Cecilia Samartin seinän edessä

”Parittajat ajavat uhrinsa loppuun, kirjaimellisesti syövät heidän sielunsa”

Cecilia Samartinin uusi romaani Kirottu kauneus näyttää, kuinka ihmiskaupan uhri alistetaan ja minuus nujerretaan.

Teksti: Anni ValtonenKuva: John Andresen

PitkätIhmisoikeudetYhdysvallat

Kuubalaisamerikkalaisen Cecilia Samartinin (s. 1961) seitsemäs suomennettu romaani Kirottu kauneus käsittelee ajankohtaista ja maailmanlaajuista ongelmaa, ihmiskauppaa. Sen keskushenkilöinä on kolme tyttöä: moldovalainen Inesa, meksikolainen Karla ja yhdysvaltalainen Sammy, iältään 9–19 -vuotiaita. He kaikki päätyvät omia reittejään parittajien käsiin, nykyajan orjamarkkinoille.

Raju aihe tuli vastaan, kun kirjailija palasi koiransa kanssa eläinlääkäristä ja kuuli automatkalla aihetta käsittelevän radio-ohjeman.

”Minulle käy aina näin. En suunnittele romaanieni aiheita. Ne vain tulevat jostain.”

Psykoterapeuttina vuosia työskennellyt Samartin sanoo, ettei halunnut haastatella ihmiskaupan uhreja romaaniaan varten. Sitä vastoin hän kuunteli valtavat määrät jo tehtyjä haastatteluja, luki uhrien omaelämäkerrallisia tarinoita ja taustatutkimuksia.

Orjuutuksen jäljet seuraavat uhriaan elämän loppuun asti.

”En vain pitänyt ajatuksesta, että itse keräisin uhreilta materiaalia romaania varten. Hyväksyisin haastattelemisen metodina, jos olisin tekemässä jotain konkreettista auttaakseni heitä.”

Kuubassa Samartinin romaaneja ei ole julkaistu, eikä hän ole Yhdysvalloissakaan kovin tunnettu kirjailija. Suomessa – ja erityisesti Norjassa – kirjailijalla on oma uskollinen yleisönsä.

Uusimmalla romaanillaan Samartin toivoo avaavansa ikkunan hurjaan globaaliin ongelmaan, joka koskettaa miljoonia tyttöjä ja naisia eri puolilla maailmaa. Ongelma on paisunut kirjailijan mukaan osin juuri rajojen avautumisen myötä, mikä on sinänsä myönteisen asian nurja kääntöpuoli.

Kirottu kauneus näyttää, kuinka ihmiskaupan uhri alistetaan ja minuus nujerretaan. Orjuutuksen jäljet seuraavat uhriaan elämän loppuun asti.

”Parittajat ajavat uhrinsa loppuun, kirjaimellisesti syövät heidän sielunsa.”

Psykoterapeuttina Samartin näkee, ettei uhri koskaan voi täysin toipua. Ne, jotka pelastuvat, tarvitsevat toipuakseen monenlaista apua: psykoterapiaa, fysioterapiaa, päihdeterapiaa. Näiden lisäksi monet tarvitsevat myös hengellistä ulottuvuutta, uskoa johonkin suurempaan, johonkin pyhään.

”Ne järjestöt, jotka onnistuvat parhaiten uhrien kuntouttamisessa ja tukemisessa, ovat järjestään uskonnollisia. Tämä on minusta hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä.”

Samartin toivoo, että aiheen rankkuudesta huolimatta hänen romaanistaan huokuisi toivo.

”Minun on kaiken tämän keskellä annettava ihmisille toivoa. Muuten mistään ei tule mitään. Joku valo jossain on oltava.”

”En voisi ottaa riskiä ja palata Kuubaan. Sieltä katoaa ihmisiä koko ajan.”

