Moskovan juna toi 119 somalipakolaista
Somalipakolaisten tulo Suomeen 1990-luvulla sai runsaasti palstatila mediassa.

Suldaan Said Ahmed päätti 15-vuotiaana, että Suomi on hänen kotinsa – "Sanoin äidille, että jos me lähdetään, tämä maa on aina samanlainen"

Suomessa on ollut lähes 30 vuotta merkittävä somalialaisvähemmistö. Suomeen pakolaisina tulleet Nur Muhamed, 51, ja Suldaan Said Ahmed, 26, sekä Kätilöopistolla syntynyt Shugri Mohamed, 21, kertovat, mitä Suomi ja Somalia heille merkitsevät.

Teksti: Ruut TolonenKuva: Laura Oja

PitkätSomalia

Vastassa oli navakka länsituuli ja pari lämpöastetta, kun Tallinnasta saapuva autolautta kiinnittyi Katajanokan matkustajaterminaaliin torstai­aamupäivänä 2. tammikuuta 1992.

Kävi tuuri: Laivasta noussut 24-vuotias somalialainen Nur Muhamed asteli passintarkastuksen läpi ilman, että kukaan kysyi matkustusasiakirjaa.

Sitä häneltä ei olisi löytynyt.

Moni suomalainen vietti yhä joululomaa, joten kaduilla oli hiljaista, kun Nur jatkoi kävellen kohti Helsingin keskustaa. Takana oli yöjuna Moskovasta Tallinnaan, unet satamahotellissa ja laivaannousu kohti Helsinkiä lähtevään alukseen kello 7 aamulla.

Mutta oikeastaan Nur oli tehnyt matkaa kotimaastaan jo lähes vuoden verran.

Vielä jonkin aikaa aiemmin Nur ei tiennyt, mitä pakolainen tarkoittaa.

Nyt hänestä oli tullut sellainen.

Politiikan tutkimusta opiskelleen Nurin harjoittelujakso Somalian ulkoministeriössä keskeytyi vuoden 1991 alussa, kun vuosia jatkuneet ja sisällissodaksi leimahtaneet levottomuudet levisivät muualta maasta pääkaupunki Mogadishuun. Somalia ajautui kaaokseen.

”Älä osallistu sotaan”, äiti neuvoi Nuria ja kehotti poikaa lähtemään pohjoiseen Hargeisan kaupunkiin.

Sieltä matka jatkui naapurimaahan Djiboutiin, jonne ulkomailla asuvat sukulaiset lähettivät Nurille tuhat dollaria kirjekuoressa. Osa siitä kului lentomatkaan Syyrian kautta Moskovaan lokakuussa 1991. Maat valikoituivat sen perusteella, että somalialaiset pääsivät niihin tuolloin ilman viisumia.

Nurilla oli Moskovassa somalituttavia, joiden luona hän asui. Neuvostoliitto kuitenkin natisi liitoksissaan paria kuukautta aiemmin tapahtuneen vallankaappausyrityksen jäljiltä.

”Joka paikassa oli aseita ja mielenosoituksia”, Nur, 51, muistelee.

Juuri niitä hän pakeni.

”Joulukuussa Neuvostoliitto hajosi. Viro oli itsenäistynyt, mutta junayhteys Tallinnaan toimi vielä. Äidin serkku asui vastaanottokeskuksessa Porvoossa. Siksi lähdin Suomeen, vaikka alun perin olin miettinyt Norjaa.”

Vuoden 1992 alussa Suomessa oltiin jo totuttu, tai pikemminkin totuteltu, Nurin kaltaisiin somalialaisiin turvapaikanhakijoihin.

1970- ja 80-luvuilla Suomi oli ottanut joitakin satoja kiintiöpakolaisia Chilestä ja Vietnamista, mutta valtaosalle kansaa pakolaisuus tuli tutuksi vasta keväällä 1990. Silloin Neuvostoliitosta Vainikkalan raja-asemalle saapuvista junista alkoi nousta somaleita, jotka anoivat Suomesta turvapaikkaa.

Aiempaan nähden turvapaikanhakijoiden määrä oli valtava, mittakaavaltaan vuoden 2015 pakolaiskriisiä huomattavasti suurempi muutos. Vuonna 1989 Suomesta haki turvapaikkaa vain 179 ihmistä. Seuraavana vuonna hakijoita oli 2 743, josta yli puolet oli somaleita.

