Susani Mahaduran ja Yagmur Özberkan
Yagmur Özberkan, 31, ja Susani Mahadura, 29, eivät pelkää puhua suoraan radiossa tai sen ulkopuolella. Molemmat osaavat pitää mykkäkoulua, mutta molemmat osaavat myös räjähtää. ”Olemme huutaneet toisillemme keskellä Helsingin keskustaa ja mököttäneet toisillemme taksissa.”

Susani Mahadura ja Yagmur Özberkan: "Välillä unohtuu että olemme työkavereita, emme siskoja"

Susani Mahaduran ja Yagmur Özberkanin ystävyys alkoi, kun tuottaja laittoi toisilleen tuntemattomat toimittajat yhdessä radiostudioon tekemään Mahadura & Özberkan -ohjelmaa.

Teksti: Anni HärkönenKuva: Saara Mansikkamäki

Pitkät

Yagmur: Syksyllä 2015 Yle Puheen silloinen vastaava tuottaja Olli Junes soitti minulle. Olli kertoi, että on olemassa eräs Susani, ja että he ovat miettineet, mitä tapahtuisi, jos hänet ja minut laitettaisiin yhdessä studioon. Susani oli ollut harjoittelussa Yle Puheella, jonne itse olin aiemmin tehnyt yhden jutun free-­toimittajana. Kotona aloin stalkata Facebookista, että kuka tämä Susani oikein on. Samoihin aikoihin Susani laittoi minulle Face­bookissa viestin ja kertoi saaneensa samanlaisen puhelun. Kysyin Susanilta, saanko soittaa hänelle.

Susani: Jo ensimmäisen puhelinkeskustelumme aikana avauduimme toisillemme asioista, joista emme olleet kertoneet parhaille ystävillemmekään. Millaista on elää kahden kulttuurin välissä, millaisia parisuhdehankaluuksia siihen liittyy... Tuntui siltä, että ymmärsimme toisiamme tasolla, jota en ollut aikaisemmin löytänyt.

Yagmur: Susani sanoi hyppäävänsä seuraavana päivänä bussiin ja tulevansa Turkuun. Muistan sen hyvin: Susani astui bussista tukka heiluen, ja hänellä oli päällään pitkä kevättakki. Sanoinkin, että vau, näytätpä sä hyvältä.

Susani: Hauskaa, että muistat yksityiskohtaisesti, mitä mulla oli päällä! Itse muistan Yagmurin lämmön. Jännitti nousta bussista, mutta Yagmur otti mut vastaan älyttömän leveällä hymyllä, joka upposi heti syvälle.

Yagmur: Istuimme ensin kolme tuntia lounaalla. Sitten menimme kahville ja lopuksi vielä syömään jugurttijäätelöt. 

Susani: Ylellä oli ajateltu, että emme tapaisi toisiamme ennen demojen nauhoittamista, mutta demopäivänä kävelimme studiolle käsikynkässä. Siinä vaiheessa olimme jo kertoneet toisillemme suurin piirtein elämän-­tarinamme.

”Välillä unohtuu, että olemme ennen kaikkea duunikavereita, emme siskoja.”

Yagmur: Meitä yhdisti heti moni asia. Kumpikin on käynyt läpi samankaltaisia kokemuksia siitä, millaista on elää kahden kulttuurin välissä. Toisinaan se on kivaa, toisinaan kamalaa.

Susani: Mulla on välillä Suomessa ulkopuolinen ja yksinäinen olo, ja tiedän, että niin on Yagmurillakin. Olemme puhuneet siitä paljon. Itselläni on suku Sri Lankassa, Yagmurilla Turkissa. Välimatkat ovat hirveän pitkiä, ja usein mietimme, että mitä jos jollekulle sattuu jotain. Suomessa mulla on hirveä tarve tarrautua ihmisiin ja luoda heistä jonkinlainen perhe ympärilleni.

Yagmur: Sri Lankassa ja Turkissa yhteisöllisyys on tärkeää ja perhe tiivis. Me olemme yrittäneet luoda sitä yhteisöllisyyttä tänne.

