2018-2-paimentolaispaivakirja1 Kuva: Miikka Pirinen

Kirjoittaja matkusti Keniaan maasaiden luo – tällainen päiväkirja syntyi

Näytelmäkirjailija matkusti Kenian syrjäseuduille seuraamaan maasaiden elämää tuliaisinaan viskiä, kuivattua poronlihaa ja lakkahilloa. Hän oppi jotain sitkeydestä, sateen tärkeydestä, perinteistä – ja omasta länsimaalaisuudestaan.

Teksti: Marie KajavaKuva: Miikka Pirinen

PitkätVähemmistötKulttuuriMaatalous ja maaseutuKenia

Katson kännykkää. Yksi tunti, kaksikymmentäkolme minuuttia, kaksi sekuntia. Seison hiekkaisella tiellä ja odotan.

Kaivan esiin muistikirjan.

”Ne on liikaa myöhässä. Miks tää on niin vaikeeta? Miks mä en osaa olla ajan suhteen rento, kääntää päälle oikeeta vaihdetta? Miks mä oon niin vitun eurooppalainen?”

Katson kännykän ajastinta: yksi tunti, kaksikymmentäviisi minuuttia ja neljäkymmentäviisi sekuntia sovitusta lähtöajasta.

Kaukana siintää auto, joka tulee kohti. Vihdoin! Kirjoitan nopeasti muistikirjaan lopullisen ajan:

”Lähtö. Ovat myöhässä: 1 tunti, 26 minuuttia, 13 sekuntia.”

Esimerkiksi tällaista on näytelmän kirjoittaminen ja sen dramaturgian ajatteleminen. Ajan sadattelua, ajattelua, neuroottisuutta ja manipuloimista.

Olen Keniassa kirjoittamassa ja etsimässä materiaalia näytelmääni varten. En ole täällä ensimmäistä kertaa enkä varmasti viimeistä.

Tutustuin vuosia sitten maasai-paimentolaisiin, jotka ovat toivottaneet minut jälleen tervetulleeksi kotiinsa. Minulla on kassissa tuliaisiksi viskiä, kuivattua poronlihaa ja suomalaista lakkahilloa.

Olen kiinnostunut paimentolaisuudesta. Näytelmäni, jahka se valmistuu, kertoo suunnitelmieni mukaan ilmastonmuutoksen keskellä elävistä Itä-Afrikan alkuperäiskansoista. He saattavat olla tulevaisuuden ilmastopakolaisia. Olen kiinnostunut paimentolaisten perinteistä, jotka kiinnittyvät kuivaan maahan ja laajaan maisemaan – ja ylipäätään siitä, miten ihmiset selviytyvät yhdessä eli yhteisönä mieluummin kuin yksilönä.

Pääni ja muistikirjani kuhisee kysymyksiä.

”Miten elinkelpoisuus Kenian kuivassa maastossa on erilaista verrattuna Suomeen? Miten varmistaa, ettei vahingossa eksotisoi alkuperäiskansoja? Mitä on etnoporno? Mitä adaptaation keinot? Kuinka tärkeä on lehmä? Kun ilmastonmuutos pakottaa ihmiset liikkeelle, kenen on vastuu tarjota turvaa? Miksi Eurooppa on kuin taulu, johon sopivat ainoastaan tietynlaiset siveltimenvedot? Mitä jää kehysten ulkopuolelle? Mitä marginaaliin?”

Koetan rauhoittaa ajatuksiani.

Olen Keniassa, sillä kirjoitan näytelmää, joka pohjautuu dokumentaariseen materiaaliin. En halua keksiä fiktiivisiä sanoja, vaan soittaa ja sommitella todellisten ihmisten todellisia sanoja.

Silloin ei pidä olla liiaksi omia aikeita ja ajatuksia, vaan silmät, joilla katsoa todellisuutta, nenä, jolla haistaa ja korvat, jotka kuulevat.

Olen kiinnostunut siitä, miten ihmiset selviytyvät yhdesssä eli yhteisönä mieluummin kuin yksilönä.

”Mä makaan usein matolla, joka on huoneen keskellä. Asun Helsingin keskustassa yksiössä. Sen ympärillä on rakennus eli kerrostalo. Talon ulkopuolella on muiden talojen ja katujen ja kaupunginosien labyrintti. Paljon neliöitä ja suorakulmioita.”