Samartin muistuttaa, että romaanin naisten kokemuksiin on helppo samaistua, koska kaikki maailman naiset ovat kokeneet jotain samanlaista kuin he, myös hän itse.

”Me too -liike on nyt tuonut naisten kokemukset kaikkien tietoisuuteen. Meidän on jatkettava puhumista ja totuuden kohtaamista, saatava miehet uskomaan, ettemme hyväksy tätä enää.”

Kirjailija myöntää, että materiaalin keruun aikana hänen kohtaamansa julmuus oli niin raakaa, ettei sitä sellaisenaan voinut tuoda romaanin maailmaan.

”Minun oli loivennettava ja kaunisteltava totuutta, että se sopisi omaan tyyliini.”

Samartin oli vajaan vuoden vanha vauva, kun hänen vanhempansa vuonna 1962 päättivät paeta Kuubasta, joka oli vallankumouksen myötä muuttunut kommunistiseksi valtioksi.

Kirjailija itse ei ole koskaan palannut Kuubaan. Se on mahdotonta.

”Kuuban hallitus on minua vastaan, koska puhun julkisesti ihmisoikeuksista. En ole koskaan ollut poliittinen henkilö, mutta hallitukselle riittää se, että olen kannattanut julkisuudessa esimerkiksi hallitusta kritisoivaa Damas de blanco -oppositioliikettä”

Damas de blancon perustivat Kuubassa vuonna 2003 poliittisten vankien vaimot ja sukulaisnaiset.

”En voisi ottaa riskiä ja palata Kuubaan. Sieltä katoaa ihmisiä koko ajan.”

Entä vanhemmat? Ovatko he käyneet Kuubassa?

”Tuhansien muiden tavoin vanhempani tekivät saarelta lähtiessään sopimuksen, johon ovat sitoutuneet: he eivät palaa Kuubaan, ennen kuin maa on vapaa.”

Kaliforniassa asuva ja työskentelevä Samartin on tehnyt kaksikymmentä vuotta terapiatyötä siirtolaisten parissa. Tuntuu yllättävältä, kun hän kertoo, kuinka vähän espanjankielisiä terapeutteja alueella yhä on – latinosiirtolaisten määrään nähden.

"Niin kauan kuin on joku draama käynnissä, poliitikkojen ei tarvitse etsiä ratkaisuja.”

Trumpin politiikka on muuttanut siirtolaisten elämää paljon. Maassa vallitsee hämmennys ja polarisoituminen.

”Mutta puheet muurista ovat ihan höpö höpöä.”

Suurin muutos on siinä, että se mikä vuosikausia oli tavallista, joskin laitonta – on nyt suuri rikos. Kirjailija viittaa tällä rajan ylitykseen.

”Suurin osa rajan ylittävistä on tavallisia ihmisiä, jotka etsivät parempaa elämää. Tämä rikolliseksi leimaaminen ei auta ketään – eikä poista siirtolaisuuden ongelmaa.”

Samartinin mielestä Yhdysvalloissa ollaan tilanteessa, jossa poliittisten puolueiden johtajat olisi opetettava uudelleen keskustelemaan toistensa kanssa. Vaadittava heitä lopettamaan demonisointi ja ongelmien luominen vailla totuuspohjaa. Kongressissa keksitään nyt taisteluita, joita ei ole todellisuudessa olemassa.

”Tarvitsemme rauhan rakentajia enemmän kuin koskaan. Ihmisiä, jotka osaavat puhua.”

Samartinin mielestä vastakkainasettelujen rakentelu on tietoista toimintaa.

”En luota tämän hetken päättäjiin lainkaan. Niin kauan kuin on joku draama käynnissä, poliitikkojen ei tarvitse etsiä ratkaisuja.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen

Anni Valtonen

Anni Valtonen on Maailman Kuvalehden päätoimittaja. Hän vastaa Maailman Kuvalehden sisällöstä: ideoinnista, juttujen tilaamisesta sekä niiden editoinnista.