Pysäyttävä kuvareportaasi: Kathmandun katulasten matkassa

”Hey friend. Pashmina for your mother? Do you smoke weed? Good quality from the mountains. Best price for you my friend. Yes, please?”

Mies seuraa ja yrittää saada minut pysähtymään, kun kiirehdimme ystäväni Shambun, entisen katulapsen, kanssa matkamuistomyymälöiden ohi Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa.

Sesonki on sadekauden jälkeen parhaimmillaan ja kaupunkiin virtaa turisteja ympäri maailman. Suurin osa vierailijoista pysähtyy Thamelin turistikeskittymään vain pariksi päiväksi ennen vuorille siirtymistä tai kotiinpaluuta.

Teetä, mausteita, rukousnauhoja, kauniita huiveja ja soivia kulhoja. Värien loistoa, jota näkee postikorteissa ja matkaoppaissa.

Päähäni sattuu ja silmiäni kirvelee. En ole vielä tottunut liikenteeseen ja huonosti nukutut yöt eivät helpota tilannetta. Olen saapunut kaupunkiin edellisenä päivänä jatkamaan valokuvaprojektiani Kathmandun katunuorista. Viimeisimmästä kuvausmatkasta on kulunut yli kolme vuotta. Muistavatko nuoret minua? Ja jos muistavat, miten he suhtautuvat minuun?

Olemme menossa tapaamaan Khansaa, 23, johon tutustuin keväällä 2013. Hän asui tuolloin kavereidensa kanssa tyhjällä tontilla muutaman kilometrin päässä Thamelin turistikeskittymästä. Myöhemmin tontille rakennettiin uusi liikekeskus, jonka rakennustöiden tieltä nuoret muuttivat Thameliin.

Pysähdymme korkealla aidalla ympäröidyn tontin eteen. Ovi on teljetty aaltopellillä ja aita päällystetty piikkilangalla. Shambu huutaa aidanraosta. Ei vastausta.

Koripallokentän kokoinen alue kasvaa sadekauden jäljiltä korkeaa heinää. Keskellä heinikkoa näkyy aaltopellistä ja laudanpätkistä kasattu suoja. Ei siellä ole ketään, totean melkein helpottuneena.

Shambu karjaisee uudelleen portinraosta. Yhtäkkiä parikymppinen poika kiipeää vaivattomasti aidan päälle ja tuijottaa meitä. Shambu tervehtii ja kysyy, tietääkö poika, missä Khansa on. Nuorukainen nyökkää ja pyytää meitä odottamaan. Pian heinikosta ilmestyy kolme poikaa.

Puukotukset, huumeet, prostituutio ja rikokset ovat kaduilla arkipäivää.

”Namaste”, sanon jännittyneenä.

Khansa, yksi kolmesta pojasta vastaa tervehdykseen ja pureskelee heinänvartta. Shambu selittää pojille, että kuvasin heidän ryhmäänsä kolme vuotta sitten ja nyt palasin jatkamaan kuvausprojektiani. Khansa katsoo minua ja nauraa. Hän ei tunnistanut minua, koska olin saanut silmälasit.

Khansa näyttää siistiltä: mustat farkut, tatuoidut käsivarret ja kammatut hiukset. Huolitellun ulkonäön perusteella ei uskoisi, että mies on asunut kadulla lähes koko ikänsä.

Khansan ollessa pieni hänen isänsä tuomittiin puun salakuljetuksesta vankilaan. Pian tämän jälkeen pojan äiti kuoli keuhkokuumeeseen, joten Khansa muutti mattotehtaassa työskentelevän siskonsa luokse Kathmanduun. Sisko ei kuitenkaan pystynyt huolehtimaan Khansasta, joten tämä alkoi viettää aikaansa kadulla.

Kuvaamistani nuorista Khansa on se, joka on nähnyt ja tehnyt kaiken. Puukotukset, huumeet, prostituutio ja rikokset ovat kaduilla arkipäivää. Niistä puhutaan kavereiden kesken samalla tavalla kuin meillä harrastuksista tai ihmissuhteista.

Tarjoan pojille aamiaisen ja näytän valokuvia kolmen vuoden takaa. Pojat selaavat pinkkaa läpi. Vankilassa, kansalaisjärjestössä, palannut kotikylään, kuollut, hankkinut perheen, tullut hulluksi, nuoret kertovat aikaisemmin kuvaamistani nuorista.