Vastaanottokeskukset täyttyivät ja turvapaikan­hakijoita majoitettiin hotelleissa. Kansa pillastui.

”Suomi oli vielä hyvin kokematon pakolaisten ja maahanmuuttajien vastaanottajamaa. Juuri somalialaisten kautta täällä alettiin luoda vastaanottojärjestelmää ja opetella monikulttuurisuutta”, sanoo somaleita tutkinut Marja Tiilikainen Siirtolaisinstituutista.

1990–91 Suomeen tulleille somalialaisille myönnettiin vain 20 turvapaikkaa pakolaisstatuksen perusteella. Koska Neuvostoliitto, jonka kautta suurin osa saapui, oli luokiteltu pakolaisille turvattomaksi maaksi, ei Suomi voinut palauttaa somaleita sinne kielteisistä turvapaikkapäätöksistä huolimatta. Niinpä Suomi joutui myöntämään heille kansainvälistä suojelua.

Kun Suomessa oli vuoden 1990 alussa asunut alle 50 somalia, 1991 määrä oli jo 1 412.

Nur Muhamed
Nur Muhamed pitää tärkeänä, että hänen lapsensa oppivat somalin kielen ja tuntevat somali­kulttuurin. ”Mutta Suomi on heille ensimmäinen kotimaa.” Kuva: Laura Oja

Viikkoa ennen Nurin Suomeen saapumista, 27. joulukuuta 1991, Helsingin Sanomat kertoi mogadishulaisesta Abdikarin perheestä. Perhe oli saanut Lohjalta kuntapaikan eli kunnan tarjoaman asunnon ja oikeuden tiettyihin erityispalveluihin kuten tulkin käyttöön.

”Pakolaisista on löydetty jotakin kautta syyllinen lähes kaikkiin pikkukaupungin ongelmiin aina kotihoidontuen kuntaosuuden vähenemisestä työttömyyteen ja lamaan asti”, jutussa kuvailtiin somalialaisten Lohjan paikallislehden yleisönosastossa kirvoittamaa reaktiota.

Suomen historian syvin lama kaatoi pankkeja, työpaikkoja ja ihmisiä. Muuallakin kuin Lohjalla oli vaikeuksia ymmärtää, miksi siististi pukeutuneita nuoria pakolaismiehiä piti auttaa.

Tuon ajan lehtikuvissa osa somalipakolaisista kantaa salkkua. Heillä oli rahaa.

Ja miksei olisi ollut:

”Me tulimme normaalista elämästä. Olimme käyneet peruskoulun ja lukion ennen kuin sota alkoi”, Nur selittää.

Moni tulijoista kuului Somalian eliittiin – esimerkiksi Nurin isä oli Yhdysvalloissa opiskellut professori ja entinen kansanedustaja.

Isän tunnettuudesta oli hyötyä, kun Nur viikon­lopun sukulaisten luona levättyään meni poliisi-­asemalle ilmoittautumaan turvapaikanhakijaksi. Koska passia ei ollut, hänet laitettiin putkaan.

”Koulussa korostettiin, että olen somali, mutta en edes puhunut kunnolla somalin kieltä.”

”Kesti viikon, että poliisi löysi Interpolin avulla asiakirjoja, joista selvisi isäni henkilöllisyys. Sen kautta pystyttiin varmistamaan, kuka olen.”

Seurasi odottelua vastaanottokeskuksissa Helsingissä, Rovaniemellä ja Imatralla. Vuonna 1993 Nur sai oleskeluluvan pakolaisstatuksen perusteella ja kuntapaikan Espoosta.

Se on ollut hänen kotikaupunkinsa siitä saakka.

Vuonna 2017 Suomessa asui 20 007 somalinkielistä. Luku on noussut tasaisesti ja somalista on tullut venäjän, viron ja arabian jälkeen Suomen neljänneksi puhutuin vieras kieli.

Vuoden 1990 jälkeen Suomesta turvapaikkaa hakeneiden somalialaisten määrä on vaihdellut vuosittain paristakymmenestä reiluun tuhanteen. Suuri pakolaisvuosi 2015 näkyy tilastoissa piikkinä – 1 981 henkilöä – myös somaliturvapaikanhakijoiden kohdalla.

Sittemmin luku laski joihinkin satoihin vuodessa, mutta kiristyneen maahanmuuttopolitiikan vuoksi oleskeluluvan saa aiempaa harvempi.

