Mikä on perhe?

Voi olla, että maapallon syvenevä kriisi pakottaa meitä muuttamaan käsityksiämme läheisistä suhteista innovatiivisempaan suuntaan, perhetutkija ja sosiaalipsykologi Vaula Tuomaala kirjoittaa.

Teksti: Vaula Tuomaala

NäkökulmatTasa-arvoLapset ja nuoriso

Mikä on perhe? Otsikon kysymys tuntuu yksinkertaiselta. Vastauksia siihen on kuitenkin monia. Jokaisella ihmisellä on jokin käsitys siitä, mitä perhe sisältää ja merkitsee juuri hänelle. Omaan perheeseeni kuuluu nyt puoliso, 7-vuotias Hoto-kissa sekä tammikuussa syntyvä esikoisemme. Hyvin lähellä perheenjäsenen lokeroa majailee myös muutama läheinen ystäväni.

Henkilökohtaiset perhekäsitykset muuttuvat elämän aikana. Lapsuudenperheeseeni kuului isä, äiti ja seitsemän sisarusta. Näin määrittelin perheeni vielä pitkään sen jälkeen, kun olin muuttanut omilleni. Maaseudulta kotoisin olevan äitini varttui puolestaan 1940-luvulla perheessä, johon kuuluivat vanhempien ja sisarusten lisäksi äidin isän vanhemmat ja heidän naimattomat lapsensa. Agraari-Suomen perhekokoonpanot ja asumisjärjestelyt olivat huomattavasti nykyistä laajempia. Toisaalta entisajan maalaistalon pihapiirissä eläneitä kissoja ei luettu samalla tavalla perheenjäseniksi kuin 2000-luvun urbaaneissa kotitalouksissa.

Nykyisellä ydinperhe- ja kotitalouskeskeisellä perhekäsityksellä on historialliset juurensa ja se on usealle ihmiselle tuttu, muttei millään tavalla ainutlaatuinen tapa ymmärtää perhe. Suomessakin useaan kotitalouteen, kaupunkiin tai maahan hajautunut perhe-elämä sekä esimerkiksi sosiaalinen vanhemmuus, johon ei liity vanhemman ja lapsen välistä biologista sidettä, ovat arkipäivää yhä suuremmalle joukolle ihmisiä. Silti nykyiset (ihmislajikeskeiset) perhetilastomme perustuvat hyvin rajattuun kategorisointiin: suomalaisissa perhetilastoissa lapsiperhetyyppejä on kuusi, kun esimerkiksi Tanskan tilastoissa tietoa kertyy 37 erilaisesta lapsiperhetyypistä. Tyhjentävää vastausta kysymykseen perheen olemuksesta on kuitenkin turhaa etsiä minkään maan väestötilastoista.
 

Suomalaisissa perhetilastoissa lapsiperhetyyppejä on kuusi, Tanskassa 37.
 

Omassatutkimuksessani olen pyytänyt ihmisiä itse määrittelemään perheensä ja kertomaan, kuinka läheiseksi he kokevat nimeämänsä henkilöt ja miten nämä osallistuvat vastaajien elämään. Näin päästään lähemmäksi elettyä arkea ja perhesuhteiden merkityksiä. Joillekin perhe rajautuu tiukasti samassa kotitaloudessa eläviin ihmisiin. Toisille se voi sisältää suuren joukon sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat joko arjessa mukana tai sitten eivät. Yleensä perheeseen luetaan läheisiksi koettuja ihmisiä, mutta sekään ei ole itsestään selvää: hyvin etäiseksi koettu verisukulainen saatetaan lukea perheenjäseneksi, mikä kertoo kenties jotain biologiaan perustuvien siteiden normatiivisesta voimasta.

Sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim totesivat jo 1990-luvulla, ettei perhettä voi määritellä tyhjentävästi, koska läheissuhteisiin liitetyt sisällöt, odotukset ja normit vaihtelevat ihmisten välillä ja eri suhteissa. Lisäksi ihmisen elämänkaareen sisältyy nykyisin läheissuhteisiin liittyvien traditioiden ja itsestäänselvyyksien sijaan yhä enemmän mahdollisuuksia sekä valitsemisen ja päätöksenteon paikkoja.