Kysyn, sopiiko minun vierailla heidän luonaan seuraavan kuuden viikon aikana. Khansa nyökkää ja sanoo, että olen aina tervetullut. Kiitämme ja jätämme Thamelin taaksemme.

Olen innostunut. Ystäväni Shambukin vaikuttaa tyytyväiseltä, mutta samalla pyytää minua olemaan varovainen Thamelin ryhmän ja Khansan kanssa. Hän muistuttaa, että asiat ovat muuttuneet kolmessa vuodessa eikä Thamel tee hyvää nuorille. Nämä nuoret ovat jo kaukana normaalista yhteiskunnasta. Heidät nähdään häiriköivinä narkkareina ja vaarallisina rikollisina, joiden paikka ei ole kadulla vaan vankilassa.

Tämän tekee selväksi myös viereistä ravintolaa pitävä vanhempi nainen, joka on seurannut nuorten touhua jo pidemmän aikaa.

”He varastavat käsilaukkuja ja kännyköitä. Käyttävät rahat huumeisiin. Menisivät kunnon töihin”, nainen tylyttää.

Nuori nepalilaispoika nojaa pöytään ja katsoo kameraan. — Kahdeksanvuotias Ramesh VOC-kansalaisjärjestön luokkahuoneessa. Järjestön työntekijät löysivät pojan kadulta.

Kahdeksanvuotias Ramesh asui rakennustyömaalla ja vietti päivät kadulla.

Miehen olkapää kolahtaa leukaani. Kaasulla toimivan tempon kyytiin on ahtautunut arviolta kymmenkunta paikallista. Sylissäni on säkillinen sipulia. Shambu istuu vastapäätä ja hymyilee. Itsekään en voi muuta kuin nauraa tilanteelle.

Olen viettänyt reilun viikon Kathmandussa, josta suurimman osan Khansan ja hänen ystäviensä seurassa Thamelissa. Nyt olemme matkalla Katmandun laitamilla sijaitsevaan lastenkotiin, jossa tapaamme kahdeksanvuotiaan Ramesh-pojan.

Aluetta ympäröivät riisipellot ovat kuin postikortista eikä liikenteen hälinä kantaudu näin kauas. On rauhallista. Ainoastaan laskeutuva lentokone sekä horisontissa siintävä saastepilvi muistuttavat kaupungin läheisyydestä.

Saavumme VOC-kansalaisjärjestön ylläpitämään lastenkotiin, ja Govindaksi esittäytyvä lastenkodin työntekijä ohjaa meidät portista sisään. Suuntaamme pieneen ulkorakennukseen, jossa on menossa oppitunti.

”Namaste! Mikä on nimesi? Mistä olet kotoisin?” minulta kysytään.

Lapset huutavat vuorotellen. He ovat tottuneet länsimaalaisiin avustustyöntekijöihin. Heidät on jaettu kolmeen luokkaan opintotaustansa perusteella. Jotkut lapsista ovat käyneet koulua useamman luokan, mutta suurimmalla osalla on taustalla ainoastaan esikoulu.

Ramesh istuu eturivissä ja kirjoittaa keskittyneesti mallista.

Työntekijät löysivät pojan kadulta kaksi kuukautta aikaisemmin. Hän asui tuolloin rakennustyömaalla tiiliä kantaneen äitinsä kanssa, mutta vietti päivät kadulla äidin työskennellessä.

Ramesh kuuluu riskiryhmään eli heihin, joilla on suuri riski ajautua kaduille pysyvästi.

Ramesh saapui perheineen Kathmanduun kaksi vuotta sitten Melamchin kylästä. Hänen isänsä on taitava puuseppä, jonka piti elättää perheensä Kathmandussa ja huolehtia samalla suvusta kotikylässään. Töitä ei kuitenkaan riittänyt ja vähäiset tulot kuluivat viinaan.

Lopulta isä palasi takaisin kotikyläänsä ja meni uusiin naimisiin. Ramesh jäi äitinsä kanssa Kathmanduun.

Nyt kansalaisjärjestö VOC tekee parhaansa, jotta Ramesh voisi palata Melamchiin. Vanhempien ja sukulaisten kanssa on käyty keskusteluja pojan tulevaisuudesta ja kaikki ovat yhtä mieltä pojan paluusta. Myös Ramesh odottaa tätä innolla.

