Rakastamaan kykenevä eläin

Koiran omistaminen voi opettaa ehdottomasta rakkaudesta. Koirani on täysin erilainen ja toinen kuin minä, mutta silti rakastan sitä, pohtii Maailman Kuvalehden kolumnisti Hanna Weselius.

Teksti: Hanna Weselius

Näkökulmat

Koira ei katso minua silmiin. Se katsoo maisemaa, joka heijastuu sen lämpimänruskeista iiriksistä: meri, kallio ja lumesta nousevat puut.

Katson koiraa, ja koira antaa minun katsoa itseään. Se antaa minun silitellä itseään. Se asettuu minun katsottavakseni ja siliteltäväkseni ja näyttää tyytyväiseltä. Tyydyn siihen. 

Koira ei valinnut minua. Minä valitsin sen pentuna koiratarhalta tietämättä, millainen siitä kasvaa. Tällainen siitä tuli, ja minulla on siitä vastuu. Hoivaan sitä, kävelytän sateessa, pesen vesikupin, leikkaan kynnet. Vien koiran lääkäriin useammin kuin menen itse. 

En tiedä, valitsisiko koira minut nyt.

Koira tykkää kieriskellä maastosta löytyvissä pikkueläinten raadoissa. Olen lukenut, että se on koiran lajityypillistä käytöstä. Raadossa kieriskeltyään koira tykkää ryömiä yöksi sänkyni alle haisemaan. 

Minä rakastan koiraa. Käteni muistavat sen kapean ruumiin, kippurahännän, selän karkean turkin ja pehmeät, tuoksuvat korvantaustat. Kun koira on poissa luotani, suljen silmäni ja muistan ulkoa sen silmien ympärille täydellisen kauniisti asettuvat tummat ja vaaleat karvat. 

 

Kun rakastaa kokonaan toista, hyväksyy, ettei toinen ole yhtään kuin minä.

 

Joskus koira päättää olla tulematta luokseni, kun kutsun sitä. En voi kuin niellä kiukkuni. Huutaminen ei auta eikä koiraa voi juosta kiinni. Odotan, kunnes se päättää tulla. Se voisi myös päättää purra minulta sormet poikki milloin vain. Mutta se ei pure. En voi kysyä siltä, miksi.

Koira on toislajinen. Kokonaan toinen. Katselen sen kuonoa ja lävitseni kulkee väristys, koska kuono on niin erilainen kuin ihmisen nenä. Tajuan geneettisen eron. Kirsu on koristeellisen muotoinen, kohokuvioinen, märkä ja musta. Outo. 

Kun koiraa rapsuttaa korvan sisäpinnalta, se örisee pitkään ja matalalta.

Kun rakastaa kokonaan toista, hyväksyy, ettei toinen ole yhtään kuin minä. Toinen ei toimi eikä ajattele kuin minä. En tiedä, miten koira ajattelee. Ainakaan se ei ajattele käsitteillä. Jos ärsyynnyn siitä, että koira söi Jouluoratorion, en saa koiraa ymmärtämään, ettei se purrut rikki vain pyöreää vinyylinpalaa vaan minulle tärkeän kulttuurisen artefaktin. 

Puhelimeni on täynnä rakastavia kuvia koirasta. Koira ei piittaa kuvaamisesta. Se ei tunnistaisi minun kuvaani. Se ei tunnista edes omaa peilikuvaansa. Se on kuvattoman maan olento.

En ole miettinyt, rakastaako koira minua. Sellaista kysymystä ei voi esittää koiralle eikä koirasta. Koska kysymystä ei voi esittää, varmuutta rakkaudesta ei voi olla. Ja kun ei voi olla varmuutta, ei voi olla minkäänlaista epävarmuuttakaan. On vain vapautta. 

Katselen koiraa. Sen lämpimänruskeista iiriksistä heijastuu maisema: meri, kallio ja lumesta nousevat puut. Aina joskus niissä vilahtaa myös heijastus minusta itsestäni, ihmisestä, rakastamaan kykenevästä eläimestä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

sinipaitainen nainen seisoo sinistä seinää vasten

Hanna Weselius

Kirjoittaja on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.