Hussein al-Taee istuu portailla ja katsoo kameraan.
”Ihailen Martti Ahtisaarta, koska hän näkee tarinan lopun. Hän osaa visioida, mihin jonkin pitää päättyä, jotta se päättyy hyvin. Ja kenet hän tarvitsee ympärilleen, että visio voisi toteutua”, Hussein al-Taee kertoo.
Kuva: Jarkko Mikkonen

Hussein al-Taee: ”Monen kohtaamani ihmisen sydän on helvetin likainen”

Rauhanvälittäjä Hussein al-Taee paastoaa ja kiroilee. Äidiltään hän oppi empatiaa ja isältään häikäisevän puhetaidon.

Teksti: Mimosa HedbergKuva: Jarkko Mikkonen

PitkätRauhaSuomiIrak

Alakouluikäinen poika ei voisi olla iloisempi. Hän on saanut isältään lahjaksi punaisen polkupyörän. Ajaminen sujuu jo niin hyvin, että apupyörät saa ottaa pois. Ohjaustangosta roikkuvat hienot, itseripustetut rimpsut.

Poika voisi asua missä päin maailmaa tahansa, mutta Hussein al-Taee ei ole voittanut niin sanotussa syntymäpaikan lotossa. Hän asuu Irakissa, jossa maata hallitseva diktaattori Saddam Hussein päättää 2.8.1990 miehittää öljyvaltio Kuwaitin, koko läntisen maailman yllätykseksi. Seuraa Persianlahden sota, jossa Yhdysvallat kokoaa 34 maata Irakia vastaan.

Ilo polkupyörästä ei siis kestä kauaa.

”Pakoautoon eivät mahtuneet kuin ihmiset vaatteineen”, Hussein sanoo.

Yhdeksänhenkinen perhe ajoi pitkälle etelään, kaupunkien läpi, matkaeväinään taateleita, joita pieni Hussein jakoi muille pakolaisille. Suurin osa ihmisistä käveli pakoon tienvarsia pitkin.

”Kaupunki toisensa jälkeen ajatus kotiin palaamisen mahdollisuudesta hupeni. Päädyimme Irakin ja Saudi-Arabian väliselle rajalle.”

Turva löytyi Saudi-Arabian puolelta aavikon keskeltä, jonne YK perusti pakolaisleirin. Kaksi vuotta vierähti aavikolla, kunnes ensimmäinen tie asfaltoitiin pakolaisleirille.

Tuolloin poika sai jälleen polkupyörän. Tästäkin aarteesta hän joutui luopumaan jo vuoden päästä, syksyllä 1993, kun al-Taeen perhe muutti Valkeakoskelle Suomeen.

"Älä luota liikaa siihen, että tulevaisuus takaa sinulle sen, missä tilanteessa olet nyt.”

Suomessa kävi tuuri: heti ensimmäisenä keväänä poika löysi ojasta polkupyörän, hienon Dynamon, jonka rassasi kuntoon. Hussein ajoi Dynamollaan kouluun, ja eikös pyörän alkuperäinen omistaja huomannut ajokkinsa. Hussein antoi pyörän lauhkeana pois – olihan hän jo tottunut luopumaan.

Tähän kiteytyy Husseinin tärkein oppi pakolaisuudesta.

”Mikään tila ei ole pysyvä. Pidä niistä asioista kiinni, jotka sinulla on nyt ympärilläsi. Älä luota liikaa siihen, että tulevaisuus takaa sinulle sen, missä tilanteessa olet nyt.”

Suomen suosituin Lähi-idän kommentaattori

Pyörä on vaihtunut autoon, jonka ratin takana 35-vuotias Hussein istuu tyylikkäässä puvussaan, hopeisena kiiltävä kello ranteessaan.

Jutustelu sujuu maailmanmiehen elkein: Hussein kertoo matkustavansa työn takia ulkomaille noin kerran kuukaudessa – milloin New Yorkiin ja Brysseliin, milloin Bagdadiin.

Peruutuspeilistä roikkuu vihreä, muovinen muslimien rukousnauha. Kysyn siitä, ja kuva maailmanmiehestä saa hetkessä särön. Hussein lykkää nauhan muitta mutkitta käteeni:

”Pidän enemmän savisista rukousnauhoista. Niistä saa paremmin kosketuksen maahan, josta olemme niin vieraantuneet”, Hussein selittää.