Matkalla päärakennukseen ohitamme jalkapallokentän. Ilma on raikas ja päärakennuksen keittiöstä leijailee ruoan tuoksu. Lapset varmasti viihtyvät täällä, totean Govindalle. Eivät viihdy, mies vastaa nauraen.

Aina silloin tällöin joku nuorista karkaa takaisin kaduille. He kaipaavat kaupunkia, kavereitaan ja säännötöntä elämää. Monet lapsista ovat järjestölle tuttuja monen vuoden takaa. Kylästä kaupunkiin ja kaupungista kansalaisjärjestön kautta takaisin kotikylään on monen nuoren reitti.

Valitettavan moni nuorista palaa lopulta takaisin kadulle helpomman elämän toivossa.

Govindan mukaan köyhyys on suurin syy siihen, miksi lapsi päätyy kadulle. Kun lapselle ei ole kotikylässä raskaiden kotitöiden lisäksi juurikaan muuta tarjottavaa, alkaa kaupunki jossain vaiheessa kiinnostaa. Alkoholismi, vanhempien kuolemat sekä uudet perhejärjestelyt toimivat usein työntävinä tekijöinä. Esimerkiksi riita äitipuolen kanssa voi antaa viimeisen sysäyksen kotoa karkaamiselle.

Aina silloin tällöin joku nuorista karkaa takaisin kaduille.

Jätämme lastenkodin taaksemme ja suuntaamme ystäväni Shambun kanssa takaisin keskustaan. Shambu tuntee katulapsi-ilmiön paremmin kuin monet.

Hänet löydettiin pikkupoikana haahuilemasta pienestä kaupungista Chitwanin maakunnasta. Shambun löytänyt perhe adoptoi hänet, mutta myöhemmin hän karkasi Kathmanduun. Lapsuus ja nuoruus kuluivat kaduilla ja eri kansalaisjärjestöjen hoteissa.

Shambu työskenteli myös useamman vuoden ohjaajana järjestöissä. Nyt hän on 27-vuotias ja jättänyt työt kansalaisjärjestössä taakseen.

”Paljon puhetta, vähän tekoja”, hän kuvailee järjestöjen toimintaa.

Shambu ei ole ainoa, joka kritisoi kansalaisjärjestöjen tehottomuutta. Paikallisten keskuudessa vitsaillaan, että Kathmandussa on nykyään enemmän lastenkoteja kuin katulapsia.

Erilaisten järjestöjen pyörittämisestä on muodostunut liiketoimintaa, johon haetaan rahoitusta ulkomaisilta lahjoittajilta. Rahoituksen saamiseksi järjestöt tarvitsevat lapsia. Tapaamani nuoret ovat kertoneet lastenkodeista, joissa humalaiset työntekijät ovat hakanneet takaisin kadulle karanneita nuoria.

Ongelmaan puuttuakseen Nepalin hallitus laati loppuvuodesta 2015 ohjeistuksen, jonka tavoitteena on integroida katunuoret pysyvästi takaisin yhteiskuntaan. Ohjeistuksen toteuttajana toimii Central Child Welfare Board (CCWB), joka yhdessä viranomaisten sekä tunnettujen kansalaisjärjestöjen kanssa työskentelee ongelman ratkaisemiseksi.

Sähköpostitse tavoittamanani CCWB:n kansallisen ohjelmaneuvonantaja Gyanendra Shresthan mukaan ohjelma on edennyt hyvin. Vuoden 2017 heinäkuuhun mennessä yhteensä 656 alle 16-vuotiasta nuorta on saatettu VOC:n kaltaisten luotettavien kansalaisjärjestöjen ohjelmiin. Heistä 171 palannut perheidensä luokse ja 17 on saanut ammattiin valmentavan koulutuksen kautta työpaikan.

Luotettavaa tilastotietoa katulapsien tämänhetkisestä määrästä ei ole tällä hetkellä saatavilla, mutta CCWB:n näkemyksen mukaan kadulla elävien lasten määrä hallituksen väliintulon jälkeen on laskenut murto-osaan. 556:n rekisteröidyn kansalaisjärjestön suojissa on CCWB:n mukaan yhteensä noin 16 000 alle 16-vuotiasta lasta.

Odottelen Shambua aamuviideltä tutussa kadunkulmassa. Hengitykseni höyryää marraskuun viileydessä. Kaupunki vasta heräilee, kun ensimmäiset torimyyjät kasaavat vihanneksia siisteihin pinoihin. Ihmiset polttavat roskia lämpimikseen.