Lähtökohtani on tutustua elämäntapaan, joten ensin on ymmärrettävä jotain peruskuvioista. Paimentolaisten perinteinen elämäntapa on monessa suhteessa vastakohtainen ainakin omalle arjelleni. Ajan käsityksen lisäksi minua kiinnostaa nimenomaan maantiede, muoto tai maisema, johon ihminen sijoittuu.

Hölskyvä maastoauto lähestyy seutuja, joilla maasait asuvat. Ympäristö on kuivaa, ja laakea maa avautuu silmän kantamattomiin. Maa ja siitä kohoava kasvillisuus eivät näytä rikkailta tai runsailta vaan äärimmäisen kitukasvuisilta.

”On käsittämätöntä, että ihmiset ja (muut) eläimet ovat niin sitkeitä, että ne onnistuvat selviytymään täällä.”

Alueet Kenian pääkaupungista Nairobista etelään ja Tansaniaan ovat paljolti maasaiden elinaluetta. He ovat yksi Kenian kymmenistä alkuperäiskansoista.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa julkaistujen kirjojen, elokuvien ja myös turismin vuoksi maasait ovat kenties tunnetuin alkuperäiskansa koko Itä-Afrikassa.

Suomen YK-liitto määrittelee alkuperäiskansan väestöksi, joka polveutuu tiettyä maantieteellistä aluetta alkuperäisesti asuttaneesta kansasta tai asukkaista. He ovat asuneet alueella ennen nykyisten valtioiden rajojen muodostumista ja säilyttäneet perinteisen elämänmuotonsa sekä sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa huolimatta maa-alueiden valtaamisesta.

Maantiede ja alue ovat siis keskiössä, kun alkuperäiskansan käsitettä määritetään kansainvälisellä tasolla. Paimentolaisille maa on erittäin konkreettinen asia. Se on pintaa, jolla karja ja ihmiset kävelevät ja joka tarjoaa ravintoa.

2018-2-paimentolaispaivakirja2

Kuulen, miten maasait kommentoivat auton ikkunoista ohi vilahtavan maaperän kuivuutta ja lehmien laihuutta. Täällä ei ole satanut kunnolla yli vuoteen.

Paimentolaisuus on elinkeino, joka vaatii laajoja alueita. Perinteisesti maasait ovat vaeltaneet pitkiä matkoja sadekauden ja kuivien kausien mukaisesti. Paimentolaiset ovat menneet sinne, missä ruoho on vihreää.

Sää määrittää edelleen elämänkulkua samoin kuin Kenian valtion jo vuosikymmeniä harjoittama maan osittaminen ja yksityistäminen.

Minun silmäni ei osaa erottaa maan yksityistämistä. En näe valtavia rakennuksia tai tehtaita, joita olin ajatellut sen tarkoittavan.

Yksityistäminen ja maan osittaminen voivat näyttäytyä todella laajoina yksityisesti omistettuina alueina, jotka on aidattu tai sitten ei, mutta joista ei saa kulkea karjan kanssa vapaasti.

Auto pomppii hiekkaisella tiellä. Minua oksettaa, mietin asfalttia ja tunnen hetken ajan koti-ikävää.

”Pitää muistaa selvittää, millon ja miks me haluttiin päällystää maa öljyllä ja kivellä?”

Näen painajaisia leijonista. Aamuisin häpeän pelkojani eikä oloani helpota se, että maasait suhtautuvat painajaisiini huvittuneesti.

Alkuperäiskansan käsitteestä, rajauksista ja siitä, mitkä ihmisryhmät kuuluvat alkuperäiskansoihin, keskustellaan jatkuvasti. Perinteiset vaeltavat elämäntavat vaikeuttavat tarkkojen ihmismäärien hahmottamista.

YK-liiton mukaan maailmassa on noin 370 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä, jotka elävät noin 90 eri valtion alueella. Alkuperäiskansoihin kuuluu noin viisi prosenttia maapallon väestöstä. Maasaita elää eteläisen Kenian ja pohjoisen Tansanian alueilla Maasai Association -järjestön mukaan noin miljoona.

Edessämme avautuva Kajiadon alue on maasaiden maata.

Nykyaikaiset maasait eivät ole liikkeessä koko ajan, vaan he asuvat pysyvästi tai osan vuotta yhdessä paikassa. Saavumme ystävieni kodille. Se ei ole maja, kuten monilla paimentolaisilla. Koulutetut maasait rakentavat ja rakennuttavat kivisiä taloja. Eivätkä he pukeudu perinteisiin asuihin ja koruihin tai koristele kasvojaan arkena. Silti monet maasait tekevät myös niin.

