Piirroskuvassa Barack Obama pyytää anteeksi. Kuva: Teemu Kumpulainen

Näin pyydät oikein anteeksi alkuperäiskansoilta

Miksi alkuperäkansoilta pyydetään yhä useammin anteeksi historiallisia vääryyksiä? Muuttuuko oikeasti mikään, vai ovatko anteeksipyynnöt vain imagoa kiillottavaa sanahelinää?

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Teemu Kumpulainen

PitkätHallintoVähemmistötTasa-arvo

”Yhdysvallat, kongressinsa kautta --- pyytää anteeksi kaikkien Yhdysvaltain kansalaisten puolesta kaikilta alkuperäiskansoilta niistä monista väkivallanteoista, kaltoinkohteluista ja laiminlyönneistä, joita Yhdysvaltain kansalaiset ovat heille aiheuttaneet --- Todeten, että mikään tässä kappaleessa ei valtuuta tai tue mitään vaatimusta, tai toimi korvausvaatimuksena, Yhdysvaltoja vastaan.”

Tässä anteeksipyynnön mallia Yhdysvalloista vuodelta 2009, Barack Obaman presidenttikaudelta.

Vuosikausia odotettu historiallinen anteeksipyyntö teki vain vähän lepyttääkseen Amerikan intiaanien kokemat vääryydet. Päinvastoin, anteeksipyyntö aiheutti monille valtaisan pettymyksen.

”Onko anteeksipyyntö, jota ei sanota ääneen, oikeasti anteeksipyyntö? Mitä jos pahoittelija ei kiinnitä muiden huomiota siihen?” Chippewa-kansaan kuuluva toimittaja Rob Capriccioso kirjoitti Indian Country Todayssa.

Ja syy on selvä. Laimeaa anteeksipyyntöä on kritisoitu laajasti, sillä se ulkoistettiin kansalaisille. Tekstissä vesitetään myös alkuperäiskansojen mahdollisuudet rahallisiin korvauksiin. Kaiken kukkuraksi koko anteeksipyyntö on piilotettu pieneksi osaksi kongressin puolustusmäärärahalainsäädäntöä.

”Koska anteeksipyyntöä ei esitetty suoraan Yhdysvaltain alkuperäiskansoille hallinnon suusta, se oli enemmänkin suolaa haavoihin. Anteeksipyyntö ei vaikuttanut todelliselta”, Suomen akatemian tutkijatohtori, alkuperäiskansojen aktivismia tutkinut Reetta Humalajoki sanoo.

Humalajoelta on kysytty, että ei kai anteeksipyynnöstä toisaalta ikinä haittaakaan ole? Anteeksipyyntöhän on aina anteeksipyyntö.

”Minun mielestäni tässä tapauksessa siitä nimenomaan oli haittaa. Osa alkuperäiskansojen edustajista koki, että heille syljetään vasten kasvoja, että tässä yritetään peitellä historian tosiasiat.”

”Anteeksipyyntö oli enemmänkin suolaa haavoihin.”

Instituutionaaliset anteeksipyynnöt eli esimerkiksi valtion tai kirkon taholta esitetyt kollektiiviset pahoittelut tuntuvat olevan tätä päivää. Paavi pyytää anteeksi katolisen kirkon piirissä tapahtunutta pedofiliaa, Serbian valtio Srebrenican joukkomurhaa.

Alkuperäiskansoille esitetyt anteeksipyynnöt eivät tee poikkeusta – myös niitä näkee julkisuudessa yhä enemmän. Helsingin yliopiston historian didaktiikan lehtori Jan Löfströmin mukaan kyseessä on erityisesti 2000-luvun ilmiö, vaikka 1990-luvullakin anteeksipyyntöjä on kuultu, kun kysymykset kansainvälisestä oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta ovat nousseet yhä enemmän esille.

Anteeksipyytelyyn on olemassa sekä kyynisiä että optimistisia tulkintoja.

”Toisten mielestä kyseessä on valtioiden oman imagon rakentaminen. Toiset taas uskovat, että vastuu historiallisista vääryyksistä otetaan nyt aidosti vakavammin”, Löfström sanoo.

Humalajoen mukaan ilmiö saattaa liittyä myös siihen, että alkuperäiskansat saavat nyt kasvavassa määrin näkyvyyttä. Öljyputkien rakentamista intiaanien maille vastustavat Standing Rock -protestit ovat tästä hyvä esimerkki.

Mutta miksi Yhdysvaltojen anteeksipyyntöjen kaltaisia tyhjiä pahoitteluja sitten esitetään, jos niillä ei saada parempaa mieltä kenellekään?

”Toisten mielestä kyseessä on valtioiden imagon rakentaminen.”

Piirroskuvassa Stephen Harper pyytää anteeksi.

Kanadan on katsottu hoitaneen anteeksipyyntönsä hieman tyylikkäämmin kuin etelän naapurinsa. Siellä anteeksipyyntöjä syrjityille alkuperäiskansojen edustajille on kuultu historian saatossa molemmilta valtapuolueilta: 1990-luvulla liberaalipuolueen hallitukselta, ja vuonna 2008 konservatiivipuolueen pääministeri Stephen Harperilta.

Harperin anteeksipyyntö lienee yksi Kanadan tunnetuimmista. Pääministeri luki anteeksipyyntönsä eduskunnan edessä ja paikalle oli kutsuttu myös alkuperäiskansojen edustajia.

”Symbolisesti tärkeää oli, että anteeksipyyntö esitettiin englanniksi, ranskaksi sekä kolmella eri alkuperäiskansojen kielellä”, Humalajoki pohtii.