Vuonna 2014 Hussein aloitti työt Martti Ahtisaaren perustamassa konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä Irak-asiantuntijana. Saman vuoden lopulla Euroopassa alkoi pakolaiskriisi, ja Husseinin synnyinmaan miehet nousivat Suomessa kriisin keulakuviksi älypuhelimineen ja merkkivaatteineen.

Tällaisiin pakolaisiin Suomi tai Eurooppa eivät olleet tottuneet. Karismaattinen ja vaikeita kysymyksiä kansankielelle sanoittava Hussein nousi hetkessä valtakunnan suosituimmaksi Lähi-idän kommentaattoriksi.

Mistä tämä vantaalainen putkahti Suomen televisioihin – ja maailman rauhanpöytiin?

Ennen kuin pystyn ottamaan asiasta selvää, Hussein vastaa autossa puhelimeen: ”Miten menee Lapualla?” Vastaaminen ei olisi kannattanut, sillä poliisi pysähtyy vierellemme. Puhuitko puhelimessa ajaessasi? Hussein myöntää tekonsa ja selviää varoituksella.

”Jos olisin kieltänyt, olisin varmasti saanut sakot”, Hussein hymähtää, ja astumme sisälle helsinkiläiskahvilaan.

Elämä, jossa lähes mikään ei ole pysyvää

Hussein ei ota kahvia, ei edes vettä, sillä Ramadan jatkuu vielä 10 päivää. Sen aikana terveet aikuiset muslimit syövät ja juovat vain auringonlaskun ja aamuhämärän välisenä aikana. Kiroilukaan ei ole suotavaa.

Hussein muistaa edelleen sireenin äänen, pommien huminan ja basson.

Energiaa mieheltä ei syömättömyydestä huolimatta puutu. Hän puhuu paljon, eikä epäröi puhua raskaista muistoista. Kuten siitä, että hän muistaa edelleen sireenin äänen, pommien huminan ja basson. ”Sellaisen äänen, joka tuntuu sydämessä asti. Äänen, jonka tiedät voivan tappaa sinut.”

Al-Taeen perhe asui lähellä armeijan tukikohtaa, joka oli alituinen Yhdysvaltain pommitusten kohde.

”Muistan kuinka äiti keräsi meidät lapset keittiön pöydän alle piiloon. Se oli yksi harvoista hetkistä, jolloin äidin silmissä oli sellaista kauhua, että me kuolemme. Lentotukikohdan pommitus jatkui koko yön.”

Saddamin hallintoa vastustanut vapaustaistelijaisä oli alituisesti ”jupakoissa mukana”, välillä vangittunakin. Husseinin mukaan isässä ja hänessä on samaa rauhallisuutta, mikä pitää vakaana pahimpien kriisien keskellä.

”Mutta se hänen kylmä rauhallisuutensa oli myrkkyä äidille, joka oli peloissaan. Hän ei kaivannut harkitsevaa miestä, vaan jonkun tunteikkaan ihmisen vierelleen.” Äiti kuitenkin jaksoi läpi vaikeat ajat.

Alituisesta myllerryksestä Hussein on kantanut aikuisuuteen mukaan sen, että asiat ja tilanteet muuttuvat pakosta. Hän laskee keskittyneesti sormillaan: yksi, kaksi, kolme… Hussein ehti opiskella kahdeksalla ala-asteella.

Tässä tarinassa, jossa juuri mikään ei ole kestänyt, on ollut tärkeintä se vähä, mikä on pysynyt samanlaisena.

”Mitkä ovat ne asiat, jotka pitivät meidät - seitsemän lasta ja vanhemmat - koossa? Äidin tapa hoitaa asioita, rutiinit. Lisäksi se, että isä ja äiti olivat yhdessä. Ja heidän suhteensa, joka ei muuttunut kriisin aikana.”

Ympäripuhumista hyvällä syyllä

Suomessa al-Taeen perheen tavoite oli, että lapset lukevat ammatteihin, joiden avulla he pystyvät vaikuttamaan Irakin tilanteeseen. Husseinille tämä oli automaatiotekniikka, tärkeä ala, jonka avulla Irakia voitaisiin jälleenrakentaa.

Automaatiotekniikasta Hussein kokee oppineensa paljon: insinööriajattelua ja kykyä hahmottaa prosesseja. Mutta jokin ei silti tuntunut omalta.