Eniten somalinkielisten määrää kasvattaakin syntyvyys. Kolmannes somalitaustaisista on asunut Suomessa ensiparkaisustaan lähtien.

”Ai Kätilöopistolle?” kysyy Shugri Mohamed, 21, huutelijoilta, jotka käskevät häntä painumaan takaisin sinne, mistä hän on tullut.

Helsingissä 1997 syntyneen Shugrin vanhemmat saapuivat Suomeen 1990-luvun alussa. Siksi hänet luokitellaan usein toisen polven maahanmuuttajaksi.

Shugri, joka on muuttanut elämänsä aikana vain Pihlajamäestä Pasilaan, inhoaa koko termiä.

”Tuleeko lapsistani kolmannen polven maahanmuuttajia vai koska se maahanmuuttajuus loppuu?”

Shugri pitää itsestään selvänä, että on suomalainen. Sen hän huomasi varsinkin ensimmäisellä matkallaan Afrikkaan viime kesänä. Sukulaisten luona Nairobissa iski kulttuurišokki, joka kuulostaa samalta kuin kenen tahansa kehitysmaassa vierailleen länsimaalaisen.

”Sen jälkeen aloin todella arvostaa perusasioita, kuten omaa turvallisuutta tai koulujärjestelmää. Mutta köyhyydestä huolimatta ihmiset olivat niin iloisia!”

Shugri Mohamed
Shugri Mohamed kertoo, että hänen yhteisössään vieraat ovat aina tervetulleita. ”Välillä meidän koti on kuin kohtaamiskahvila­ tai nuorisotalo.” Kuva: Laura Oja

Shugri on paitsi suomalainen, myös suomensomalialainen. Tai Suomessa syntynyt somalialainen. Vai joku muu, mikä?

Sitä hän on pohtinut koko ikänsä. ”Maailman isoin identiteettikriisi” alkoi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla helsinkiläisessä alakoulussa.

Shugri oli se luokan kiharapäinen somalityttö, joka perheestään kertoessaan pyöristi sisarustensa määrää parilla alaspäin, jottei erottuisi luokkatovereistaan.

Toisaalta erilaisuuden tunnetta alleviivasi opettaja, joka varmisti erikseen, että Shugri ymmärtää, mistä puhutaan. Se tuntui omituiselta: suomesta oli päiväkotivuosina tullut hänen vahvin kielensä.

”Koulussa korostettiin, että olen somali, mutta en edes puhunut kunnolla somalia. Se oli niiin noloa!”, Shugri venyttää sanaa kuten vain suomea ensikielenään puhuva osaa.

Shugri alkoi opiskella määrätietoisesti somalin kieltä ja historiaa, koska halusi kipeästi tietää, kuka on ja minne kuuluu. Nyt somali sujuu virheettömästi.

Shugri opiskelee sosionomiksi Laurea-ammatti­korkeakoulussa. Sen myötä hänen arjessa puhumiinsa kieliin on tullut mukaan opiskelukieli englanti.

”Somfinglishia”, hän kuvailee puhetapaansa.

Ammattikorkeakoulussa ihanaa on se, että en­simmäistä kertaa kouluhistoriansa aikana Shugri sulautuu joukkoon. Ei ole ainoa huivipäinen, ei ainoa ruskea.

Se tuntuu oudolta, mutta hyvällä tavalla.

"Sanoin äidille, että jos me lähdetään, tämä maa on aina samanlainen. Miksei me voida itse muuttaa asioita?”

Suldaan Said Ahmed tulee vastaan Helsingin kaupungintalon ovelle. Kansalaisaktivisti, itähelsinkiläinen, sydämeltään pohjoiskarjalainen. Näin ensimmäisen kauden kaupunginvaltuutettuna toimiva Suldaan, 26, esittelee itsensä.

Harvoin se riittää. Yleensä ihmiset haluavat tietää, mistä Suldaan oikeasti tulee.

”Myös sivistyneet [Suldaan korostaa sanaa näyttämällä sormilla lainausmerkkiä] kaupunkilaiset saattavat lähestyä sanomalla että hei, pidit hienon puheen, mutta missä muualla sun juuret on kuin Kontiolahdella”, Suldaan sanoo.

