Rahtari rekan vieressä
Seppo Venesjärvellä ei ole mennyt peiliäkään rikki. Lompakkokin on pysynyt tallessa, vaikka jotkut kollegat ovat menettäneet rahansa jo Unkarissa.

"Rekkojen kyydissä on 50 kilon edestä juureksia, joista kuskit keittelevät soppaa" - Rekkakuskit tietävät maailmasta sen, mitä kukaan muu ei tiedä

Rekkakuskina ulkomailla pääsee näkemään maanteitä ja rekkaparkkeja, mutta myös juoksemaan rosvojen perään. Maailmalle on lähdetty osin sattumalta, mutta monia suomalaisia ulkomaankuljettajia yhdistävä tekijä on seikkailunhalu.

Teksti: Emma VepsäKuva: Emma Vepsä

PitkätTyöEurooppaSuomi

Seppo Venesjärven ura ulkomaankuljettajana alkoi sattumalta, kun hänet lähetettiin 1970-luvulla pelastamaan erästä Tampereelle hylättyä, Italiaan matkalla ollutta rekkaa. Auton ensimmäisellä kuljettajalla oli iskenyt koti-ikävä jo kauan ennen rahdin päätepistettä ja hän oli palannut maitojunalla kotiin Rovaniemelle. Passin saatuaan Venesjärvi hyppäsi ensimmäisen kerran elämässään täysperävaunuyhdistelmän rattiin ja lähti matkaan. Matkan varrelta satamasta nuoren miehen onneksi löytyi kokeneempia kuljettajia, joita seurata.

Ensimmäinen matka ei sujunut aivan ongelmitta. Itävallan ja Saksan välinen raja oli tilapäisesti suljettu ja kaikki autobaanat tukossa. Punainen risti evakuoi helikoptereilla ihmisiä ja vei paikalle vettä ja ruokaa. Venesjärvi ehti kadottaa seuraamansa suomalaiset, mutta pääsi kuitenkin perille määränpäähänsä. Seikkailu vei mennessään, ja seuraavien vuosien aikana hän oppi tuntemaan hyvin Euroopan tiet ja kaupungit.

"Sitä meni aina sieltä mistä muutkin, missä näkyi renkaanjäljet."

Pian Suomesta lähtivät ensimmäiset kuormat myös Lähi-Itään. Silloin jo kokeneelta ulkomaankuljettajalta kysyttiin, ajaisiko tämä Irakiin. Siihen aikaan yleisin reitti kulki Puolan, Tšekkoslovakian, Unkarin ja Jugoslavian kautta Kreikkaan, mistä pääsi laivalla Syyriaan.

”Siellä mentiin ihan omia aikojaan paikasta toiseen, eikä kukaan tiennyt, missä ollaan. Syyriassakaan ei ollut alkuun tietä satamakaupunki Tartuksesta Homsiin. Sitä meni aina sieltä mistä muutkin, missä näkyi renkaanjäljet”, Venesjärvi muistelee.

Venesjärvi ajoi rekkaa myös Saudi-Arabiaan ja Jordaniaan, mutta etenkin Irakiin vietiin paljon rakennus- ja elintarvikkeita. Suomalaiset rakensivat Saddam Husseinille muun muassa Bagdadin kongressipalatsin. Venesjärvi ajoi säännöllisesti Lähi-Itään aina Persianlahden sodan syttymiseen saakka ja kertoo, ettei koskaan joutunut ongelmiin.

”Multa ei mennyt edes auton peiliä rikki koko sen uran aikana. Ikinä ei rahoja varastettu, niin kuin joillain kävi jo Unkarissa. Oli niitä kuskejakin, jotka Turkissa joutuivat alkoholin takia putkaan”, Venesjärvi sanoo.

Suomalaiset kuljettajat olivat hänen mukaansa kuuluisia alkoholinkäytöstään, mutta toisaalta heidän ammattitaitoonsa luotettiin.

Naiskuljettaja oli nähtävyys

Autonkuljettajan tyttärenä Tuula Manniselle taisi olla vain ajan kysymys, milloin hän itsekin istuisi ison auton rattiin. Elektroniikka-asentajaksi opiskellut nainen oli kuitenkin aloittanut uransa aivan muissa hommissa. Vähän aikaa kuljetusalalla oltuaan reilu parikymppinen Manninen tutustui myös ulkomaankuljettajiin ja pidemmät reissut alkoivat kiinnostaa. Kerran eräs tuttu kollega sitten otti hänet mukaansa Italian keikalle.

”Totesin, että samanlaista mustaa asfalttia se on siellä kuin täälläkin, että kyllä siellä pärjää”, Manninen sanoo.

Yli kolmekymmentäviisi vuotta sitten nuori nainen kohtasi miesvaltaisella alalla myös paljon ennakkoluuloja. Nihkeimminkin suhtautuneet kuljettajat hyväksyivät Mannisen kuitenkin osaksi porukkaa, kun huomasivat, että tämä pärjäsi vallan mainiosti.