Shambu istahtaa viereeni ja tilaamme teet. Olemme menossa Pashupatintahin temppelin lähistölle kuvaamaan. Olemme ajoissa liikkeellä, koska haluamme olla paikalla, kun pojat heräävät. Muuten emme välttämättä löydä heitä koko päivänä.

Tuntia myöhemmin kiipeämme romahtaneen tiilimuuriin raosta temppelin läheiseen puistoon. Pojat ovat vielä unessa peittojen alla. Huopakasan vieressä nukkuva koira herää ja näyttää meille muristen hampaitaan.

”Se luulee, että olemme varkaissa”, Shambu naurahtaa.

Pian myös poikien päät ilmestyvät yksitellen peittokasan alta. Viimeisenä nousee Sagar, 15-vuotias poika, jota olemme tulleet tapaamaan.

Juomme teet ja pojat alkavat töihin. Sagar on kerännyt roskia aamuyöhön. Aamulla muovit ja pahvit lajitellaan. Kun roskat on lajiteltu ja säkit sidottu, alkaa parin kilometrin matka kohti romukauppaa, jonne säkit on tarkoitus myydä.

Pojat liikkuvat valtavien säkkien kanssa tottuneesti ihmisvilinässä. Osa matkaa kuljetaan ison tien varressa, jossa raskaiden rekkojen ohitukset tuntuvat vatsassa asti. Huokaisen helpotuksesta, kun pääsemme perille.

Helpotusta kestää ainoastaan hetken.

Intialainen omistaja raivostuu siitä, että paikalla on valokuvaaja. Shambu rauhoittaa tilanteen. Hän kertoo, että olen tekemässä dokumenttia katunuorista, enkä ole kiinnostunut hänestä tai hänen bisneksistään. Mies rauhoittuu ja kuvauslupakin järjestyy, kunhan emme kuvaa häntä tai hänen perhettään.

14-vuotias nepalilaispoika istuu roskasäkkien päällä ja katsoo kameraan. — 15-vuotias Sagar myymässä edellisenä iltana kadulta keräämänsä roskat.

15-vuotias Sagar on kerännyt roskia aamuyöhön.

Roskasäkit punnitaan ja pojat kuittaavat työstä vähän alle 200 rupiaa. Summa vastaa alle kahta euroa. Hyvänä päivänä muovia ja pahvia voi kerätä tuhannen rupian edestä. Nepalissa se on hyvä palkka päivän työstä.

Kuvaan Sagarin roskasäkkien päällä. Tämän jälkeen nuoret lähtevät asioille ja pyytävät meitä odottamaan leirissä. He menevät ostamaan liimaa eivätkä halua meitä mukaan, Shambu selittää.

Liima on nuorille tärkeämpää kuin ruoka tai suoja, sillä imppaus tuo tilapäisen helpotukseen nälkään ja kylmään. Ei siis ihme, että suurin osa nuorista on aineeseen koukussa.

Liiman myyntiä alaikäisille on Nepalissa rajoitettu. Aina kuitenkin löytyy joku, joka ei piittaa säännöistä. Rautakauppiaat kyllä tietävät, mitä nuori liimatuubilla tekee. Sama koskee lääkkeitä. Nepalissa voit ostaa esimerkiksi rauhoittavia pilkkahintaan lähes joka kadunkulmasta.

Palaamme leiriin. Osa nuorista nukkuu auringonpaisteessa, loput valmistavat ruokaa ja pelaavat korttia. Istumme odottamaan Sagaria ja seuraamme nuorten eloa hiljaa etäältä. Aika kuluu eikä poikia näy. Odotammekohan heitä turhaan, kysyn Shambulta. Kyllä he tulevat, Shambu vastaa, ja jatkaa:

”Nämä ovat rehellisiä poikia. Eivät samalla tapaa hemmoteltuja kuin Thamelin ryhmä.”

Shambu on oikeassa. Ryhmien välillä on suuri ero. Pashupatinathin alueen nuoret elävät rehellisellä työllä. Thamelissa toimeentulo hankitaan rikoksilla ja rahaa liikkuu enemmän.