Jostain syystä moni kantasuomalainen pitää oikeutenaan määritellä, mistä kukakin täällä asuva saa olla kotoisin. Osan mielestä Suldaanin näköinen ihminen ei ole suomalainen, vaikka kaksituntisen haastattelun aikana Suldaan ei tuo somalitaustaansa kertaakaan oma-aloitteisesti esiin.

Taustan korostaminen tuntuu Suldaanista toiseuttavalta ja turhauttavalta, sillä se vie huomion pois esimerkiksi niistä asioista, joita hän haluaa poliitikkona edistää.

”Eivät ne ole vain maahanmuuttajien asioita, vaan kaikkien helsinkiläisten. Kaikki puheenvuorot, jotka olen vuoden aikana pitänyt, ovat liittyneet tavallisten ihmisten elämänlaadun parantamiseen.”

Suldaan Said
Suldaan Said Ahmedin suurin idol­i on oma äiti. ”Rohkeudellaan ja positiivisella asenteellaan hän on aina kannustanut minua ja sisaruksiani eteenpäin.” Kuva: Laura Oja

Mutta koska se on tämän jutun kannalta olennaista, kerrataan lyhyesti:

Suldaan syntyi Mogadishussa 1993. Levottomuuksien takia hänen perheensä joutui muuttamaan ensin Somalian sisällä, sitten Etiopiaan. Vuonna 2008 he saapuivat perheenyhdistämisen kautta Kon­tiolahdelle, missä Suldaanin isoveli asui yksin tulleiden turvapaikanhakijoiden vastanottoyksikössä.

Suldaan piti Pohjois-Karjalasta heti. Ilmapiiri oli lämmin, ja Suldaan sanoo olleensa etuoikeutettu, kun pääsi suomalaiseen peruskouluun. Kavereiden hankkiminen vaati periksiantamattomuutta, mutta onnistui niin hyvin, että kertomansa mukaan Suldaan oli lopulta koulun suosituin ja puheliain tyyppi.

11-lapsisen perheen vanhemmilla ei ollut yhtä helppoa. He kaipasivat Somaliaan, tai edes jonnekin, missä olisi somalituttavia.

Vuonna 2008 Suomessa kyllä asui jo yli 10 000 somalinkielistä, mutta enimmäkseen pääkaupunkiseudulla.

”Kotona kuuli paljon sitä, että me muutetaan Lontooseen, koska Suomessa on niin paljon rasismia. Sanoin äidille, että jos me lähdetään, tämä maa on aina samanlainen. Miksei me voida itse muuttaa asioita?”

Me halutaan olla neekereitä”, alkoivat asiakkaat usein laulaa Hausmyllyn Se mustamies -kappaletta, kun Nur ystävineen astui ravintolaan.

Suldaan huikkaa onnittelut ohikulkevalle valtuustokollegalleen Nasima Razmyarille, jonka kansainvälinen Apolitical-vaikuttajaverkosto nimesi haastattelupäivänä maailman sadan vaikutusvaltaisimman nuoren päättäjän listalleen ainoana suomalaisena.

Nykyisin Helsingin apulaispormestarina toimiva Razmyar oli Suomen ensimmäinen pakolaistaustainen kansanedustaja.

Jos se Suldaanista on kiinni, hän on seuraava. Vaalikampanja vasemmistoliiton ehdokkaana on hyvässä vauhdissa.

Siinä Suldaanin äiti oli oikeassa, että rasismia Suomessa riittää. Kun Googleen kirjoittaa ”somalit”, hakutulokset puhuvat puolestaan.

”Asennetutkimuksissa näkyy selvästi, että asenteet näkyvimpiä vähemmistöjä kohtaan ovat olleet erityisen torjuvia silloin, kun taloudessa on mennyt huonosti. Kun Suomeen alkoi tulla somaleita, oli lama, samoin 2000-luvun lopulla”, sanoo Siirtolaisinstituutin Marja Tiilikainen.

Oli juoppoja ja väkivaltaa, Nur Muhamed muistelee 90-lukua.

”Mitä sinä vitun neekeri täällä teet”, poliisi saattoi vastata avunpyyntöön.

”Me halutaan olla neekereitä”, alkoivat asiakkaat usein laulaa Hausmyllyn Se mustamies -kappaletta, kun Nur ystävineen astui ravintolaan.

Mutta eivät he hänen mielestään pahaa tarkoittaneet. Olivat vain tietämättömiä.

Kun Shugrin äiti tuli Suomeen vuonna 1994, hän ei osannut kirjoittaa omaa nimeään.