”Sen lisäksi, että olin liian laiska opiskelemaan matematiikkaa ja fysiikkaa”, Hussein aloittaa virnistäen, mutta jatkaa sitten vakavoituen:

”Jos katsoo omaa luontoani, niin koin, että tehdasympäristö ei ole paikka, jossa voin tuottaa parhaan tuloksen. Ympäristön pitää olla sellainen, jossa voin puhua ihmiset ympäri tekemään hyvää.”

Tämän takia Husseinin isästäkään ei tullut automaatioinsinööriä. Hän on sittemmin palannut Irakiin ja politiikkaan.

”Häneltä olen perinyt puhumisen lahjan, se oli hänen työkalunsa.”Niinpä Hussein päätyi opiskelemaan kauppaa ja kansainvälisiä suhteita Suomessa, Englannissa ja Varsovassa. Ja pääsi töihin CMI:hin, Suomen johtavaan konfliktinratkaisujärjestöön.

Hussein al-Taee puhuu kokouksessa.
Kiireisen Husseinin työ rauhanvälittäjänä vie jatkuvasti työmatkoille ympäri maailmaa, Lähi-idästä New Yorkiin.
Kuva: Markku UlanderLehtikuva

Samassa pöydässä isän vangitsijoiden kanssa

Isältään Hussein peri siis sekä puhetaidot että lehmän hermot. Molemmista ominaisuuksista on ollut epäilemättä hyötyä rauhanvälittäjän työssä. Hussein on kertonut aiemmissa haastatteluissa istuneensa samassa pöydässä ihmisten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet al-Qaidan rekrytointiohjeita. Ja ihmisten, jotka ovat kiduttaneet ja vanginneet aikoinaan Husseinin isän kahdeksaksi vuodeksi. Miten sellaisista tilanteista selviää?

Vaikeimpia ovat kuitenkin ne vastapelurit, jotka tulevat neuvottelupöytiin ego edellä.

”Tämä työ ei ole heikkohermoisille. On muistettava, etten istu neuvottelupöydässä siksi, että olen minä. Vaan siksi, että olen rakentamassa ymmärrystä vastapäätä istuvien ihmisten kanssa, jotta vähemmän ihmisiä kuolisi.”

Hussein muistaa hyvin tilanteen, jossa istui isänsä vangitsijoiden kanssa.

”Havahduin ajattelemaan, miten tilanne ja asema olivat muuttuneet. Hän, jonka kanssa en aiemmassa elämässäni olisi edes ajatellut puhuvani, istui nyt edessäni. Näissä tilanteissa pitää pystyä ottamaan terve etäisyys menneisiin.”

Hussein on osannut pitää päänsä kylmänä. Vaikeimpia ovat kuitenkin ne vastapelurit, jotka tulevat neuvottelupöytiin ego edellä. Se vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin minkään murhaajan kohtaaminen.

Ja kun suomalainen kohtaa jonkun, jolla on suuri ego, niin hän Husseinin mukaan turhautuu. Juuri tällöin tarvitaan diplomaattisia taitoja.

”Moni ihminen, jonka kohtaan… Hänen kenkänsä kiiltävät, hiukset on rasvattu ja viimeisen päälle, mutta sydän on helvetin likainen. Ihmisen sisin ei ole kunnossa.”

Mutta sellaiset ihmiset eivät pötki kovin pitkälle, uskoo Hussein.

Isyysvapaa voisi pelastaa parisuhteita

Instagram-kuvassa poseeraa mies kuin suoraan muotilehden sivuilta. Silmillä on pilottilasit, päällä tumma puku ja tyylikäs rusetti. Kuva on viime kevään kunnallisvaaleista.

”Äänestin vastasyntynyttä feminististä puoluetta. Minulla oli mukanani poikani, joka pukeutui myös pyhäpukuunsa. Vaalit ovat juhlaa”, kirjoittaa Hussein englanniksi julkaisemassaan kuvassa.

"En halua kuvitella sellaista päivää, että työhaastattelussa tyttäreni katsotaan olevan nainen, ei ihminen tai työntekijä."

Onko Hussein siis feministi?

”Olen – siinä laajemmassa, positiivisessa merkityksessä. Feminismiä on monenlaista. Minun määritelmässäni feminismi antaa kuvan sille, että ihmisiä sorretaan jonkin välillisen identiteetin vuoksi. Feminismissä se on sukupuoli. Ja sitä ei pidä sallia”, Hussein vastaa.

Tämä aihe herättää tunteita. Hussein on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja heillä on 2,5-vuotias tytär. Tasa-arvoa Hussein katsoo pitkälti juuri tyttärensä kautta.

