Ilmasto meni tunteisiin

Ilmasto meni tunteisiin

Vaikeat tunteet ovat luonnollinen reaktio ilmaston­muutokseen. Olennaista olisi päästä jakamaan ja käsittelemään niitä riittävästi, jotta ne eivät lamauta meitä, kirjoittaa tutkijatohtori Panu Pihkala Helsingin yliopistosta.

Teksti: Panu PihkalaKuva: Tuomas Kärkkäinen

PitkätYmpäristöIlmastonmuutos

Ilmastonmuutos on luonnontieteellinen ja poliittinen ilmiö. Tieteilijät pitävät huolen muutoksen mittaamisesta, mallintamisesta ja ennustamisesta. Poliitikot puolestaan tekevät (sikäli kuin tekevät) päätöksiä, joilla ilmastonmuutosta pyritään hillitsemään.

Samalla ilmastonmuutos on myös psykologinen ilmiö. Tieto siitä herättää ihmisissä monenlaisia tunteita, jotka vaihtelevat ahdistuksesta vihaan – mutta myös toivolle on sijansa.

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n lokakuussa 2018 julkaistu raportti pelästytti. Moni järkyttyi tajutessaan, kuinka vakava tilanne on. Tarvittavat muutokset ovat valtavia ja aikaa on vähän.

Niiden keskuudessa, jotka olivat jo aiemmin heränneet ilmastonmuutoksen uhkaan, ilmeni sekä iloa että katkeruutta. Osa iloitsi siitä, että viimeinkin vaikenemisen aikakausi päättyi ja joukkotoimintaan lähti mukaan paljon aiempaa enemmän väkeä. Osa tunsi katkeruutta: ”Vasta nytkö ihmiset heräsivät, vaikka asiasta on puhuttu jo vuosia!”

Osa ihmisistä ei syystä tai toisesta vieläkään pysty tai halua hyväksyä ilmastonmuutosta todeksi. Tästä seuraa erilaista psyykkistä kaupankäyntiä, välttelyä ja kieltämistä. ”Voisiko kuitenkin olla niin, että tilanne ei ole aivan niin paha? Eihän ainakaan Suomessa kannata mitään radikaalia tehdä, koska Kiinan ja Intian päästöt ovat kuitenkin niin suuret!”

Harjoitettu politiikka, etenkin se epäsuhta, joka vallitsee ongelmien vakavuuden ja poliittisen saamattomuuden välillä, voi johtaa ilmastokiukkuun tai ilmastosuuttumukseen.

Onneksi tarjolla on myös mahdollisuuksia kanavoida oikeutettua suuttumusta väkivallattomaan kansalaisvaikuttamiseen esimerkiksi osoittamalla mieltä. Siitä huolimatta sen enempää Suomen kuin muun maailman toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi eivät ole riittävästi edenneet, ja monet ovat yhä tyytymättömiä. Etenkin nuorten suuttumus saattaa kehittyä ajan myötä ilmastovihaksi tai ilmastoraivoksi.

Toistuvien huonojen uutisten seuraaminen voi myös aiheuttaa epätoivon tunteita. Jäätiköt sulavat nopeammin kuin on ennustettu. Metaanin määrä ilmakehässä nousee hälyttävästi. Mitä tässä enää voi tehdä? Miten puhun aiheesta lapsilleni?

Epätoivoa ja muita vaikeita tunteita on pitkään pidetty negatiivisina ja ongelmallisina. Vallitsevassa tilanteessa ne ovat kuitenkin luonnollinen inhimillinen reaktio siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Olennaista olisi päästä yhdessä jakamaan ja käsittelemään näitä tunteita riittävästi, jotta ne eivät patoutuisi sisällemme ja lamauttaisi meitä.

Ilmastonmuutos ja muut globaalit ympäristöongelmat herättävät suuria pelkoja, jopa kauhua. Kansainvaellukset! Hyönteisten joukkokuolemat! Merenpinnan nousu! Sivilisaatioiden romahdus ja kannibalismi! Pelon ja kauhun tunteet voivat olla niin järisyttäviä, että niitä paetaan eikä niitä saada sanoitettua. Pelon pelko on seurauksiltaan usein pahempaa kuin pelko itse. Käsittelemätön pelko ilmenee usein ahdistuksena.

Etenkin nuorten suuttumus saattaa kehittyä ajan myötä ilmastovihaksi tai ilmastoraivoksi.

Terve kehityskaari kulkisi ilmastoahdistuksesta ilmastopelkoon. Jos ja kun saamme nimettyä pelkomme, niiden voima vähenee valtavasti. Silloin voidaan arvioida uhkakuvien todennäköisyyttä ja ryhtyä torjumaan niitä.

Suuret muutokset herättävät yleensä aina vähintään haikeutta. Ilmastonmuutokseen liittyy monenlaisia surun ja luopumisen tunteita, niin raivoisaa luopumisen tuskaa kuin pitkäkestoista murhemielisyyttä.

Meillä suomalaisilla on korkea kynnys ilmaista surua julkisesti, koska olemme viime vuosikymmeninä tehneet sitä niin vähän. Yhteisellä suremisella voi kuitenkin olla hämmästyttävän puhdistava vaikutus. Surun tunteita on mahdollista käsitellä esimerkiksi taiteen keinoin. Taideteosten kautta tunteita voi kokea turvallisessa tilassa. Matalan kynnyksen esimerkkejä ovat monet taidenäyttelyt, kuten luontokeskus Haltian Jälki-valokuvanäyttely Espoon Nuuksiossa. Tarjolla on myös performanssien ja rituaalien välimuotoja; onpa ilmastosurua käsitelty jopa itkuvirsiä yhdessä nyyhkimällä.

Ahdistuksen, surun ja raivon rinnalla on tärkeää muistaa myös toivo ja nähdä ne seikat, jotka antavat aihetta toiveikkuuteen. Tässä on avuksi niin sanottu kahden tason näkökyky. Tavallinen uutisvirta täyttyy enimmäkseen huonoista uutisista. Sen rinnalla onkin tärkeää nostaa esiin myös niitä monia hyviä asioita ja kehityskulkuja, jotka usein jäävät piiloon.

Erotan itse ilmastotoivon ilmasto-optimismista ja ilmastopessimismistä. Kuten Tšekin entinen presidentti Vaclav Hável on kiteyttänyt: ”Toivo ei ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitys riippumatta siitä, miten käy.”

Epävarmuuden keskellä on mahdollista elää ilmastotoivoa vaalien, mutta se vaatii uskallusta erilaisten tunteiden kanssa elämiseen.

 


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Panu Pihkala