Skinien ja somalien yhteenotot näkyivät otsikoissa pitkään. Skinien hyökkäys jalkapalloa pelaavien somalien kimppuun Helsingin Kontulassa toukokuussa 1997 kasvoi sellaiseksi myyttiseksi sotatarinaksi, että vielä 19 vuotta myöhemmin maahanmuuttajataustaiset somevaikuttajat Seksikäs Suklaa ja Dosdela tekivät siitä voimabiisin, jossa on mukana jonkinlaisen parodian aineksia.

”Bussi täynnä somalei/ bussi täynnä somalei/ niiku ysiseiska/ Kontulan kentällä!”

Rasismista, joka sittemmin muuttui salonkikelpoisemmaksi ”maahanmuuttokriittisyydeksi”, ei päästy eroon seuraavinakaan vuosikymmeninä.

Vuonna 2008 alkaneen talousnotkahduksen aikoihin Suldaan juoksi skinejä karkuun Joensuun kaduilla. Jotta pystyisi puolustautumaan myös verbaalisesti, suomi oli opittava nopeasti. Lisäksi Suldaan alkoi käydä kuntosalilla, ajoi päänsä kaljuksi ja osti ensimmäisen Suomen leijona -paitansa.

Se ei ollut ironiaa tai ärsyttämistä, vaan selviytymistä.

”Aina kun näin jollain leijonakorun, alkoi pelko, että kohta se sanoo mulle jotain. Halusin näyttää, että olen itsekin suomalainen enkä ole lähdössä täältä minnekään.”

Shugri kohtaa eniten rasismia julkisissa kulkuvälineissä.

”Vaikka ihmiset eivät sanoisi mitään, ilme kertoo kaiken. Tulee olo, että onko mulla joku vaate väärinpäin vai mistä se tuijotus johtuu.”

Asiattomista kommenteista Shugri on oppinut tekemään rikosilmoituksen. Ei hän odota, että poliisi puuttuisi, mutta on tärkeää, että tapaus kirjataan tilastoihin.

Sitten on tietenkin rakenteellisempaa syrjintää, johon rikosilmoitus ei tepsi. Sellaista, että yläasteella opinto-ohjaaja kehottaa hakemaan hoitoalalle, koska te somalinaiset olette niin hoivaavia, kuten asiaa perusteltiin piikkejä pelkäävälle Shugrille.

Varmaan taustalla on hyvää tarkoittava ajatus siitä, että lähihoitajilla riittää töitä. Somalien työttömyys­aste on liki 55 prosenttia. Irakilaisten ja afgaanien ohella somalit ovat muita maahanmuuttajaryhmiä merkittävästi heikommin kiinni työelämässä.

”Minusta se johtuu siitä, ettei työnantajilla ole luottamusta, jos hakijan nimi ei ole Virtanen tai Hämäläinen. Se on sivistymätön asenne”, Nur sanoo selvästi vihaisena.

Hänen uransa Suomessa käynnistyi työharjoittelusta. Toisin kuin se harjoittelu, joka keskeytyi Nurin jouduttua pakolaiseksi, tämä pari vuotta myöhemmin alkanut pesti ei tapahtunut ministeriössä vaan espoolaisessa Maxi-marketissa. Siellä hän kiinnitti tuotteisiin hintalappuja.

Hyvä työtodistus poiki paikan siivoojaksi kerrostaloihin, ja se kokemus auttoi taas seuraaviin töihin. Nur suoritti varastoalan tutkinnon ja teki kymmenen vuotta töitä Anttilan keskusvarastolla. Sen jälkeen hän opiskeli sosiaaliohjaajaksi, ja on työskennellyt vuodesta 2009 pakolaisohjaajana Raaseporin vastaanottokeskuksessa.

Shugri taas on ollut töissä kesäisin ja opiskelun ohessa 13-vuotiaasta.

”Vaikka opo sanoi, ettei niin nuorille löydy kesätöitä”, Shugri muistelee.

Palkka- ja vapaaehtoistöitä on kertynyt niin paljon, että naista mietityttää, miten ne saisi loogisesti esitettyä LinkedInissä.

Ahkeruuden hän kertoo oppineensa äidiltään, joka kahdeksan lapsen talouden pyörittämisen ohessa tekee koko ajan asioita myös kodin ulkopuolella.