Dramaturgia on satunnaisen materiaalin järjestämistä paitsi ajassa ja paikassa, myös kontrastien kautta. Tuo vastakohtaisuus kiinnostaa minua.

Haastattelen tulevien päivien aikana eri-ikäisiä maasaita esimerkiksi ajasta, selviytymisestä, perinteistä ja erilaisista nesteistä. Asun pihalla olevassa teltassa ja pelkään erityisesti öisin villieläimiä. Näen painajaisia leijonista. Aamuisin häpeän pelkojani eikä oloani helpota se, että maasait suhtautuvat painajaisiini huvittuneesti.

Kirjoitan muistikirjaan aamuisen vuoropuhelun nuoren maasain kanssa:

”An angry buffalo is more dangerous than a lion”, hän sanoi.

”What?”mä kysyin.

”Lion is no dangerous.”

”But it was a dream. I cannot decide my dreams now, can I? I was alone in a tent and it was pitch dark.”

Mua alkoi ärsyttää. Hetken oli ihan hiljaista.

”Why didn’t you just turn the light on?” maasai kysyi.

Ärsytys kasvoi.

”Well, I thought then someone could see me.”

”Who?”

”Someone.”

”You should just put the light on.”

Oli ihan hiljaista.

”Okay.”

Maasaiden kanssa viettämäni aika on aina todella arvokasta ja hyvin ristiriitaista. Se on paitsi näytelmän ja dramaturgian, myös ylipäätään ihmiselämän moninaisuuden ymmärtämisen kannalta ytimessä.

Kiinnostun yhä enemmän hankauspinnoista ja kontrasteista. On laitettava itsensä peliin ja uskallettava kysyä tyhmiä. On uskallettava luottaa omiin aisteihin, vaikka se tuntuukin vaikealta, koska en tiedä juuri mitään.

Maasait, kuten monet alkuperäiskansat, elävät perinteisten elämäntapojen ja nykypäivän välimaastossa.

En saa leijona- ja hyeenapelon vuoksi nukuttua, joten rustaan öisin otsalampun valossa hajamerkintöjä päivien aikana näkemästäni ja kuulemastani:

”Naiset taistelevat näkyvästi ja tosi menestyksekkäästi ympärileikkausten lopettamiseksi; samalla moni kertoo hiljaa siitä, miten mies lyö kotona kepillä. Vanhemmat toivovat lapsille hyvää koulutusta; he vaativat myös, että nuoret palaavat koulun jälkeen yhteisöön pitämään heistä huolta. Moni maasai unelmoi lentokoneesta ja Euroopasta; moni halveksii länsimaita ja rahaan keskittyviä elämäntapoja. Nuoret menevät avaralle aukealle ja katsovat tähdistä sekä kännykästä seuraavan päivän sään. Yhtenä päivänä ajetaan markkinoilla ja ostetaan paperirahalla kasvihuoneissa kasvatettuja tomaatteja; toisena päivänä puun oksalla roikkuu teurastetun vuohen pää, ja eläimen liha sekä veri syödään ja juodaan juhlan kunniaksi.”

Päivisin minun on vaikea elää toisten ehdoilla. On vaikea hyväksyä esimerkiksi sitä, että ihmiset lyövät toisia ihmisiä ja eläimiä. Koetan kunnioittaa erilaisia elämäntapoja, mutta olen usein ärtynyt. Se johtuu paitsi kulttuurisista eroista myös siitä, että tietyt ihmisoikeudet yksinkertaisesti ovat mielestäni aivan erityisen riistämättömiä. Sellaisia ovat esimerkiksi oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

”Jumalauta tätä mun ulkopuolisuuden tunnetta! Oon aina liian huumorintajuton ja kaikki tuijottaa. Ja silti tää ei oo aitoa ulkopuolisuuden kokemusta, tää on trippi ja puhdasta elitismiä. Kun mä väsyn tähän, mä voin aina ostaa rahalla hotellihuoneen, rauhan ja lämpimän peiton.”

Koetan sivuuttaa itseni ja ylipäätään länsimaisen yksilökeskeisen ajattelun, jonka niin monet maasait sanojensa mukaan kokevat suurena uhkana nykymaailmassa.

Unelmoin näytelmästä joka ei palaa yksilöön, onhan paimentolaisuus juuri yhdessä selviytymistä.