Susani: Yagmur on joskus sanonut, että sitten kun mulla ei joskus enää ole vanhempia, hän ottaa vastuun minusta. On sydäntäsärkevän ihanaa, että joku sanoo mulle tuollaista. Etten jää yksin.

Susani Mahadura ja Yagmur Özberkan
Susani Mahadura ja Yagmur Özberkan ovat tunteneet toisensa vasta joitakin vuosia. Kuva Ylen parkkihallista on ohjelman alkuajoilta. Kuva: Olli Junes/Yleisradio

Susani: Saattaa kuulostaa siltä, että meillä klikkasi heti ja välillämme on pelkkää rakkautta, mutta oikeasti olemme ihmisinä aika erilaisia. Yagmur haluaa mennä klubille tanssimaan, minä taas menisin mieluummin juomaan olutta ja seurustelemaan. Jos Yagmur menee kaupunkilomalle Pariisiin, itse menen vaellukselle Kuusamoon.

Yagmur: Me myös asumme eri kaupungeissa. Toisilla on tämä pyhä kolminaisuus: koti, uskonto ja isänmaa. Mulla se on koti, uskonto ja Turku.

Susani: Meitä yhdistää se, että olemme aika jääräpäisiä, äkkipikaisia ja temperamenttisia. Siitä meidän kipinä syntyykin.

Yagmur: Kun teemme töitä Skypen kautta, heitämme yleensä hirveästi läppää. Muistan yhden kerran, jolloin olimme molemmat Skypessä mykkäkoulussa. Ajatellelin silloin, että minä en ainakaan puhu. Että katsotaan, sanooko tuo toinen mitään.

Susani: Se oli kunnon valta­taistelu, jota kesti niin pitkään, että lopulta repesimme molemmat nauramaan.

Yagmur: Minusta kinastelu on normaalia ja kuuluu ihmissuhteisiin. Samalla tavalla saatan riidellä tai pitää mykkäkoulua siskoni kanssa.

Susani: Välillä unohtuu, että olemme ennen kaikkea duunikavereita, emme siskoja. Nahisteluita saattaa tulla ennen melkein jokaista lähetystä. Kun jännitän ja stressaan esiintymistä, menen tilaan, jossa minuun on vaikea saada kontaktia. Yagmur taas yrittää rentouttaa tilannetta ja heittää läppää. Joskus hän ottaa kiinni hartioista ja sanoo, että nyt tulet takaisin tänne.

Yagmur: Tuollaisissa tilanteissa sanon, että jumalauta, pystymme tähän ja teemme tämän. Saatan joskus sanoa tiukastikin, mutta en tarkoita pahaa.

Susani: Lähetyksissä kuittailemme toisillemme samoista asioista, joista kuittailisimme muutenkin. Tietysti yritetään vähän hillitä. Jos meillä on käynnissä jokin keskinäinen kriisi, olemme ammattimaisia: aina kun rec menee päälle, hoidetaan tilanne niin, ettei vieraille tule epämukava olo.

”Olemme joskus jopa miettineet, että pitäisikö meidän mennä pariterapiaan.”

Susani: Radio-ohjelmamme Mahadura & Özberkan on alusta, jossa puhumme siitä, minkälaista on olla rodullistettu ja ruskea suomalainen.
Tämä on kolmas vuosi, kun teemme ohjelmaa.  ­­Se on pitkä aika miettiä samoja teemoja. Toisaalta nämä aiheet myös seuraavat meitä kaikkialle. Voi olla, että menemme Yagmurin kanssa ravintolaan emmekä saa palvelua. Sellaisina hetkinä muistamme taas, että tällaista meidän elämämme on. Ja että tästä pitää muuten tehdä jakso.

Yagmur:  Mahadura & Özberkan on työ, joka on koko ajan takaraivossa. Vaikka kuinka yrittäisimme päättää, että nyt ei puhuta työjuttuja, on siinä pitäytyminen hankalaa.