Yksilöllisiä perhekäsityksiä tarkastelemalla päästään jäljittämään perheeseen liitettyjen merkitysten ja ihmisten valintojen ja toiminnan välistä yhteyttä. Lähihistoriamme suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupungistuminen, vaurastuminen ja naisten siirtyminen kodeista palkkatyöhön kytkeytyvät merkittäviin siirtymiin perheenä elämisen tavoissa. On selvää, että myös esimerkiksi syntyvyyteen, maapallon kantokykyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvät ajankohtaiset keskustelut koskettavat ja muuttavat paitsi  käsityksiämme ja ihanteitamme läheisistä suhteista, myös tapojamme elää ja toimia niissä. 

Itsellisiä äitejä koskevassa tutkimuksessani näkyy, kuinka käsitys perheestä oman lapsen sisältävänä yksikkönä vaikuttaa osaltaan siihen, että naiset lähtevät päämäärätietoisesti tavoittelemaan lapsihaavettaan, huolimatta kustannuksista tai tulevaisuuteen liittyvästä epävarmuudesta. Puolison puute täytyy ehkä hyväksyä, mutta lapsen puutteelle on mahdollista tehdä jotain, kuten hakeutua hedelmöityshoitoihin. Tällaiset valinnat eivät olleet lainkaan mahdollisia muutama vuosikymmen aiemmin.

Suhteensa vapaasti valitseva ihminen ei kuitenkaan pääse pakoon läheisiin suhteisiin sisältyviä vaatimuksia. Hoiva, kotitalouden ylläpito ja tunteiden käsittely vievät aikaa ja voimia. Niiden rinnalla kulkevat työelämästä tulevat vastuut. Ilmastonmuutos ja väestö- rakenteen muutoksista nousevat uhkakuvat paineistavat tilannetta entisestään. Jos elämästä on vaarassa tulla selviytymistaistelua, eikä yhteiskuntapolitiikan keinoin löydetä ratkaisuja esimerkiksi hoivan järjestämisen akuutteihin kysymyksiin, muovaa tämä varmasti ihmisten käsityksiä perheestä ja omasta toimijuudestaan liittyen läheisiin suhteisiin. Samoin jos ja kun yhä useampi jää ilman biologista jälkeläistä, perustuu yhä harvemman käsitys perheestä isän, äidin ja biologisten jälkeläisten muodostamalle yksikölle. 

Mitä tulee tilalle? Uusia läheisten suhteiden ja perheen uudelleenmäärittelyä koskevia avauksia on toistaiseksi kuultu aika vähän. Ehkä ratkaisuja nousee esille viimeistään silloin, kun vaikkapa huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuva kriisi realisoituu. Korostuuko silloin ystävien rooli? Saako sosiaalinen vanhemmuus vahvempaa jalansijaa, kun yhä harvempi saa samoja geenejä kantavan jälkeläisen? Entä kuinka pitkälle näitä asioita voidaan ajatella pelkästään ihmisen  näkökulmasta?

Yhdysvaltalainen feministiteoreetikko Donna Haraway on ehdottanut, että vauvojen tekemisen sijaan suuntautuisimme uudenlaisia sukulaisuuksia kohti ja loisimme lajien rajat ylittäviä suhteiden verkostoja. Vaikka itse haluankin pitää vauvani – huom. päättäjät: en kansantaloudellisista, vaan syvästi henkilökohtaisista syistä – näen Harawayn poleemisessa avauksessa pilkahduksen toivoa. Huolenpidon tarve on universaalia ja lajirajat ylittävää. Voi olla, että maapallon syvenevä kriisi pakottaa meitä muuttamaan käsityksiämme läheisistä suhteista innovatiivisempaan suuntaan, jossa myös eri lajien väliset kytkökset tulevat viimein otetuksi vakavasti.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!