Silti jo käsitteet ”paimentolainen” tai ”alkuperäiskansa” vaikuttavat turhan yleistäviltä. Ne niputtavat ihmiset. Ei sellaista ole. Miten sellaista voisi olla? On vain ihmisiä eli yksilöitä, jotka elävät elämäänsä. Yksilöitä, joiden kanssa keskustelen elämästä.

Vai onko?

2018-2-paimentolaispaivakirja3

”Yhteisön on keskityttävä yhdessä elämiseen, jakamiseen ja toinen toisensa rakastamiseen. Vain sillä tavoin voimme selvitä”, kirjoitan maasai-vanhuksen lauseita muistiin ja käännän ne suomeksi.

Tarvitsen tulkkia paitsi puheen ymmärtämiseksi myös, jotta voin ulkopuolisena käsittää enemmän siitä, miten paimentolaiset elävät.

Kun he katsovat taivaalle, he osaavat lukea tähdistä ja pilvistä merkityksiä, jotka eivät avaudu lukutaidottomalle. Kun he katsovat kuivuuden keskellä törröttävää suurta akaasiapuuta, he näkevät merkkejä sateesta. Kun aurinko laskee – kun se todella laskee violetin ja purppuran sävyinä – pilkkopimeys ja vuorokauden rytmi avautuvat merkityksinä, joista en tiedä mitään.

Mutta kaikkein eniten merkitsevät yhteisö ja toiset ihmiset. Yhteisö vaikuttaa olevan monelle maasaille yhtä kuin selviytyminen; nuori maasai kertoo olevansa yksin ainoastaan, jos hän ei voi saada ketään seurakseen. Talouden ylläpito, karjasta huolehtiminen, mutta myös esimerkiksi sukupolvilta toisille periytyvät arvot ja kunnioitus ponnistavat yhteisöstä, joka on tiivis kuin narukerä.

Dramaturgina ja näytelmäkirjailijana en ole kiinnostunut ainoastaan siitä, mitä ihmiset tekevät ja sanovat. Minua kiinnostaa myös se, miten asiat tapahtuvat.

Kuuntelen ihmisiä tai katselen maailmaa erityisesti taukojen ja toisteisuuden näkökulmasta. Tauot luovat hiljaisuutta ja rytmiä, jotka kantavat merkityksiä. Paimentolaisyhteisöä sidotaan yhteen arjessa ja juhlassa toistuvin perintein.

Ylipäätään toisto on maasaille tärkeää. Se näkyy esimerkiksi tavoissa syödä (aina yhdessä), kokoontua auringon laskettua (aina yhteen) ja jakaa päivän kuulumiset, toistella tai päivitellä niitä sekä juoruja (yhdessä). Tällä tavoin perinteet ja yhteisö pysyvät – tai tarkemmin sanottuna niitä pidetään – elossa ja voimakkaina.

Mietin kotona kerrostaloani ja naapureita, joita en tunne. En tarvitse heitä tai juuri kenenkään apua. Ostan ruokaa lähikaupasta, peseydyn lämpimällä vesijohtovedellä ja soitan perheenjäsenilleni, jos en ole kuullut heistä viikkoon.

Iltanuotion valossa se kaikki tuntuu yhtäkkiä tavattoman surulliselta.
 
Alkuperäiskansojen perinteisiä elämäntapoja suojataan erilaisin kansainvälisin mekanismein – niin kaukaisilta kuin ne kuivassa Itä-Afrikassa tuntuvatkin.

Keskeisiä näiden ihmisryhmien oikeuksia suojelevia papereita ovat esimerkiksi YK:n julistus alkuperäiskansojen oikeuksista ja Kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimus numero 169.

YK:n julistus suojelee alkuperäiskansoja, korostaa yhteisiä arvoja sekä antaa ohjeita, mutta se ei ole oikeudellisesti sitova sopimus.

ILO:n sopimus, jota esimerkiksi Suomi ei ole ratifioinut, on edelleen ainoa kansainvälinen oikeudellisesti sitova sopimus, joka säätää erityisesti alkuperäiskansojen oikeuksia koskevia vähimmäisvaatimuksia. Jo sen ensimmäiset artiklat korostavat heimon, kansan tai ryhmän ja sen perinteisten tapojen merkitystä ja niiden tunnistamisen ja suojaamisen tärkeyttä.

The Indigenous Peoples of Africa Co-ordinating Committee eli IPACC määrittää alkuperäiskansat perinteisten elinkeinojen, kuten paimentamisen, metsästämisen ja kuivien alueiden pienviljelyn perusteella.

