Haihattelevat moraaliposeeraajat

Realismia on miettiä, miten ilmastonmuutoksen vaatimat ratkaisut tehdään nopeasti, tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Haihattelua sen sijaan on ajatella, ettei meidän, tai ainakaan minun, tarvitse tehdä mitään, kirjoittaa Elina Hirvonen.

Teksti: Elina Hirvonen

NäkökulmatYmpäristöIlmastonmuutosIlmastopolitiikka

Höhlät idealistit. Haihattelevat maailmanhalaajat. Moraaliposeeraajat. Social Justice Warriors. Muun muassa tällaisilla ilmauksilla on tapana kuvata halveeraavasti ihmisiä, jotka suuntaavat poliittisen toimintansa maailman parantamiseen ja sen kysymiseen, mikä kaikki maailmassa voisi olla toisin.

Aikanaan haihattelijaksi leimattiin muun muassa köyhyyden vähentämisestä kiinnostunut presidentti Tarja Halonen. Helmikuun lopulla osa espoolaisista kaupunginvaltuutetuista syytti moraaliposeeraajiksi ja mielipidediktaattoreiksi valtuutettuja, jotka kannattivat  liharuokien jättämistä pois luottamushenkilöiden kokouksista niiden ilmastovaikutusten perusteella.

Halveeraavat ilmaisut voivat kuulostaa napakoilta ja kerätä myötämielistä hyrinää. Mutta pohjimmiltaan ne kertovat ainoastaan puhujan omasta maailmasta, eivät mistään muusta.

Elämme aikaa, jossa toiminnan suuntaaminen maailman parantamiseen on kovinta mahdollista realismia. Jos haluamme, että maapallo säilyy elinkelpoisena myös tuleville sukupolville, meidän on pystyttävä tekemään suuria muutoksia kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Realismia on miettiä, miten nämä ratkaisut tehdään nopeasti, tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Haihattelua sen sijaan on ajatella, ettei meidän, tai ainakaan minun, tarvitse tehdä mitään.

Erimielisyys kiinnostaa, jos nälvimisen sijaan tarjolla on argumentteja.

Jos haluamme, että riittävän suuri käänne tapahtuu riittävän nopeasti, realismia on pyrkiä muutoksiin kaikilla tasoilla. Kätevintä on aloittaa sieltä, missä se on helpointa: läheltä. Kannattaa pyrkiä ratkaisuihin, jotka näyttävät suuntaa myös muille. Haihattelua on huokailla, että jonkun kiinalaisen on ensin tehtävä jotain.

En halua kuulla enää yhtäkään poliittista puheenvuoroa, jossa toisenlaisia ratkaisuja ajavia syytetään moraaliposeeraajiksi, mielipidediktaattoreiksi – tai yhtään miksikään! Erimielisyys kiinnostaa, jos nälvimisen sijaan tarjolla on argumentteja.

Viime lokakuussa julkaistu hallitustenvälisen ilmasto-­paneelin raportti esitti maailman kovimpaan tutkimustietoon nojautuen, että planeetan lämpeneminen on tämänhetkisellä tiedolla ja menetelmillä mahdollista pysäyttää kriittiseen 1,5 asteen rajaan. Onnistuminen vaatii kuitenkin  erityisesti rikkaimmilta mailta ennen­näkemättömän suuria muutoksia ennennäkemättömän nopealla vauhdilla.

Kaikki te, jotka vastustatte ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehtäviä muutoksia missään mittakaavassa ja millään tasolla: olkaa kilttejä, jättäkää nälviminen väliin ja kertokaa miksi. Argumentoimaton nälviminen kuulostaa helposti, hmm, aika vanhanaikaiselta haihattelulta ja moraali­poseeraukselta.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden kolumnisti Elina Hirvonen

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen on suomalainen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien tekijä. Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2017 Hirvonen ohjasi dokumentin Kiehumispiste, jossa hän käsitteli Suomen kahtiajakautumista ja muukalaisvihaa.