Elina Hirvonen
Elina Hirvosen uusi elokuva kertoo jyrkästi jakautuneesta Suomesta.
Kuva: Carl Bergman

Kuilujen äärellä

Ohjaaja Elina Hirvosen mielestä Suomi on kadottamassa suurimman vahvuutensa.
”Oli aika, jolloin ihmisillä oli mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Ihmisen lähtökohta ei määrittänyt hänen tulevaisuuttaan.”

Teksti: Mira SelanderKuva: Carl Bergman

PitkätMuuttoliike ja pakolaisuusSuomi

Dokumenttielokuvasi Kiehumispiste esittelee viime vuonna pakolaisongelman kohdanneen Suomen. Elokuvassa nähdään sekä vihapuhujia että sen vastustajia. Ja myös ihmisiä siinä välissä.  Miksi päätit antaa äänen myös maahanmuuttovastaisille?

En halunnut tehdä elokuvaa omalle porukalleni, vaan nimenomaan nähdä ja kuulla, mitä toisella tavalla asemoituvat ihmiset ajattelevat. Tahdoin reagoida tähän joka paikassa kuplivaan jännitteeseen. Ja nimenomaan kuvata siitä elokuva, koska elokuvassa on mahdollisuus tuoda ihmisyys esiin, pelkkien roolien sijaan. Elokuvan on tarkoitus toimia myös keskustelunavaajana eri tavalla asemoituvien ryhmien välillä.

Millaisen Suomen kohtasit?

Kohtasin syvästi jakautuneen maan, joka on täynnä ihmisten välistä epäluuloa, pelkoa ja vihaa. En ole nähnyt sellaista missään aikaisemmin. Eikä se ole ainoastaan eliitti- tai muukalaisvihaa. Täällä elää ja voi hyvin myös niin kutsuttu työttömiin ja köyhiin kohdistuvaa white trash -puhe, mikä saa minut kiehumaan raivosta. Jos näemme ihmisiä vain tietystä kulmasta, niin taatusti toisetkin tekevät niin. Rasismi on anteeksiantamatonta, mutta niin on kyllä se alentuva white trash -puhekin.

Elokuvan mielenosoituskohtauksissa kuitenkin nimenomaan ne rasistiset puheet olivat järkyttäviä. Turvapaikanhakijoita verrattiin muun muassa eläimiin. Eikö sen näyttämiselle olisi kannattanut vetää raja?

Kyllä me mietimme sitä pitkään. Tuntui kuitenkin, että myös tuon osan näyttäminen on tärkeää. Se on kuitenkin se kohta, missä me suomalaiset olemme tällä hetkellä, ja sen näyttäminen on tehokkaampaa kuin siitä kirjoittaminen. Luonnollisesti ne puheet ja kohtaukset herättivät myös isoja kysymyksiä siitä, miten sellainen meininki on ylipäätään mahdollista, varsinkin kun poliisi seisoo vieressä. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on Suomessa kuitenkin edelleen rikos.

Mitä mielenosoituksissa seisova joukko sieltä sinun mielestäsi saa?

Mielenosoitusten vetäjät tarjoavat näille ihmisille voimaannuttavan vaihtoehdon. He tulevat paikalle ja reagoivat ihmisten huoliin, vaikka sitten valjastavatkin sen kaiken vain omiin tarpeisiinsa. Jokainen ihminen haluaa olla merkityksellinen ja tulla kuulluksi. Ne ovat ihmisen perustarpeita. Jos ihmiseltä on viety työ ja muut hyvän elämän edellytykset, niin tuskinpa häntä kiinnostaa puhe työaikalainsäädännöstä. Eikä hän myöskään ole tuosta noin vain valmiina lähtemään suureen kaupunkiin ja ryhtymään siellä start up -yrittäjäksi. Kyllä esimerkiksi Kajaanin mielenosoitukseen kokoontuneista Soldiers of Odinin -jäsenistä oikein huokui tyytyväisyys siitä, että he olivat siellä tekemässä muutosta, jotain oikeasti tärkeää. Tämä on asia, joka poliittisten puolueiden olisi syytä huomioida.

Ymmärrätkö rasisteja ja maahanmuuttokriittisiä ihmisiä nyt paremmin?

Ymmärrän joidenkin kohdalla paremmin, mistä ihmisten pelot tulevat, vaikka olen asioista eri mieltä. Maahanmuuttokriittiset ihmiset eivät ole aina sama kuin rasistit ja niissäkin molemmissa on paljon erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia.

Otat kirjoissasi ja elokuvissa kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. Näyttääkin siltä, että laajemmalle keskustelulle olisi tilausta. Kuinka tärkeää kantaaottavuus on taiteilijalle?

Se ei ole kaikille sopiva rooli, mutta minulle se on ollut aina tärkeää. Kirjoitin jo seitsemänvuotiaana presidentti Mauno Koivistolle kirjeen, jossa toivoin parannusta sairaanhoitajien palkkoihin. En saanut vastausta, mutta ehkä olin vain unohtanut lähettäjän nimen kuoresta.

Oletko huolestunut siitä, että Suomi jakautuu rikkaisiin ja köyhiin?

Olen. Oli oikeasti aika, että ihmisten lähtökohdat eivät määrittäneet heidän tulevaisuuttaan. Tämä pätee myös itseeni ja vanhempiini. Meillä oli Suomessa yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen nousun ideaali, mutta nyt ne ovat rapautuneet. Tutkimusten mukaan jopa eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna minimitoimeentulolla elävät ihmiset ovat täällä todella huonossa asemassa.

Elokuvassa isossa osassa ovat kahden eri-ikäisen miehen, Oulan ja Tapsan, saunakeskustelut. Mielipiteet eroavat, mutta löylynheitto jatkuu silti viikosta toiseen. Miten se on mahdollista?

Se on sellainen mikrokosmos, jonka toivoisin tapahtuvan myös muualla. Uskon, että keskustelujen avulla ihmiset eivät välttämättä muuta kokonaan mielipiteitään, mutta niiden kautta on saavutettavissa ymmärrys ja kunnioitus toista kohtaan. Tämä tekoprosessi oli juuri sitä kuilujen ylittämisiä.

Käsittelet kirjoissasi ja elokuvissasi vaikeita aiheita. Oletko optimisti vai pessimisti?

Mieheni sanoisi, että olen pessimisti. Omasta mielestäni olen järjetön optimisti. Se ei tarkoita sitä, että suljen silmäni vaikeilta asioilta vaan sitä, että uskallan mennä myös vaikeita asioita päin.

Mitä emme sinusta tiedä?

Että olen säästänyt rahaa 4-vuotiaasta asti. Keräsin silloin kolikot pieniksi kasoiksi ympärilleni kuten Roope Ankka. Kun yläasteikäisenä tajusin, etten tule toimimaan tavallisessa ammatissa, säästämisen tarve vahvistui entisestään. Minusta kasvoi hyvä säästäjä.

Kiehumispiste Doc Point -festivaalilla Helsingissä 23. ja 25.1. Sen jälkeen elokuva on mahdollista tilata pienemmissä ryhmissä esitettäväksi ja sitä kautta keskustelun avaajaksi. Ohjeet osoitteessa boilingpoint.fi.

Mira Selander