Järjestö nostaa esiin kestävän kehityksen ja perinteisen luontotietämyksen tärkeyden Afrikassa. Se korostaa, että alkuperäiskansat määrittyvät tuon positiivisen tietämyksen lisäksi ihmisryhminä, joita hallinto syrjii ja marginalisoi.  

Jutustelen maasai-johtajan kanssa. Hän kertoo, että alkuperäiskansojen perinteinen tieto ja paimentolaisuus elämäntapana muodostavat yhdessä parhaan mahdollisen keinon selviytyä ilmastonmuutoksen keskellä Afrikan kuivilla ja puolikuivilla alueilla. Mutta tällä hetkellä ne eivät yksistään riitä, vaan ihmiset tarvitsevat kansainvälistä tukea selviytyäkseen.

Mieleeni jää erityisesti se, miten maasai-johtaja sanoo olevansa surullinen, jos jonain päivänä paimentolaisuutta ei enää ole tai sitä ei kunnioiteta elämäntapana, joka on kestävin ja sitkein koko maapallolla.

Tiivistän muistikirjassa kuulemani ja näkemäni muutamilla lauseilla:

”Tuuli puhaltaa. Kuivassa maassa kylkiluut. Vieressä pääkallo, josta nousevat sarvet. On niin kuivaa, että eläimet kuolevat sinne, missä kerran elivät. Ihmiset sinne, missä asuivat.”

Mua hävettää, että piperrän täällä jotain helvetin näytelmää.

On selvää, että suurin uhka paimentolaisuudelle on juuri ilmastonmuutos, jonka vaikutukset kohdistuvat voimakkaasti Itä-Afrikkaan. Kun perinteinen elämäntapa pyörii karjan ja maan ympärillä, miten muuten voisi olla?

Tämä ei tarkoita, etteivätkö paimentolaiset tee koko ajan paljon sopeutuakseen muuttuviin olosuhteisiin. He ovat adaptoitumisen mestareita! Täällä ihmiset eivät kohtaa kuivuutta ensimmäistä kertaa – he muistavat, millaista oli esimerkiksi 1990-luvulla, kun karja kuoli kuivuuden tähden.

Nykyaikaiset paimentolaiset tietävät, ettei ole hyvä olla riippuvainen ainoastaan karjasta.

Vierailen yhteisöjen puutarhoissa, joissa viljellään vihanneksia ja hedelmiä – tämä ei ole tyypillistä perinteisesti maidon, veren ja lihan varassa eläville maasaille. Näen, miten nuoret miehet saavat elinkeinoa kaivamalla joenpohjista hiekkaa, naiset myyvät käsitöitä markkinoilla.

Keinot sopeutua ilmastonmuutokseen ovat hyviä ja huonoja, mutta keinoja yhtä kaikki. Kun on kyse seuraavan päivän ruoasta, ei ole varaa valita.

Moni maasai puhuu kovin ironiseen sävyyn kansainvälisistä ilmastokokouksista, enkä ihmettele. Kuivuus on tässä ja nyt, selviytyminen veitsenterällä. Tai kuten maasai-johtaja asian kuvailee: pieni paimentolainen on koko ajan iltahämärässä putoamaisillaan kallion kielekkeeltä. Silloin eivät kokoukset juuri auta – enkä auta minäkään, eurooppalainen vieras.

”Mua hävettää, että piperrän täällä jotain helvetin näytelmää. Liian vähän älyä ja sydäntä. Liikaa isoja haukkuja. En oo kyllin hyvä tähän duuniin ja vastuuta kantamaan. Mitä hyötyä, iloa tai ylipäänsä mitään tästä on kellekään!!!!!!”

Maasait eivät helpota tilannetta. He kysyvät minulta suoraan, mitä he hyötyvät työstäni. He kysyvät, miksi ihmeessä kirjoitan suomen kielellä, kun eihän sitä puhu tai ymmärrä juuri kukaan ihminen maapallolla. Enkö voisi edes kirjoittaa englanniksi?

Huokaan syvään ja vastaan jotain piikikästä maasaiden maa-kielestä ja siitä, miten yllättynyt olen, että juuri he kielivähemmistönä puhuvat suomen kielestä niin rumasti. Häpeän reaktiotani myöhemmin.

2018-2-paimentolaispaivakirja4

Ajattelin pitkään, että minusta ei ole näytelmäkirjailijaksi, sillä en ole tarpeeksi kiinnostunut ihmisestä tai ihmisten välisestä. Näen ennemmin yksinäisyyttä ja kommunikaation vaikeutta. Näen pieniä pisteitä, jotka ovat suhteessa valtavaan mittakaavaan, maisemaan tai aikaan. Se on jonkinlainen vastakuva länsimaiselle yksilökeskeisyydelle.