Tämä aiheuttaa usein kiistaa nuorten välillä. Ensimmäisellä kuvausmatkallani tapaamani 16-vuotias Saroj puukotettiin kuoliaaksi. Teon takana oli pari vuotta vanhempi poika, joka istuu nyt keskustan vankilassa tuomiotaan taposta.

Katunuorten kuolemat eivät ole jokapäiväisiä, mutta niitä tapahtuu ajoittain. Väkivallan lisäksi sairaudet, huumeiden yliannostukset, liikennekuolemat ja itsemurhat ovat läsnä nuorten arjessa.

Hetken kuluttua pojat palaavat asioiltaan. Siirrymme Sagarin kanssa etäämmälle muista, jotta voimme haastatella häntä rauhassa. Istumme alas ja aloitamme haastattelun. Ryhmä apinoita tuijottaa meitä viereisestä puusta. Ratkeamme nauruun.

Tilanne kuitenkin vakavoituu nopeasti, kun Sagar puhuu elämästään.

Sagar saapui Kathmanduun yksin kaksi vuotta sitten. Hän on kotoisin pienestä kylästä Kavrepalanchokin alueelta. Pojan äiti menehtyi prostituutiosta saatuun hiviin, ja isä kuoli vähän myöhemmin tuberkuloosiin. Vanhemmat olivat eronneet jo aiemmin ja molempien vanhempien kuoltua Sagar jäi asumaan äitipuolensa kanssa. Äitipuoli ei tullut toimeen Sagarin kanssa, ja lopulta Sagar katsoi parhaakseen lähteä.

Karu tarina, joka olisi voinut olla kenen tahansa katunuoren tarina Kathmandun kaduilla. Monille kadulle päätyminen ei ole valinta, vaan huonoa tuuria.

Shambu ei usko Sagarin elävän kaduilla kovin pitkään. Hän on rehellinen, fiksu ja kova tekemään töitä. Sellaiset nuoret löytävät paikkansa jossain vaiheessa. Ehkä hänestä tulee putkimies, kokki tai siivooja, Shambu pohtii jälkeenpäin.

Ammatin saamista vaikeuttaa kuitenkin se, että Sagarilla ei monen muun katunuoren tapaan ole kansalaisuutta. Se on todellinen ongelma, joka vaikuttaa monen nuoren elämään enemmän kuin kesken jääneet koulut.

Hindilaulut raikaavat, kun sateenkaaren väreihin maalattu linja-auto heiluu holtittomasti kuoppaisella vuoristotiellä. Neljän tunnin matkaan on kulunut kuusi tuntia ja pelkään, että emme pääse perille ennen pimeää.

Olemme saattamassa VOC:n sosiaalityöntekijä Jivanin kanssa Rameshia takaisin Melamchiin. Ohitamme pieniä kyliä, joissa vuoden 2015 maanjäristyksen jäljet näkyvät vielä selvästi.

Romahtaneet kodit ovat korvattu telttamajoituksella. Tilapäisratkaisuista on tullut monelle pysyviä. Juuri tälle seudulle maanjäristys iski suurimmalla voimalla ja juuri tältä seudulta Ramesh perheineen lähti Kathmanduun kolme vuotta aikaisemmin.

Saavumme perille alkuillasta. Kävelemme Rameshin ja Jivanin kanssa hämärtävää polkua vuoren rinteillä häämöttävään kylään. Kanat kotkottavat ja koirat haukkuvat. Vaatimattomista asutuksista kuuluu puheensorina.

Jivan vieraili Rameshin kanssa kylässä muutama kuukausi takaperin. Silloin tunnelma oli kireä: kyläläiset olivat humalassa ja Ramesh oli vain istunut hiljaa nurkassa. Ihmettelin mielessäni, miten Ramesh voidaan palauttaa tällaiseen paikkaan.

Jivan huomaa tutun miehen ja menemme tervehtimään häntä. Mies taputtaa Rameshia olkapäälle ja sanoo jotain, mikä saa pojan nauramaan. Hetken luulen, että mies on Rameshin isä.

Heti perään kuitenkin selviää, että isä on asioilla kaupungissa ja palaa vasta parin päivän kuluttua. Emme siis tapaa häntä, mutta Ramesh voi jäädä isoisänsä luokse.

Kyläläisiä kerääntyy ympärillemme ja kaikki vaikuttavat olevan iloisia nähdessään pojan. Mies kutsuu meidät kotiinsa. Vaimo sytyttää tulen keittonurkkaukseen ja pian ruoan tuoksu täyttää huoneen. Perheen poika esittelee Rameshille värityskirjaansa.

