tumppuja ja kaulaliinoja.

Turvapaikanhakijoiden ongelmat olivat niin akuutteja ja vakavia, ettei Innanen voinut muuta kuin panna itsensä likoon. Hän auttoi banderollien ja tiedotteiden tekemisessä, kuvasi, dokumentoi ja kampanjoi turvapaikanhakijoiden oikeusturvan parantamiseksi.

Kun Oikeus elää -mielenosoitus siirtyi Rautatientorille, turvapaikanhakijat toivoivat, että leiri näyttäisi sympaattisemmalta. Innanen sitoi teltan ympärille narun, johon kiinnitettiin pyykkipojilla teltassa vierailleiden ihmisten viestejä. ”Haluan vain saada elää”, ”Haluan olla osa demokratiaa ja ihmisoikeuksia ja että kaikista pidetään huolta”, niissä luki.

”Tuulessa liehuvista lapuista tuli rajapinta mielenosoituksen, kaupungin ja ohikulkijoiden, välille. Se toi myös turvaa Rautatientorilla samaan aikaan mieltään osoittavaa Suomi ensin -ryhmää vastaan”, Innanen sanoo.

Innanen sanoo omaksuneensa ajatuksen auttamisesta ja ihmisten moninaisuudesta jo lapsuudenkodissaan Tampereella. Äiti on ahvenanmaalaissyntyinen ja ruotsinkielinen, tiibetinbuddhalaiseen myötätunnon filosofiaan perehtynyt psykiatrinen sairaanhoitaja. Isä taas on savolaispohjanmaalainen, sotilasuran tehnyt muusikko ja myyntimies.

Lapsuudenkodin ovet olivat auki kaikenlaisille ihmisille.

”Olen pienestä asti ajatellut, että olen jonkinlainen soturi. Puolustin jo lastentarhassa niitä, joita kiusattiin. Olen valmis taistelemaan asioiden puolesta, joita pidän tärkeänä.”

Innasen suvussa on muusikoita, taiteilijoita ja keraamikkoja.

”Inhosin sellaisia muusikoita, jotka olivat röyhkeitä ja kohtelivat muita huonosti, koska he olivat taiteilijoita. Ajattelin pitkään, etten ikinä halua taiteilijaksi ja samanlaiseksi egoistiksi.”

 

Innanen vertaa mielenosoitusta rakastumiseen.

 

12-vuotiaana kuvaan astui tanssi.

”Näin elokuvan nimeltä Breakdance.”

Innanen kävi kaverinsa kanssa katsomassa elokuvan kaksitoista kertaa.

”Olin tanssinut ennen kouluikää pari vuotta satubalettia, mutta breakdance oli erilaista: katu-uskottavaa, ei mitään sipsuttelua tutu päällä.”

Innanen alkoi treenata modernia tanssia, balettia ja jazztanssia. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän lähti ensin vuodeksi Viittakiven opistoon, ja sitten Oriveden opiston tanssilinjan kautta Amsterdamiin School for New Dance Development -kouluun.

Amsterdamissa kaikki tanssikoulun opiskelijat tulivat eri puolilta – Euroopasta ja Aasiasta, Keniasta, Meksikosta, Brasiliasta, Kanadasta, Yhdysvalloista.

”Koulussa opin kommunikoimaan erilaisista kulttuuritaustoista tulevien ihmisten kanssa. Erilaisuus on kiinnostavaa: se synnyttää uutta.”

Hollannissa tanssissa keskeistä oli ruumiillinen läsnäolo ja filosofia purkaa valtarakenteita ja hierarkioita. Kaikki tekivät kaikkea, lavastivat, ohjasivat ja tanssivat, eikä esiintyjien ja katsojien välillä ollut selvää rajaa.

Innanen valmistui tanssijakoreografiksi 1997. Kun Innanen palasi Suomeen, hän huomasi, että kotimaan tanssiskene oli perinteisempi verrattuna hollantilaiseen tyyliin.

Vähitellen häntä alkoi ahdistaa, että Suomessa taide tapahtuu vain studioissa, teatterilavoilla ja gallerioissa.

”Minulle tuli olo, että taiteen täytyy tapahtua kaduilla. Siellä, missä ihmiset elävät elämäänsä.”

2008 Innanen lähti vuodeksi Irlantiin työstämään ideoitaan. Syntyi Tree of Happiness, joka keskittyy perinteisten tanssiliikkeiden sijaan ihmisten kohtaamisiin.

Innanen kysyi kadulla ihmisiltä kolme kysymystä: mitä on onnellisuus, milloin olet onnellinen ja miltä se tuntuu. Jokainen sai kirjoittaa lapulle vastauksensa ja kiinnittää sen pyykkipojalla puuhun. Ideana oli vallata kaupunkitila ja täyttää se hyvällä energialla.

”Samaan pyrimme viestilipuilla turvapaikanhakijoiden mielenosoituksessa Rautatientorilla.”

Innanen unelmoi yhteiskunnasta, jossa on tilaa kaikenlaisille ihmisille.

Erityisen tärkeää hänelle on se, kuinka luomme yhteiskuntaa niiden kanssa, joiden kanssa olemme eri mieltä. Hänen mielestään Suomessa keskustelu ei ole tarpeeksi moniäänistä.

”Jos olemme aina tekemisissä vain samanmielisten kanssa, emme joudu koskaan kyseenalaistamaan omia ajatuksiamme ja toimintatapojamme.”

Innasen oma maailmankuva laajeni mielenosoituksen myötä.

”Opin koko ajan uutta muilta aktivisteilta ja turvapaikanhakijoilta, turvapaikkajuridiikkaakin. Kyse on siitä, mitä näille ihmisille tapahtuu, ja mihin olemme yhteiskuntana menossa.”

Innanen näkee, että on tärkeää oppia tehdyistä virheistä, jotta meillä on tulevaisuudessa paremmat resurssit auttaa tänne tulevia. Sen sijaan, että turvapaikanhakijat eristettäisiin vastaanottokeskuksiin, heidät on saatava heti osaksi yhteiskuntaa.

Innanen ehdottaa, että turvapaikanhakijoille annetaan heti kahden vuoden väliaikainen oleskelulupa, ja sen jälkeen katsotaan, kenellä on yhä tarve turvapaikkaan. Myös humanitäärisin perustein annettava oleskelulupa olisi tärkeä palauttaa lainsäädäntöön.

Oikeus elää -aktivistien Rautatientorin leiri purettiin heinäkuussa. Sittemmin toiminta on jatkunut internetissä. Innanen ja muut mielenosoittajat tekevät yhä yhteistyötä turvapaikanhakijoiden kanssa. Mielenosoituksia järjestetään pakkopalautuksien yhteydessä aina kuin mahdollista.

”Totta kai saan tästä merkitystä elämääni. Olen onnellinen yhdessä muiden kanssa, kun voin auttaa.”

Innanen vertaa mielenosoitusta rakastumiseen.

”Se muutti todellisuuttani niin, että on aika ennen ja jälkeen rakastumisen. En ole enää sama ihminen. Mielenosoitus on muuttanut rutiinini; ajankäyttöni, ihmiset, ja sen, mitä teen.”

Eikä millään muulla kuin rakkaudella ole loppujen lopuksi väliä, Innanen pohtii.

”Ja sillä, että ihmiset ovat turvassa.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!