Terkut valkoiselta pelastajalta!

Empatia on tärkeää, mutta on tärkeää pohtia, ketä auttamisesi lopulta auttaa, Mimosa Hedberg kirjoittaa.

Teksti: Mimosa Hedberg

NäkökulmatKöyhyysNepal

Istun muovituolilla nepalilaisen Keshavin, 27, huoneessa Kathmandun pohjoislaitamilla. Vieressä on opiskelumateriaaleja pursuava työpöytä, seinillä roikkuu paraurheilukilpailuista voitettuja mitaleja. Avonaisesta ovesta näen käytävälle, josta pilkahtaa kyykkyvessa.

Pyörätuolissa istuva Keshav kertoo minulle tarinaansa. Epäonninen puusta putoaminen vuoristokylässä, pitkä matka Kathmanduun hoitoon ja toivon pilkahdus selkäoperaatiosta. Sitten järkyttävä uutinen: nuorukainen ei tulisi enää ikinä kävelemään.

Nepalin kaltaisessa kehittyvässä maassa, jossa pelkkä teiden kunto alituisten luonnonmullistusten takia on hälyttävä, pyörätuoliin lukittu elämä voi tuntua kuolemantuomiolta. Keshaville se ei sitä kuitenkaan ollut, koska Suomen Lähetysseura on tukenut häntä opinnoissa. Keshav on löytänyt elämälleen merkityksen harrastusten, työn ja opiskelujen avulla.

Lopuksi Keshav kiitteli minua vuolaasti kaikesta antamastamme tuesta ja lähetti Suomeen sydämelliset terveiset. Ja minä tunsin oloni vaivaantuneeksi. Enhän minä ole mitään auttanut!

Me ulkomaantyöntekijät teemme pitkälti hallinnollisia hommia koneen ääressä – ja hyvä niin. Sen tärkeän työn ruohonjuuritasolla tekevät tukemamme paikallisjärjestöt, paikallisella tuntemuksella ja ammattitaidolla.

"Hankkeissamme vierailevat kysyvät usein, mitä kyliin voisi viedä mukanaan. Suora neuvo kuuluu: ei mitään."

Ei ole ensimmäinen kerta, kun minua kiitellään valkoisen pelastajan roolissa. Ja Keshavilla on tietenkin täysi oikeus kiitollisuuteensa. Olit ulkomainen järjestötyöntekijä tai reppureissaaja, kehitysmaissa kulkiessasi et edusta vain itseäsi, vaan myös kotimaatasi, ja usein jopa koko edustamaasi kulttuurillista aluetta.

Hankkeissamme vierailevat kysyvät usein, mitä kyliin voisi viedä mukanaan. Suora neuvo kuuluu: ei mitään.

”Annetaan ne koulutarvikkeet mieluummin paikallisille kumppaneillemme, jotka voivat sitten antaa lahjat lähtömme jälkeen”, Nepalissa pitkään työskennellyt kollegani toteaa. Näin vältämme kuvan, että sieltä ne valkonaamat saapuvat aina lahjoinensa, lupauksinensa.

Vaikka useinhan kaukaiseen kylään maasturilla saapuvaan länkkäriin liittyy odotuksia, se on selvä. Sitkeitä mielikuvia kun on vaikea karistaa. Varsinkin, jos itse jatkuvasti vahvistamme niitä.

"Taisin rahaa syytämällä lopulta buustata vain omaa egoani."

Kathmandun kadulla minua nyitään hihasta. Vieressäni seisoo katutyttö, joka pyytää englanniksi kirjoitetun lappusen kera rahaa. Kieltäydyn ystävällisesti – kaikkiallahan on varoitettu Nepalin organisoidusta katumafiasta, joten rahat tuskin päätyisivät tytön koulumaksuihin.

Myönnän, että aina minulla ei ole ollut vastaavaa selkärankaa. Myanmarissa asuessani annoin usein kotikadullani kerjäävälle äidille ja tämän sylivauvalle rahaa ruokaan, koska sydäntäni riipaisi nähdä heidät päivittäin repaleisissa vaatteissaan.

Mutta autoinko heitä sittenkään? Taisin rahaa syytämällä lopulta buustata vain omaa egoani. Pidinhän huolta siitä, että äidillä oli motivaatiota jatkaa vauvansa kanssa kerjäämistä, koska valkoinen pelastaja tarjosi heille tasaisesti tuloja.

Eli terkut valkoiselta pelastajalta! Empatia on tärkeää, mutta on tärkeää pohtia, ketä auttamisesi lopulta auttaa. Jos haluat reppureissusi kyljessä ”auttaa” kuukauden-parin vapaaehtoistyöpätkällä orpokodeissa, mieti uudestaan.

Enemmän hyötyä kehittyville maille olisi, että opiskelisit vaikka rakennusinsinööriksi.

Kirjoittaja työskentelee Suomen Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana Nepalissa.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden toimitussihteeri Mimosa Hedberg

Mimosa Hedberg

Kirjoittaja työskentelee Suomen Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana Nepalissa.