Anteeksipyyntö oli myös lähtölaukaus alkuperäiskansoja koskevalle totuus- ja sovintokomitean prosessille, jossa selvitettiin kymmenien miljoonien budjetilla asuntolakouluissa tapahtuneita vääryyksiä. Komitean loppuraportti julkaistiin vuonna 2015 ja sitä varten lausuntoja kerättiin tuhansia.

Harper kuitenkin mokasi muutama kuukausi anteeksipyynnön jälkeen G8-maiden kokouksessa. Siellä hän möläytti, että Kanadalla ei ole kolonisaatiohistoriaa.

”Ristiriitaiset puheet koettiin loukkaavana”, Humalajoki kuvailee.

Kanadan esimerkissä valtiollinen anteeksipyyntö oli myös kovin rajallinen: se koski vain asuntolakouluissa koettuja menneitä vääryyksiä, eikä siinä huomioitu nykypäivän valtarakenteita. Alkuperäiskansojen edustajat ovat edelleen varsin eriarvoisessa asemassa.

Kanadasta löytyy tänäkin päivänä yli 100 eri alkuperäiskansojen ryhmää, joilla ei ole puhdasta juomavettä kotonaan.

”Jos keskitytään pelkästään historialliseen kohteluun, rajataan myös pois asioita. Piirretään ikään kuin viiva, että tämän jälkeen on kaikki hyvin, eikä nykypäivän asioita tarvitse käsitellä.”

Silti Humalajoki painottaa, että oli anteeksipyynnössä hyvääkin. Se oli lähtölaukaus tärkeälle komissiolle, jonka toimia monet pitivät tärkeänä. Totuuden ja traumojen käsittely kansallisella tasolla loi tietoisuutta vaietusta menneisyydestä.

Piirroskuvassa Elisabeth II pyytää anteeksi.

Kenties yksi onnistuneimmista anteeksipyynnöistä löytyy yllättävästä paikasta: synkästä kolonisaatiohistoriastaan tunnetusta Britanniasta.

Uusi-Seelanti oli Britannian siirtomaa vuoteen 1931 asti, minkä jälkeen maa jatkoi itsenäisenä Kansanyhteisön jäsenenä. Uuden-Seelannin muodollinen valtionpäämies on siis edelleen entisen siirtomaaisännän Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki, kuningatar Elisabet II.

Uudessa-Seelannissa alkuperäiskansojen kohtelua käsittelevä sovintoprosessi aloitettiin jo 1980-luvulla. Vuosikymmeniä kestänyt prosessi kulminoitui vuonna 2010 pidettyyn viralliseen tilaisuuteen, jossa valtion edustajat ja maorit kohtasivat.

Seremoniassa valtion taholta lueteltiin pitkä lista vuosien mittaan tapahtuneita epäkohtia alkuperäiskansojen elämissä. Keskiössä olivat Treaty of Waitang -sopimukseen liittyneet rikkomukset.

Koska kyseinen sopimus oli tehty monarkin kanssa, esitettiin tilaisuudessa anteeksipyyntö virallisesti kruunun puolesta.

”Tässä erityisen tärkeää oli, että maorijohtaja oli paikalla vastaanottamassa anteeksipyynnön”, Humalajoki kuvailee.

Sopimukseen kuului myös tiettyjen maiden palauttaminen alkuperäiskansoille sekä kymmenien miljoonien rahallinen korvaus. Vaikka osa piti prosessia turhauttavana ja jopa liian pitkänä, kokonaisuudessaan anteeksipyyntöä on pidetty varsin onnistuneena.

”Vääryyden kokemuksiin liittyy usein katkeruutta, häpeää ja syyllisyyttäkin.”

On selvää, että anteeksipyynnöillä ei voida ikinä miellyttää kaikkia osapuolia. Ovatko ne siis lainkaan pätevä tapa edes edistää sovintoa?

”Vaikka ne koettaisiinkin osin riittämättömiksi, voidaan anteeksipyynnöt kokea myös merkityksellisiksi. Vääryyden kokemuksiin liittyy usein katkeruutta, häpeää ja syyllisyyttäkin”, Löfström sanoo.

”Voi olla rasite elää epätietoisuudessa ja miettiä, onko menneisyyden tragedia ollutkin omaa syytä. Häpeän ja katkeruuden tunteet ovat todellisia. Ja ne voivat siirtyä sukupolvelta toiselle.”

Sekä Humalajoen että Löfströmin mukaan olennaista on, että anteeksipyyntöä on seurattava myös muutos. Anteeksipyyntö ei saa tuntua vain tyhjältä sanalta, kuten Kanadan tapauksessa kolonisaatiohistorian vähättely jälkikäteen pääministerin suusta.

Tiettyjen vähemmistöjen edustajat eivät ole voineet nousta sosiaalisesti hyviin asemiin, koska heidät on sysätty marginaaliin. Hyvään anteeksipyyntöön tulisi siksi sisältyä myös aineellinen ulottuvuus, jolla oikeasti pyrittäisiin hyvittämään aiheutuneita vahinkoja – esimerkiksi maa-alueiden palautus, kuten Uuden-Seelannin tapauksessa.

”Muuten anteeksipyyntö jättää epäilyksen, että onko se vain halpaa puhetta”, Löfström sanoo.

Tärkeää olisi myös muotoilla anteeksipyyntö niin, että se vaikuttaa aidosti vilpittömältä.

”Muotoilusta on ilmettävä aitoa katumusta, surua tai häpeää siitä, että tässä on tehty väärin jotain väestöryhmää kohtaan.”

Hyvä anteeksipyyntö voi olla arvokas. Sillä voidaan palauttaa historiallisen vääryyden horjuttamaa moraalista tasapainoa, vaikka mennyttä ei voidakaan taikoa kokonaan pois.

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.