”En halua kuvitella sellaista päivää, että työhaastattelussa hänen katsotaan olevan nainen, ei ihminen tai työntekijä. Jos hänellä on työpaikalle annettavaa, niin sitten hänellä on.”

Hän puhuu myös väärästä leimasta, jonka musliminaiset usein saavat.

”En halua, että tytärtäni hänen valinnoistaan huolimatta katsotaan niin, että koska hän on nainen, joku muu on tehnyt päätöksiä hänen puolestaan. Hän on täysipäinen kansalainen, joka tekee omia päätöksiään.”

Mutta tasa-arvoon on vielä Suomessakin matkaa. Yksi konkreettinen parannus olisi se, että miestä rohkaistaisiin jäämään edes puoleksi vuodeksi kotiin vauvan kanssa, jotta puoliso pääsisi rakentamaan uraa. Husseinin mielestä vauva-arki on juuri se aika, jolloin ihmiset eroavat liian helposti, vaikka muuttunut elämäntilanne vaatisi ennen kaikkea yhteistä ymmärrystä.

”Nainen on yksin kotona vauvan kanssa ja hänellä on kamala tunne siitä, että hän on vastuussa koko ajan kaikesta. Ei tätä mies ymmärrä, ellei sitä itse koe.”

Hussein kuvailee klassista tilannetta, jossa mies tulee kotiin – hänkin on väsynyt ja tehnyt jo päivän työn.

”Nainen tulee ja lykkää vauvan miehen syliin oletuksena, että tämä ymmärtää, että hän on ollut vauvan imetyksessä kiinni 18 kertaa päivän aikana. Ota tämä nyt, kun sinä olet ollut poissa etkä tajua, mitä täällä tapahtuu. Mies sanoo, että etkö sinä ymmärrä, että minä olen rikki. Tämä epäsuhta tarvitsee adapterin”, Hussein kuvailee kädet heiluen. Ja se adapteri voisi olla isyysvapaa.

Sillanrakentajan roolissa

Hussein löytää Suomesta sekä kehuja että kehitettävää.

”Suomessa ihminen voi nousta mistä tahansa luokasta mihin tahansa luokkaan sillä, mitä päästää suustaan.”

Husseinin mukaan kuuluisa American dream toteutuu Skandinaviassa ja Suomessa jo tänä päivänä. Yhden sukupolven aikana ihminen pystyy muuttamaan tulevaisuuttaan, riippumatta taustoista.

”Lukijan täytyy ymmärtää, että tässä puhuu nyt pakolainen. En ole ottanut mitään, mitä täällä tapahtuu, itsestäänselvyytenä.”

Hussein pitää Suomea loistopaikkana kasvattaa lapsensa. Se antaa hänelle motivaatiota ylläpitää jo rakennettua.

”En halua, että lapseni menettävät sen, minkä itse olen saanut. Tällaisella kaavalla ihmiskunta on viimein todistanut, että pystymme luomaan yhteiskunnan, joka on kansainvälisillä mittareilla ykkönen.”

Hussein haluaa nähdä Suomen, jossa ihminen iästä, ihonväristä, aatteesta tai sukupuolesta riippumatta olisi yhdenvertainen.

Silti Ylen parin vuoden takaisessa haastattelussa Hussein vihjasi, että oma rauha ja onni saattavat loppujen lopuksi löytyä Irakista.

”En pysty hahmottamaan paluuta. En tiedä edes, mitä se tarkoittaisi. En tee näitä päätöksiä yksin, nyt minulla on perhe. Kysymys ei ole ajankohtainen.”

Toinen harkinnanpaikka on täällä Suomessa.  ”Ajattelen, että olen sillanrakentajana täällä. Koen, että työni on vielä kesken.”

Hussein haluaa nähdä Suomen, jossa ihminen iästä, ihonväristä, aatteesta tai sukupuolesta riippumatta olisi yhdenvertainen. Lait takaavat jo tämän, mutta käytännössä on tekemistä. Suomen poliisi on vielä kovin valkoinen, mutta armeija ei enää yhtä paljon.

”Ne paikat, joihin suomalaiset luottavat instituutioina eniten, ovat niitä, joihin tarvitaan monimuotoisuutta.”

Hussein al-Taee kättelee lapsena opettajaansa.
Hussein kuudennella luokalla koulun kevätjuhlassa, juuri saamassa todistusta opettajaltaan. "Olin tuolloin vielä ujo nuorukainen."

