nainen seisoo punaista seinää vasten
”Toivon, että jokainen nainen olisi paras itse itselleen. Ettei hän alistuisi ulkopuolisten määrittelemiin kaavoihin ja rakenteisiin", tanssija-koreografi Sonya Lindfors sanoo.
Kuva: Eeva Anundi

”Jos olemme tottuneet siihen, että Trump on presidentti, niin totumme myös feminismi-sanaan”

Koreografi Sonya Lindforsin uusin teos on utopia siitä, minkälainen maailma olisi, jos ei olisi rasismia tai sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Teksti: Mira SelanderKuva: Eeva Anundi

PitkätTaideSuomiYhdysvallat

”It is personal not private”, vastaa koreografi Sonya Lindfors kysymykseeni siitä, miltä tuntuu laittaa oma keho ja kokemukset katseiden kohteeksi lavalla. Se on henkilökohtaista, mutta ei yksityistä.

Ihonväri ei ole Lindforsille, 32, kuitenkaan ainoastaan henkilökohtainen asia, koska se määrittää, miten häneen suhtaudutaan. Keho taas on hänen instrumenttinsa.

”Esitykseni eivät silti ole omaelämänkerrallisia. Niissä sekoittuvat elämänkokemukset, näyttämö ja unelmat”, hän sanoo.

Toukokuun 15. päivä uuden tanssin keskuksessa Zodiakissa ensi-iltaan tulee Lindforsin ohjaama Cosmic Latte. Se on mustuutta käsittelevän teossarjan kolmas osa. Utopia siitä, minkälainen maailma voisi olla vuonna 3018, jos ei olisi esimerkiksi rasismia tai sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Cosmic Lattea edelsivät teokset Noir? ja Noble Savage, joista jälkimmäisessä tarkasteltiin rakenteita ja valkoisuutta. Samaa aihetta Lindfors on käsitellyt myös toimittamassaan pamfletissa Toiseus 101, joka on kooste suomalaisten ajattelijoiden, kirjailijoiden ja taiteilijoiden tekstejä.

Saako tanssija ottaa kantaa?

Sonya Lindfors on tanssinut neljävuotiaasta saakka. Palkka alkoi juosta jo teini-ikäisenä, kun hän veti tanssitunteja tai esiintyi näytöksissä Kallion ilmaisutaidon lukion ohessa. Se, että hän tanssii työkseen, on silti hänelle itselleenkin jonkinlainen yllätys.

”Ehkä minä itsekin yhdistin nuorena tanssijan uran enemmän sellaiseen Broadway-tyyppiseen glamouriin.”

"Suomalaisen kulttuurin kenttä on edelleen valitettavan valkoinen."

Jos Lindfors ei olisi päässyt Teatterikorkeakouluun heti ensimmäisellä yrityksellä, olisi hän omien sanojensa mukaan luultavasti hakenut Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Silti hän työskentelisi samojen rakenteellisten ja yhteiskunnallisten asioiden parissa.

Nimittäin: vaikka yhteiskunta on muuttunut monimuotoisemmaksi, suomalaisen kulttuurin kenttä on edelleen valitettavan valkoinen.

Ja sitä se on myös muualla kuin Suomessa. Lindfors kävi vastikään työkeikalla Pariisissa, missä kymmenien koreografien joukossa oli kaksi värillistä.

Lisäksi on suhtautuminen itse tanssiin. Se on monelle edelleen vain balettia, John Travoltaa tai Jorma Uotisen nykytanssia. Ruskea tanssija on yhtä kuin katutanssija, hänen ei odoteta ottavan kantaa.

Tanssi kertoo sorretun vähemmistön tunteista

Hip hop on syntynyt Lindforsin mukaan yhteiskunnallisesta hiertymästä: oli olemassa sorrettu vähemmistö. Ihmisiä, jotka olivat joutuneet työttömiksi ja sen seurauksena osa heistä syrjäytyi. 

Yhteiskunnan ja sorretun vähemmistön välinen kitka kerrytti energiaa kehoon ja purkautui liikkeen välityksellä. Aluksi kyse oli henkilökohtaisesta sheikkauksesta, josta sitten tuli isompi yhteiskunnallinen liike.

Maailmanparantaminen tulee Lindforsille kodinperintönä. Kamerunista kotoisin oleva isä ja suomalainen äiti työskentelevät lääkäreinä. Yhteiskunnallinen keskustelu on ollut itsestään selvää, kuten myös hyvän tekeminen. Myös neljän nuoremman sisaruksen isosiskona oleminen velvoittaa.

”Totta kai toivon, että maailma olisi heille helpompi paikka kuin mitä se on minulle ollut. Eihän 80- ja 90-luvun mediakuvastossa edes ollut sellaisia ruskeita ihmisiä, joihin nuori tyttö olisi voinut samaistua.”

On radikaalia nauttia omasta kehosta

Treenireissu New Yorkiin avarsi käsitystä muustakin kuin suuresta maailmasta. New Yorkissa 19-vuotias Lindfors tajusi olevansa hip and cool ja kertakaikkisen upea nuori nainen.