Ruoan jälkeen juomme lasilliset kotitekoista viinaa, raksia, ja käymme vaatteet päällä nukkumaan. Yö on vuoristossa kylmä. Herään yöllä lapsen itkuun. Aamulla tajuan, että pojan peitto oli annettu minulle. Hävettää.

Linja-auto suuntaa aikaisin aamulla Kathmanduun. Ehdin ottaa muutaman kuvan Rameshista isoisänsä kanssa ennen kuin pakkaamme tavarat ja suuntaamme autolle. Kiitämme perhettä ja hyvästelemme Rameshin. Poika ei näytä olevan lähdöstämme moksiskaan, vaan leikkii jo yhdessä muiden lasten kanssa.

”Mitä luulet, palaako Ramesh takaisin kadulle?” kysyn Jivanilta autossa.

”On se mahdollista. Paljon riippuu Rameshin isästä ja äitipuolesta. Jos he hyväksyvät pojan perheeseen, ei pojalla ole välttämättä halua lähteä takaisin kaupunkiin.”

On viimeinen viikkoni Nepalissa. Seisomme Shambun kanssa saman oven edustalla, jossa tapasimme Khansan kuusi viikkoa aikaisemmin.

Aaltopelti on potkaistu sisään ja laudanpätkistä kasattu maja loistaa poissaolollaan. Poliisit ovat ratsanneet paikan pari päivää aikaisemmin ja vieneet osan nuorista säilöön. Maa on täynnä tyhjiä lääkepakkauksia ja huumeruiskuja. Nuori poika istuskelee itsekseen heinikossa.

Shambu tunnistaa pojan ja kysyy, tietääkö hän Khansasta. Hän kertoo, että Khansa on vaihtanut paikkaa ja asuu nykyään Bagmati-joen varrella hylätyssä rakennuksessa. Shambu tietää paikan ja kymmenen minuutin kävelyn jälkeen olemme perillä.

Rakennuksen seinä on sortunut muodostaen perustuksiin luolan. Sitä on hankala huomata, joten se sopii hyvin piilopaikaksi. Khansa istuu yksin viltillä ja kuuntelee kännykästä musiikkia.

Hän on ottanut pari päivää aikaisemmin rajusti yhteen toisen pojan kanssa Thamelissa. Tämän takia poliisitkin lopulta saapuivat paikalle.

”Nyt pitää ottaa pari päivää rauhassa”, hän sanoo, ja esittelee samalla veitsen tekemiä reikiä teepaidassaan.

Kerron Khansalle, että palaan pian Suomeen, enkä tule näkemään häntä hetkeen. Kiitän häntä, että hän ja muut nuoret antoivat kuvata heidän arkeaan ja siitä, että he eivät varastaneet kameraani. Khansa nauraa. Hän sytyttää tupakan ja tarjoaa toisen Shambulle.

Khansa ja Shambu tuntevat toisensa monen vuoden takaa. He ovat yöpyneet samoissa paikoissa ja pelanneet jalkapalloa samoissa kansalaisjärjestöissä. Nyt, kun katson heitä vitsailemassa ja polttamassa tupakkaa, mietin, miksi Shambu on päässyt pois kaduilta ja miksi Khansa nukkuu romahtamaisillaan olevan rakennuksen alla.

Kysyn kotimatkalla Shambulta asiasta.

”Monet yrittivät saada minut pois kaduilta ja tarjosivat mahdollisuuksia, jotka heitin kaikki vuorotellen hukkaan. Yhtenä päivänä vain tajusin, että elämäni on valumassa käsistäni, ja että minun on vielä mahdollista korjata tilanne ennen kuin kuolen tai joudun pysyvästi vankilaan.”

”Sinä päivänä irtauduin vanhasta ja aloin luoda tilalle uutta.”

Nyt kun olet täällä...

Seikkailu Nepalin vuoristossa päättyi maanjäristykseen

Nepalista kirjan kirjoittanut Mimosa Hedberg palasi Suomeen esikoisensa syntymää varten – ”Elämänmurrokset tuntuvat isommilta, kun ympärillä ei ole turvaverkkoa”

Vapaana orjuudesta, silti vailla oikeuksia – Nepalin entisten maaorjien ihmisoikeudet eivät vielä toteudu