Susani: Välillä sitä miettii, tuleeko tämä yhteiskunta ikinä muuttumaan. Yleensä jos ohjelmassa puhutaan rasismista tai äärioikeistosta, tiedämme jo etu­käteen, että siitä tulee paskaa niskaan

Yagmur: Mulla on sellainen ”vakkarifani”, joka aika ajoin lähettää negatiivista ja asiatonta palautetta. Niistä viesteistä tulee entistä suurempi halu tehdä töitä kovemmin. Tässä yhteiskunnassa on vielä niin paljon kaikkea, mitä pitää muuttaa.

Susani: Olen saanut ihan rakentavaa ja asiallistakin kritiikkiä, mistä olen kiitollinen. Sitten on erikseen vihapuhe, mitä erityisesti Yagmur saa: että mene sinä muslimi sinne mistä olet tullutkin. Tuntuu, että Yagmur ei ota niitä yhtä raskaasti kuin minä. Jaksamme kyllä taistella, mutta…

Yagmur: …se väsyttää.

Susani: Pahinta eivät ole huuteluviestit, vaan se, kun meidät halutaan johonkin seminaariin puhumaan tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, ja siellä meitä kohdellaan alentavasti: ”Oi kun te pu-hut-te hy-vin suo-me-a. Mis-sä te o-let-te op-pi-neet suo-men kie-len?” Niinä hetkinä miettii, että vau, näiden asenteiden kitkemiseksi on tehtävä vielä paljon töitä.

Susani: Kolmessa vuodessa on tapahtunut valtavasti. Ohjelman alkuaikoina olin juuri palannut Tansaniasta opiskelijavaihdosta, ja paluu oli vaikea. Erosin ja minusta tuli hetkeksi koditon. Silloin radio-ohjelmamme oli ainoa syyni jäädä Suomeen. Mietin vakavasti, onko sekään tarpeeksi hyvä syy. Yagmur vetosi mua jäämään ja vakuutti, että me selviämme tästä.

Yagmur: Kun tapasimme, en ollut vielä esitellyt poikaystävääni vanhemmille. Olin kyllä kertonut hänestä, mutta kaikki perheestäni eivät hyväksyneet kumppaniani tämän kurditaustan takia. Se on vaikuttanut hyvinvointiini ja ajoittain myös työntekoon.

Susani: Nyt Yagmur on saanut vanhemmiltaan siunauksen avioliitolle, mennyt kihloihin ja suunnittelee häitä. Minä esittelin isälleni poikaystäväni ensimmäistä kertaa ikinä. Nyt poikaystävä on osa perhettämme, ja isä haluaa viedä hänet Sri Lankaan.

Yagmur: Susanin ja minun haave on saada yhteinen tv-ohjelma. Mutta siinä on ollut vähän mutkia matkassa.

Susani: Meille on sanottu, että olemme  tosi hyvä pari – radioon. Sinne mahdumme, koska kukaan ei näe meitä.

Yagmur: ”Kaksi teidän näköistä rodullistettua suomalaista on liikaa televisioon.” Se oli palaute, joka sai mut tuntemaan itseni todella pieneksi.

Susani: Mun piti vakuutella Yagmuria, että joku päivä tämä vielä tapahtuu.

Susani: Töiden tekeminen parhaan ystävän kanssa on monella tapaa rikasta, mutta myös iso koetus. Olen onnellinen, että emme ole päästäneet toisistamme irti, vaikka välillä tekisi mieli nostaa kädet ilmaan ja ostaa menolippu Sri Lankaan.

Yagmur: Kun Susani uhkailee lähtevänsä,  vastaan, että joo joo, sä et ole menossa mihinkään.

Susani: Mulle on tärkeää, että pidämme toisistamme kiinni niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Olemme joskus jopa miettineet, pitäisikö meidän mennä pariterapiaan. Välillä tuntuu siltä, että meidän kumppanitkin ovat vähän mustasukkaisia, koska olemme niin paljon yhdessä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!