Shugri toivoo, että kantasuomalaisetkin ymmärtäisivät, kuinka vahvoja ja aktiivisia Suomen somalinaiset ovat.

”Äiti on ollut esimerkiksi vertaisohjaajana monikulttuurijärjestöissä ja vapaaehtoisena ­SPR:llä. Hän on uskomattoman ihana, niin hauska ja sarkastinen nainen.”

Kun Shugrin äiti tuli Suomeen vuonna 1994, hän ei osannut kirjoittaa omaa nimeään. Somaliassa hänen perheensä hankki toimeentulonsa pitämällä hedelmäkojua.

Monen pakolaisen tausta on samantyyppinen. Ei sellaisesta siirrytä hetkessä digiajan työelämään.

Siksi meidän kannattaisi miettiä, kuinka pitkä on se kotoutumisen kaari, jonka aikana odotamme maahan muuttaneiden löytävän paikkansa, toteaa Marja Tiilikainen.

”Onko se kolme vai kolmekymmentä vuotta, jossa kotoutuminen tapahtuu, vai vasta seuraavan sukupolven kohdalla?”

Tiilikainen haastatteli vuonna 2003 tarkastettua väitöskirjaansa varten somaliäitejä, joista moni oli tutkimusta tehtäessä kotiäitinä. Hänen mukaansa monet äideistä, jotka ovat olleet vuosikausia kotona, ovat lastensa aikuistuttua alkaneet opiskella.

Suldaan Said Ahmed on saanut selittää ennenkin, miten ihmeessä hän on 11 vuodessa kotoutunut täydellisesti.

On työ Helsingin Diakonissalaitoksen nuorten syrjäytymistä ehkäisevässä Vamos-hankkeessa, aktiivinen ura poliitikkona ja niin hyvä kielitaito, että hänen ystävälliset mutta napakat vastauksensa hiljentävät ne ihmiset, joiden sähköpostit Suldaan siirtää Vihaposti-nimiseen kansioon.

”Ei ole yhtä kotouttamisen mallia. Se, mikä on auttanut minua, ei sovi kaikille”, hän sanoo.

Yksi asia on silti selvä.

”Tärkeintä oli, että en ollut yksin. Ei tarvinnut huolehtia toisessa maassa olevasta perheestä, ja aina koulun jälkeen pääsin halaamaan äitiä.”

Jo 1990-luvulla valtaosa turvapaikanhakijoista oli miehiä, mutta heidän vaimonsa ja lapsensa saapuivat pian Suomeen perheenyhdistämisen kautta.

2000-luvun alussa julkiseen keskusteluun ilmestyi halventava sana ”ankkurilapsi”, joka tarkoitti yksin tullutta alaikäistä turvapaikanhakijaa, jonka perhe seurasi perässä.

Luultavasti joku käyttäisi Suldaanin veljestä tätä sanaa. Sitten perheen Kontiolahdelle muuton Suomen perheenyhdistämispolitiikka on kuitenkin kiristynyt käytännössä lähes mahdottomaksi.

Harvalla on varaa edes aloittaa perheenyhdistämisprosessia.

”On vaikea nähdä, miten he, jotka joutuvat olemaan erossa perheistään, pystyvät kototumaan. Somaleille perhe on hirvittävän tärkeä eikä ihmistä nähdä yksilönä vaan osana laajempaa yhteisöä”, pohtii Tiilikainen.

Itä-Helsingistä on muodostunut hänelle pikku-Mogadishu. Sieltä löytyvät etniset ruokakaupat, moskeija ja islamilainen hautausmaa.

Sen huomaa siitä, että Suldaanin puhelin piippaa jatkuvasti ilmoituksia lähiperheen Messenger-ryhmästä. Siihen kuuluu 32 ihmistä: sisarusten ja isovanhempien lisäksi myös isotäti, tämän lapset ja lapsenlapset.

Suldaan ei ehdi nähdä perhettään niin usein kuin haluaisi, mutta iltaisin hänelle on viestien ansiosta selvää, mitä kukin on päivän aikana puuhaillut.

Shugri on kulkenut identiteettiä rakentaessaan eri suuntaan kuin Nur ja Suldaan. Somalin kielen lisäksi hän on ollut utelias oppimaan lisää somalikulttuurista, sillä hän haluaa ymmärtää paremmin yhteisöään.

”Esimerkiksi sitä, miksi ristiriitatilanteissa järjestetään sukusovitteluita sekä kuinka tärkeää vieraanvaraisuus ja toisten auttaminen ovat”, hän kertoo.