Ehkä siksi kiinnostuin Itä-Afrikan alkuperäiskansoista ja paimentolaisista. Ehkä siksi tulin tänne laajoille, kitukasvuisille alueille maasaiden luo. Mutta mitä pidempään olen heidän luonaan, sitä monimutkaisempana kaikki näyttäytyy.

Kunkin aiheen ja teoksen kohdalla on löydettävä dramaturgia, jota aihe ehdottaa tai vaikkapa hylkii. En todellakaan tiedä, miten kirjoitetaan paimentolaisista. Mutta tiedän hieman enemmän verestä, maidosta, perinteiden katkeamisen pelosta ja kuivuudesta.

Ehkä näytelmän kirjoittaminen on ennen kaikkea tunteita ja ristiriitaisuuden sietämistä. Se ei ole missään nimessä helppoa, ja vaikeaan on palattava yhä uudelleen. On palattava kontrasteihin. Ja paikan tuntuun, maaperään. On palattava aikaan, koska ohitin sen aluksi eurooppalaisittain eli pyrkien kohti tulevaisuutta aivan liian nopeasti.

Pulssini on rauhoittunut, ja aika venyy muodottomaksi pötkyläksi. Sitten se yhtäkkiä loppuu. Mietin hädissäni, mitä kaikkea olen unohtanut kysyä. Mistä en saa enää otetta? Mikä on tärkeintä? 

Keskustelen viimeisenä päivänä maasai-vanhuksen kanssa hyvästä elämästä. Vanhus kertoo, että on huolissaan kuuntelemisen taidon puutteesta. Nuoret paimentolaissukupolvet eivät kysy kysymyksiä vanhoilta eivätkä pysähdy kuuntelemaan vastauksia.

Hän pyytää, että muistaisin aina kysyä ja kuunnella. 

Kännykässäni oleva sanelukone ei toimi. Kirjoitan hädissäni muistikirjaan joitain harakanvarpaita, jotta en unohtaisi:

”Asking and listening. Only. Makes wisdom. PS: Muista hajuaisti. Muista, että pölyävän kuiva maa haisee marjapuurolle.”

Yhtäkkiä aika loppuu. Tapahtuuko paluu Nairobiin pikakelauksella? No ei todellakaan.

Pakkaan reppuni ja seison maasai-ystävieni pihamaalla. Odotan, että lähdemme liikkeelle. Odotan. Ja sitten odotan yhä, että lähdemme liikkeelle. Käyn ottamassa torkut teltassa. Poltan tupakkaa. Odotan. Sitten lähdemme liikkeelle. Sitten odotan, sillä pysähdymme kaiken ja kaikkien kohdalla, ja puhumme.

Taakseni jää tuo kuiva maa ja ihmiset siellä. Aikaa on ensin liikaa ja seuraavaksi sitä ei ole. Tie ei okseta minua. Katson auton ikkunasta, miten paimentolaiset kantavat kanistereita ja ämpäreitä vedenjakelupisteistä kohti kotia. Katson, miten he kuljettavat ulkomaisten avustusjärjestöjen tarjoamaa heinää karjalle.

Mietin, miten ihmeessä tavoittaa tästä todellisuudesta edes siivu tai siru näytelmätekstissä.

Kaukana edessämme siintävät Nairobin saasteet ja kerrostalot, joiden rehevillä kattoterasseilla kasvaa maasai-johtajan mukaan kaikenlaisia kasveja.

Alkaa tihuttaa. Maasai-johtaja sadattelee, että mihin ihmiset kaupungissa sadetta tarvitsevat, kun niillä on kerran johdot, joita pitkin tulee vettä.

”Eikä niillä ole edes karjaa”, hän lisäsi.

Sitten odotan, sillä puhumme. Puhumme kuivuudesta ja sateesta. Pysähdymme bensa-asemalle tankkaamaan ja kaiken ja kaikkien kohdalla puhumme. Sitten joskus tulemme perille.


Kiitän avusta ja kaikesta mitä olen tähän mennessä oppinut: Leina Mpoke, Agnes Leina, Joshua Ole Nkaru, Kupanae Mpoke ja lukemattomat muut kanssani keskustelleet paimentolaiset; Il’laramatak Community Concerns.                                                                                                                                       

Lähteet: Suomen Yk-liitto, IPACC, Maasai association -järjestö