Tolkun ihminen ottaa kantaa

Jotta Suomi - ja koko maailma - olisi parempi paikka, Hussein toivoo yhtä asiaa enemmän: empatiaa.

Sen hän nostaa yhdeksi ihmisen tärkeimmistä ominaisuuksista. Harvalla empatiaa on luonnostaan paljon, mutta kykyä voi harjoitella. Hussein uskoo, että pakolaisilla empatiakyky on keskimääräistä suurempi. Tai yleensäkin ihmisellä, joka on selvinnyt kriisistä.

”Me yhden ihmisen kuplissamme ajattelemme, että juuri meidän kriisimme on pahin. Että nyt on hoidettava oma tilanne ensin ja ajateltava sitten vasta muita. Mielestäni se on perustavalla tavalla väärä ajattelutapa.”

"Sympatia on tunteita ilman tekemistä. Työssäni sympaattinen ihminen jää jalkoihin."

Hussein nostaa esille ”tolkun ihmisen”, joka ei ota kantaa liian nopeasti. ”Minulle tolkun ihminen on se, joka ottaa kantaa, ennen kuin asiat menevät huonoon suuntaan. Se vaatii rohkeutta.”

Hussein tekee silti selvän eron empatian ja sympatian välillä.

”Sympatia on tunteita ilman tekemistä. Työssäni sympaattinen ihminen jää jalkoihin.”

Aihe saa jälleen miehen veren liikkeelle. Hussein nostaa esiin järkyttävän tapauksen kesäkuulta, kun Israelin joukot ampuivat vapaaehtoista sairaanhoitajaa selkään Gazassa. Kuvittele, että katsot tv:stä raporttia tapahtuneesta.

Itket silmät päästäsi, siellä on taas upea ihminen kuollut. Mutta mitä sinä sitten teet? Menet Facebookiin, luet aiheesta, ehkä tykkäät jostain statuksesta… Ja sitten selaat jo seuraavaa asiaa ja ajattelet, että harmi”, kuvailee Hussein.

Empaattinen ihminen puolestaan toimii, sanoo Hussein. Kirjoittaa sähköpostia sairaanhoitajaliittoon ja sanoo, että asialle täytyy tehdä jotain, sillä koko ammattikuntaa vastaan on rikottu. Toimimattomuus on myös kannanotto.

”Empaattiset ihmiset ovat niitä, jotka saavat muutosta aikaan. Niitä, jotka käyttävät kaikki mahdolliset lailliset keinot siihen, että seuraavalle sairaanhoitajalle ei tapahdu näin.”

Suurin esikuva oma äiti

Hussein puhuu kuin poliitikko, ja kun kysyn miehen esikuvasta, vastaus on pitkä lista vaikuttajia: Malesian entinen pääministeri Mahathir Mohamad, Mahatma Gandhi, Nelson Mandela, Tarja Halonen ja tietenkin Martti Ahtisaari.

Yksi esikuvista tuntuu olevan ylitse muiden: äiti, jolta Hussein ei ehkä oppinut puhetaitoja tai kylmäpäisyyttä, mutta Husseinille juuri sitä tärkeintä.

”Hän kesti isääni, riippumatta siitä, mitä isä ryhtyi tekemään vapauden nimissä. Äidillä oli iso kuva hallussa. Missään vaiheessa hän ei ajatellut meidän lasten kuullen, että hänellä olisi parempi elämä jonkun toisen ihmisen kanssa, joka voisi olla pikkuisen vakaampi.”

Husseinin äiti ei koskaan saanut käydä koulua, mutta taisteli sen puolesta, että lapset opiskelisivat. Vaikka passit jäivät Irakiin, hän muisti jokaisen seitsemän lapsensa syntymäpäivän. Ja edelleen hän jaksaa kantaa huolta jälkikasvustaan.

”Ei tuollaisia taistelijoita näe enää. Häneltä olen oppinut empatiaa, enemmän kuin keneltäkään muulta.”

Nyt on puhuttu paljon. Hussein on väsynyt ja päätä särkee, sillä hänen tekisi kovasti mieli kahvia. Silti mies jatkaa matkaansa töihin Etelärantaan.

Tämä siksi, että Hussein ei ota elämässä mitään itsestäänselvyytenä. Ei töitä, ei rauhaa, ei polkupyöriä.

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden toimitussihteeri.