Aihe on rakas, sen huomaa innostuksesta.

Shugrilla ei ole kiire naimisiin, vaikka moni ystävä on avioitunut pian täysi-ikäistyttyään. Mutta kun perheen perustaminen tulee ajankohtaiseksi, hän haluaa siirtää parhaat puolet sekä Somalian että Suomen kulttuureista lapsilleen.

Neljä voisi olla sopiva määrä – puolet siitä, mitä äidillä.

”Moni ystäväni sanoo, että yksi tai kaksi lasta riittää. Itse haluaisin monta, koska isossa perheessä kasvaminen on ollut niin mahtavaa ja antoisaa.”

Tausta vaikuttaa myös Suldaanin ja Nurin arjessa. Nurin televisiossa näkyvät somalikanavat, ja joka päivä perhe kokoontuu ainakin kerran yhteiselle aterialle. Se onnistuu, koska Nurin kuudesta lapsesta viisi asuu kotona, myös täysi-ikäiset. Yksi pojista opiskelee Turussa.

Suldaanille somalius on ainakin sitä, että kun äiti soittaa ja kertoo perhetutun Somaliassa sairastuneen, hän osallistuu rahakeräykseen sairaalakulujen kattamiseksi.

Sitä, että hän kaipaa välillä somaliruokien tulisuutta.

Ja sitä, että kun Suldaan parin viikon välein menee Itäkeskuksen Puhoksen (ihana paikka, hän sanoo) somalikahviloihin juomaan teetä, ei ole väliä kuka tuntee kenet, vaan mihin tahansa seurueeseen ja keskusteluun voi liittyä.

Mutta kun Suldaan viimeksi viime kesänä kävi työmatkalla Somalimaassa tutustumassa lasten ja nuorten koulu- ja työmahdollisuuksiin, ei hän osannut kuvitella tulevaisuuttaan Somalian politiikassa, vaikka moni suomensomali onkin viime vuosina palannut rakentamaan synnyinmaataan.

”Oma paikkani vaikuttaa on Suomessa. Jos tulen valituksi eduskuntaan, se kertoo jotain 100-vuotiaasta Suomesta ja siitä, että täällä halutaan rikkoa lasikattoja”, hän sanoo.

Ensimmäiset viisi vuotta Suomessa Nur odotti malttamattomana sodan päättymistä ja paluuta Somaliaan.

Rauhaa ei tullut. Somalia on edelleen poliittisesti epävakaa, ihmisoikeustilanne vaikea ja terroristi­järjestö Al-Shabaabin iskuissa kuolee siviilejä.

Mutta onneksi Suomesta on tullut Nurin mukaan paljon parempi paikka kuin mitä se oli vuonna 1992. Viranomaisia on koulutettu kohtaamaan maahanmuuttajat ja maa on mennyt EU-jäsenyyden mukana sivistyneempään suuntaan.

Itä-Helsingistä on muodostunut hänelle pikku-Mogadishu. Sieltä löytyvät etniset ruokakaupat, moskeija ja islamilainen hautausmaa.

”Mutta olen silti alkanut miettiä, että jospa eläkkeelle jäätyäni, inshallah, muuttaisin Somaliaan.”

Entä miltä näyttää niiden somalien tulevaisuus, jotka eivät ole muuttamassa minnekään?

Hyvältä, sanoo Marja Tiilikainen. Mutta tämän kysymyksen kohdalla katse kannattaa kääntää myös kantasuomalaisiin.

”Paitsi miettiä, mitä maahanmuuttajat tuovat mukanaan, meidän kannattaisi pohtia, miten meidän on muututtava.”

Aloitettaisiinko vaikka ymmärtämällä, että täällä 27 vuotta asunut Nur on yhtä espoolainen kuin Timo Soini?

Hyväksymällä vastaukseksi alkuperää koskevaan kysymykseen se, että Suldaan kertoo olevansa Pohjois-Karjalasta.

Käyttäytymällä niin, ettei Shugrin tarvitse ennen bussiin nousemista pitää itselleen tsemppipuhetta, jotta matkustajien kommenteista ei tulisi niin paha mieli?

Lopettamalla heidän kutsumisensa maahanmuuttajiksi ja opettelemalla puhumaan­­ ensimmäisen ja toisen polven suomalaisista.

Koska sitä he ovat.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!