”Siihen asti olin ollut enemmän sellainen poikatyttö. Nyt sain tehdä sukupuolestani näkyvän. New York oli luultavasti ensimmäisiä paikkoja, jossa tunsin itseni kauniiksi.”

"Toivon, että jokainen nainen olisi paras itse itselleen."

Tätä ilosanomaa Lindfors on halunnut jakaa myös eteenpäin.

”Olen pitänyt 15 vuotta työpajoja eri-ikäisille naisille, ja harvoin törmään kehenkään, joka olisi ollut täysin tyytyväinen itseensä. Tuntuu, ettei kukaan ihonväristä tai sosiaaliluokasta riippumatta löydä itseään siitä naiskuvastosta, jota meille tarjoillaan.”

Lindfors ei osaa määritellä kuvaston täydellistä naista eikä myöskään halua hakea feministisiä ikoneja ulkopuolelta.

”Toivon, että jokainen nainen olisi paras itse itselleen. Ettei hän alistuisi ulkopuolisten määrittelemiin kaavoihin ja rakenteisiin.”

Lindforsin mielestä omasta kehosta nauttiminen juuri sen näköisenä ja kokoisena kuin on, on itse asiassa erittäin radikaali teko.

Suorastaan vahvana poliittisena kannanottona Lindfors pitäisi sitä, jos me kaksi lähtisimme yhdessä klubille joraamaan, kuten hän sen ilmaisee. Että me kaksi eri-ikäistä ja erinäköistä naista antaisimme palaa, emmekä miettisi hetkeäkään sitä, miltä näytämme muiden silmin katsottuna. Liikkuisimmeko me sillä tavalla sopivan pehmeästi, kuten naisena kuuluisi vai pistäisimmekö me allit iloisesti heiluen menemään?

Entä, jos kaikki ei olekaan rasismia?

Sonya Lindfors oli Noble Savagea tehdessään 28-vuotias. Hän ohjasi sen ensisijaisesti itsensä kaltaiselle ruskealle yleisölle ja sanoo kokeneensa ensimmäistä kertaa elämässään myös itse sen, miten voimaannuttavaa oli mennä aamulla töihin ja nähdä siellä muita ruskeita ihmisiä.

"En minä aamulla herätessäni ajattele ihonväriäni."

Mutta miksi ihonväriä pitää yhtäkkiä alleviivata? Emmekö me tiedostavat ihmiset ole nimenomaan jo pitkään pyrkineet siihen, että kohtelisimme ihmisiä nimenomaan väriin tai sukupuoleen tuijottamatta?

Ja sitähän Lindfors on itsekin korostanut: että hän haluaa tuoda esiin sen, että ruskeat tai mustat ihmiset voivat esittää muitakin kuin omaa toiseuttaan. Että he ovat ihan samalla lailla insinöörejä tai opettajia kuin muutkin.

”En minä aamulla herätessäni ajattele ihonväriäni, mutta valitettavasti se on läsnä saman tien, kun astun ulos kotiovesta Herttoniemessä”, Lindfors sanoo.

Usein siihen ei liity mitään sen erityisempää, mutta välillä paljonkin.

”Just pari viikkoa sitten autoin Itäkeskuksessa yhtä mummoa hississä, mutta hän käski minun olemaan koskematta häneen.”

Onko kysymys siltikään aina rasismista? Entä jos mummo halusi vain olla muistamatta ikäänsä ja mahdollista avuntarvettaan?

”Ei aina olekaan kysymys rasismista. Mutta liian usein joutuu silti miettimään sen mahdollisuutta.”

Ruskeus on esitetty vähempiarvoisena

Lindfors ei usko, että rasismi, perheväkivalta tai naisten seksuaalinen ahdistelu vähenee sillä, että siitä ollaan hiljaa. Se vähenee sillä, että sen olemassaolo myönnetään ja siitä puhutaan kovaan ääneen, vaikka se herättäisi myös epämukavia tunteita.

"Ei ole pitkä aika, kun ajateltiin, että toisen ihmisen tappaminen oli synti, mutta ruskean ihmisen ei, koska ne ovat paholaisia eikä niillä ole sielua."

Hänen mielestään kysymys on koko ajan ikiaikaisista rakenteista, joita meidän kuuluu rikkoa. Tarinoista, joita meille kerrotaan. Valinnoista. Siitä, kenen tarinat on päätetty kertoa.

Yksi tarinoista on se, että naiset ovat miestä tyhmempiä ja siksi he voivat ihan hyvin jäädä kotiin synnyttämään. Tällä tavalla miehet saavat yhteiskunnassa enemmän valtaa.

Toinen tarina liittyy ihonväriin.

”Ei ole pitkä aika, kun ajateltiin, että toisen ihmisen tappaminen oli synti, mutta ruskean ihmisen ei, koska ne ovat paholaisia eikä niillä ole sielua.”

Lindfors muistuttaa, että sata vuotta on historiassa lyhyt aika. Vielä 1800- ja 1900-luvulla monia tuotteita markkinoitiin rasistisella kuvastolla ja valkoiset eurooppalaiset kävivät pelastamassa mustia uskonnon tai jonkun itselleen haluamansa tuotteen verukkeella. Apartheidkin loppui vasta vuonna 1992.

