Nothing Going On -elokuvan kuvaustilanne, ohjaaja ja kameramiehiä.
Nothing Going On -elokuvaa kuvattiin Ugandan Jinjassa. Ohjaaja Arnold Aganze (3. oikealta) kiertää parhaillaan eurooppalaisia elokuvafestivaaleja.
Kuva: NGO Movie

Kun mitään ei tapahdu

Kongolaisohjaaja Arnold Aganze ei voinut hakea tuotantotukea elokuvalleen, joka irvailee kehitysyhteistyölle.

Teksti: Eeva SuhonenKuva: NGO Movie

PitkätKehitysyhteistyöAfrikka

Parodia kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöstä on nouseva trendi. Esimerkiksi Norjassa tällaisia videoita ja elokuvia on nähty jo viitisen vuotta. Keniassa pyöri hiljattain aiheesta varsin suosittu televisiosarja.

Käynnissä olevan Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaalin (HAFF) avajaiselokuva oli parodia Ugandasta.  Pienellä budjetilla tehty N.G.O. Nothing Going On (2016) saatiin kasaan alle 3000 eurolla.

Kongolaisen Arnold Aganzen, 30, esikoiselokuvassa keskipiste on trendikäs Jinjan kaupunki. Baarissa istuu kaksi paikallista miestä, Zizuke ja Tevo, jotka tuskailevat saavuttamattomia unelmiaan.

Sitten baariin tulee amerikkalainen Elisabeth, joka tekee väitöskirjaa kulttuureista ja tutkimus on matkustamista. Naiivius on silmiinpistävää. Tevo valehtelee, että hän auttaa naisia ja lapsia slummissa.

Elisabeth järjestää hankkeelle rahoituksen, ja pian miehet juhlivat. Miten sitten käykään, kun paikalle lopulta saapuu rahoittajien lähettämä kuvaaja, ja ”uhrin” päähän liimataan kärpänen?

Elokuva parodioi taidokkaasti afrikkalaisten asennetta ulkomaiseen projektirahoitukseen sekä afrikkalaisten kykyä toimia ihan missä tahansa tarkoituksessa, jos siitä maksetaan.

Miehet vastaavat myös valkoisten naisten rakkaudennälkään – ovathan länsimaiset miehet liian heikkoja. Kuvat vanhemmasta mamasta sinkoilevat sosiaalisessa mediassa, vaikka seksi Afrikassa on usein tabu.

Samalla tavalla naurunalaiseksi jäävät valkoiset, jotka haluavat Afrikan näyttävän köyhältä ja kurjalta. Hupia herättävät myös termit ”voimaantuminen” ja ”kapasiteetin rakentaminen”, sekä apua saaneiden tarinoiden kaavamaisuus, koska rahoittajat toivovat: ”Popcorn for Hope muutti elämäni. Pääsin kouluun. Kaikkien naisten Afrikassa tulisi myydä popcornia.” 

Ohjaaja Arnold Aganze muutti Itä-Kongosta Ugandaan vuonna 2011.

”Vuonna 2012 olin vapaaehtoisena kansalaisjärjestössä Jinjassa. Se on ensimmäinen kerta, kun pääsin ympyröihin, joissa oli valkoisia ihmisiä. Vietimme paljon aikaa yhdessä.”

Pian Aganze alkoi ihmetellä, mitä kaikki valkoiset ihmiset tekivät Jinjassa. Miksi he korjaavat pienen turismiin liittyvän asian, vaikka kaupungissa on niin paljon katulapsia?

”En tehnyt töitä, vaan olin vapaaehtoinen tunnin päivässä. Mielestäni ei ollut mitään järkeä lennättää ihmisiä Euroopasta, jotta he voisivat huolehtia lapsista Jinjassa. Ikään kuin emme itse osaisi huolehtia lapsistamme.”

Tämä muistutti Aganzea lapsuudestaan kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tuolloin lukemattomat järjestöt tulivat ja menivät. Usein ne korjasivat jonkin asian, joka pian lakkasi toimimasta. Sitten tuli uusi järjestö, joka korjasi asian uudella tavalla.

Niin  ikään Aganze huomasi, että nuoret länsimaalaiset naiset eivät tulleet vain töihin, vaan etsivät myös rakkautta.

”Euroopassa on äitejä ja isiä, jotka eivät osaa kuvitellakaan, mitä heidän tyttärensä tekevät Afrikassa. Pidimme hauskaa – ei Afrikka ole kuolemassa.”

Sitten Aganze alkoi tehdä töitä elokuvantekijöille. Hän kantoi kameroita ja kuvausvälineitä, teki kaikkea, mitä pystyi.

Pääkaupunki Kampalassa toimii tuotantoyhtiö Maisha Film Lab, Aganzesta tuli jäsen vuonna 2013. Ensimmäinen oma lyhytelokuva Rastasophical Mood on essee, joka kuvaa rastayhteisöä sisältäpäin. Idea esikoiselokuvasta syntyi 2015.

Kun Aganze saapui elämänsä ensimmäistä kertaa Eurooppaan toukokuun alussa, oli hän jo kiertänyt kymmenessä Afrikan maassa näyttämässä elokuvaa eri festivaaleilla.

”Vielä viisi vuotta sitten olin vain joku, jolle seitsemän tunnin matka kaupunkiin oli suuri juttu. Lentäminen oli unelmista suurin”, Aganze kertoo samalla, kun odottaa lentoaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla kohti Maltaa.

”Kaduilla on todella tyhjää. Nyt ymmärrän, miksi valkoiset ihmiset tulevat hulluiksi Afrikassa. Ihmiset tuntuvat olevan täällä todella yksinäisiä.”

Tunisiassa Aganzelle sanottiin, että elokuva on afrikkalaisten juttu: länsimaalaiset tappavat meidät. He vain sanovat meille, mitä meidän pitää tehdä.

Nyt on aika nähdä, mitä länsimaalaiset sanovat – kahden kuukauden ajan. Elokuvafestivaalien lisäksi Aganze haluaa luoda yhteyksiä yliopistoihin, joissa opiskellaan kehitysyhteistyötä tai Afrikan tutkimusta.

”Toivon myös, että te ymmärtäisitte, että meillä on oma kulttuurimme ja tapamme hoitaa asioita.”

Helsinki African Film Festival 7.-14.5: www.haff.fi