”Saman­laista mustaa asfalttia se on siellä kuin täälläkin, että kyllä siellä pärjää.”

Etenkin Etelä-Euroopassa naiskuljettaja oli aikoinaan varsinainen nähtävyys. Kun Manninen karautti kesämekossaan ja korkokengissään lastaamaan italialaisen tehtaan pihaan, työnjohtaja juoksi vastaan ja kielsi tätä tulemasta autosta ulos.

”Hän selitti, että heidän koko tehtaansa pysähtyisi, kun kaikki tulisivat katsomaan naiskuljettajaa”, Manninen sanoo.

1990-luvulla oli yleistä, että kuljettajien mukana Euroopassa kulkivat myös lapset tai puolisot. Myös Mannisen lapset viettivät ison osan koulun lomista rekan kyydissä, milloin missäkin. Hänen kokemuksensa mukaan tien päällä oli aikoinaan paljon turvallisempaa kuin nykyisin, vaikka on päässyt itsekin kerran juoksemaan roistojen perässä halki öisen parkkipaikan.

Rekkakuski sillalla
Tuula Manninen on jo päättänyt uransa ulkomaankuljettajana. Tien päältä on kuitenkin vaikea pysyä pois. Hiljattain hän pyörähti Romaniassa. Kuva: Emma Vepsä

Kun Manninen ajoi Puolaan margariinia, hänen tuli poimittua kyytiin myös liftareita tien varrelta. Niin hän pääsi tapaamaan erilaisia ihmisiä nuoresta sotilaspojasta vanhaan mummoon nyssäkät käsissään. Maailmalle Mannisen veikin juuri tiedonhalu ja tarve ymmärtää, miten ihmiset elävät eri maissa.

”Tieto on rikkautta. Samoin kuin kielitaito”, hän toteaa, vaikka jatkaakin, että yhteinen kieli ei ole mikään välttämättömyys. Elekielelläkin pääsee pitkälle."

Äkkipäätös muuttaa Saksaan

Pekka Ansiosta piti tulla psykologi tai valoteknikko. Yhdeksi kesäksi alkujaan rekkaa ajamaan lähteneen miehen ura Euroopan maanteillä venyi kuitenkin yli vuosikymmenen mittaiseksi seikkailuksi. ”Halusin nähdä maailmaa ja ajattelin, että hitto soikoon – palkallinen interrail!” Ansio nauraa. Ensimmäiset vuodet menivätkin maisemia ihastellessa ja ruokia maistellessa.

Ansion työnantajalla oli kämppä Lyypekissä. Nuori mies oli myyty jo ensimmäisellä vierailulla päästyään kävelemään sen vanhaan kaupunkiin ja päätti jäädä asumaan Saksaan. Sieltä käsin hän ajoi uransa aikana usealle suomalaiselle liikennöitsijälle ja tuli lopulta kiertäneeksi rekalla lähes kaikki Euroopan maat.

”Halusin nähdä maailmaa ja ajattelin, että hitto soikoon – palkallinen interrail!”

Suurin osa matkanvarren nähtävyyksistä oli tiukkojen aikataulujen vuoksi maanteitä ja rekkaparkkeja, mutta toisinaan pääsi lastaamaan tai purkamaan mielenkiintoisiin paikkoihin. Ohjasipa navigaattori Ansion kerran ajamaan keskeltä Pariisiakin. Muita kuskeja tavataan laivoilla sekä lastaus- ja purkupaikoilla. On tiettyjä taukopaikkoja, mitä suomalaiset ovat suosineet jo vuosikymmeniä. Rekkakuskin työ on silti melko yksinäistä, mutta introvertiksi itseään kuvailevalle Ansiolle se sopi hyvin.

Rahtari lähdössä maailmalle
Pekka Ansio haaveilee vielä palaavansa niihin kiinnostaviin paikkoihin, joista on vuosien varrella joutunut ajamaan rekalla ohi pysähtymättä. Kuva: Emma Vepsä

Työ alkoi tuntua työltä vasta kun EU:n laajentuminen entisiin itäblokin maihin sai aikaan sen, että suomalaisten toiminta-alue Euroopassa kapeni halvemman työvoiman saapuessa markkinoille. Ero suomalaisen ja huonommassa asemassa olevan bulgarialaisen kuskin palkkojen välillä saattoi olla Ansion mukaan jopa kymmenkertainen.

”Heillä ei ole varaa käydä suihkussa tai maksullisissa vessoissa. Autojen sivulaatikossa on 50 kilon edestä perunoita ja muita juureksia, joista he keittelevät kaasukeittimillä soppaa”, Ansio kuvailee itäeurooppalaisten kuskien oloja ja kertoo, että myös polttoainevarkaudet ovat yleistyneet.

Nykyään Ansio ajaa ulkomaille vain satunnaisesti ja viihtyy kotona Suomessa.

”Kun pitkään söi joka päivä ulkona eri maissa ja näki hienoja maisemia – niin yhtäkkiä maksalaatikko ja takapihalla grillaaminen olikin ihan siisti juttu.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Emma Vepsä