”Rakenteellinen ajattelu on tuonut minulle henkilökohtaisesti lisää mielenterveyttä. Ymmärrän, että en ole syypää rasismiin tai seksismiin. Syyllinen on sortava yhteiskunta. Mutta nyt pitää tehdä jonkinlainen muutos. Sovitella, jotta pääsisimme eteenpäin. Ja luoda kokonaan uusia tarinoita.”

Lindfors on optimistinen.

”Jos nyt ajatellaan, että ensin meillä oli tarina sisällissodasta ja sitten meillä olikin tarina yhtenäisestä kansakunnasta, niin kyllä minä uskon, että pystymme kuromaan tarinan myös tasa-arvosta.”

Ruskean naisen julkinen status

Sonya Lindforsin mukaan ruskeus liittyy usein pelkoon, ja stereotypioihin – vaikkapa seksuaalisuudesta.

”Jokaisen kokemus on tietysti subjektiivinen, mutta koska minä olen nainen ja nimenomaan ruskea nainen, niin omalla kohdallani kokemukset voivat liittyä joko naisvihaan tai rasismiin. Tai ihan vain oletuksiin. Ajatellaan, että ruskeilla naisilla, kuten vaikka Nicki Minajilla, on iso seksikäs pylly. Kun ruskean naisen keho on jo yliseksualisoitu, moni kokee, että siihen voi koskea.”

Edellä mainitut hetket herättävät Lindforsissa häpeää, kiukkua, pelkoa ja montaa muutakin tunnetta. Mutta hän on kiitollinen siitä, että nyt aikuisena hänellä on työkaluja käsitellä niitä.

Nuorena niin ei ollut.

”Nuori haluaa kuulua joukkoon, joten hän pysyy hiljaa ja sopeutuu, jottei kukaan kiinnittäisi vielä lisää huomiota.”

"Monilla mustilla amerikkalaisilla ole tietoa, mistä heidän esiäitinsä tai -isänsä tulevat."

Tanssitaide ei ole terapiaa

Onko tanssi siis ollut Lindforsille terapiaa? Mahdollisuus ilmaista kehoon kerääntyneitä tunteita?

”Taide ei ole terapiaa, mutta totta kai se, että minulla on duunipaikka, missä voin ilmaista tunteita, leikitellä ja näyttää asiat toisenlaisina, on voimaannuttavaa.”

Nyt ensi-iltaan tulevassa Cosmic Lattessa Lindfors leikittelee täysillä. Ja haaveilee. Teos nojaa afrofuturistiseen ajatteluun ja afroamerikkalaisten scifikirjailijoiden ajatusleikkiin.

”Jos minä en kuulu tänne Amerikkaan, niin minne sitten? Ulkoavaruuteenko?”

Niinhän yhdysvaltalainen eksentrikko ja performanssitaiteilija Sun Ra on sanonut: Space Is The Place. Myös Black Panther -elokuvan sanotaan kuuluvan tähän afrofuturistiseen kuvitelmaan.

”Se mikä siinä kuvitelmassa on kiinnostavaa, on se, että aika ei ole lineaarinen. Jotta voimme kuvitella itsellemme tulevaisuuden, meidän on kuviteltava itsellemme myös menneisyys. ”

Lindfors muistuttaa, ettei monilla mustilla amerikkalaisilla ole tietoa, mistä heidän esiäitinsä tai -isänsä tulevat. Heidät on tuotu Yhdysvaltoihin orjina eivätkä he saaneet puhua äidinkieltään.

”Oman ikäiseni musta yhdysvaltalainen ei välttämättä tiedä, missä päin Afrikkaa hänen juurensa ovat. Jos elät maassa, jossa olet jatkuvasti toisen luokan kansalainen, etkä tiedä mistä esiäitisi tulevat, niin miten voit kuvitella itsellesi tulevaisuuden?” Lindfors pohtii.

Tästä syystä Lindfors pitää spiraalista aikakäsityksestä: että ihminen voi itse kuvitella itselleen myös menneisyyden. Emme kuitenkaan tiedä, miten totta tarinat menneisyydestä ovat. Kysymys on loppupeleissä siitä, kenen tarinaa kerromme ja kenen tarinan jätämme kertomatta.

”Eihän naistenkaan historia ole välttämättä se, mitä luemme ja kuvittelemme sen olevan. Me vain katsomme sitä tämän päivän näkökulmasta.”

Siksi Lindfors käyttäisi sanaa feminismi, eikä muokkaisi sitä, kuten monet tasa-arvon kannattajat tuntuvat toivovan. Hänen mielestään kysymys on tottumisesta.

”Jos ihmiset ovat tottuneet siihen, että Trump on presidentti, niin kyllä ihmiset tottuvat myös feminismi-sanaan. Sitä pitää vain toistaa ja toistaa.”

Cosmic Latte Zodiakissa Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1), ensi-ilta 15.5. klo 19. Liput: 27,50 / 20,50 / 16,50 €