Kuvituskuva kahta ihmistä uhkaavasta sudesta

Näin opin rakastamaan luonnon riistäjiä

Rakkaus syntyy vain rakkaudesta ja vain sisältä käsin. Parasta rakkautta juuri nyt on suojella sitä ympäristöä, jossa ihmisten välinen rakkaus voi toteutua, kirjoittaa toimittaja ja käsikirjoittaja Riku Siivonen.

Teksti: Riku SiivonenKuva: Tuomas Kärkkäinen

PitkätTalousKestävä tuotanto ja kulutusLuonnonvaratYmpäristöIlmastonmuutos

Ajoimme Seitsemisen luonnonpuiston laitamilla tavallista suomalaista kantatietä, kun tyttöystäväni sanoi äkkiä:

”Minä rakastan sinua.”

Hän sanoi sen äänensävyllä, jonka on näin yli 40-vuotiaana oppinut tunnistamaan. Se sävy kehottaa vastaamaan ”minäkin rakastan sinua”, mutta niin, että vastaus tuntuu aidolta ja sydämestä tulevalta.

Mutta koska ikä tuo kokemusta, en vastannut ”minäkin rakastan sinua”.

Sen sijaan vastasin, että ”koska minulla ei ole kovin hyvää kosketusta omiin tunteisiini tai kykyä tunnistaa ja erotella niitä, en voi sanoa kokevani rakkauden tunnetta sinua kohtaan, mutta pystyn päättelemään käytöksestäni, että tunteeni sinua kohtaan todella ovat rakkaudellisia”.

Rakkaus yhteen suuntaan voi olla rakkaudettomuutta toiseen.

Se ei ollut vastaus mitä tyttöystävä odotti, mutta se oli rehellistä ja totta, minkä hän ymmärsi ja alkoi nauraa hyväksyvästi. Ihan hyvä tapa rakastaa.

Tarkoitin ”käytökselläni” esimerkiksi sitä, että en tunnista itsessäni halua esimerkiksi rakastaa ketään muuta samaan aikaan. Tarkoitin sitä, että aina uudestaan ja uudestaan aktiivisesti valitsen sen, että haluan viettää aikaa tyttöystäväni kanssa – emme asu yhdessä, joten valinnat näyttäytyvät selkeämmin. Kolmanneksi ja ennen kaikkea tarkoitin sitä, että tunnistan kyllä tietynlaisia tunteita: tunnen halua suojella tyttöystävää ulkopuolisilta voimilta – vaikka vain kylmältä säältä – ja tunnen halua puolustaa häntä. Tunnen halua ruokkia häntä.

En ole päihtynyt evoluutiobiologiasta, mutta hämmentävällä tavalla tunsin yhtäkkiä yhteyden menneisiin sukupolviin ja vuosisatoihin. Tutkiskelin sisälläni rakkautta ja katselin ohivilisevää kuusien ja mäntyjen sarjaa, jonka vain ajoittainen peltotilkku katkaisi.

Sekin näky muistutti, kuinka ristiriitaista rakkaus niin usein on. Rakkaus yhteen suuntaan voi olla rakkaudettomuutta toiseen. Peltojakaan ei voi enää rakastaa estoitta. Pitää muistaa kysyä mitä pellolla kasvaa ja miten. 

Pellot, pilalla. 

Tyttöystävän, pellon ja luonnonsuojelualueen kolmiyhteydessä piirtyy monimutkainen rakkaussuhteiden verkko. Sen kautta ymmärsin kuitenkin, että ehkä olemme suhtautuneet turhan ymmärtämättömästi niihin ihmisiin, joille luonnon hyväksikäyttö ei ole niin paha asia. Yllättävän moni suhtautuu vastahankaisesti ajatukseen, että hyväksikäytön pitäisi loppua.

Miksi joku ajattelee niin? Eikö ole itsestään selvää, että ihminen on ahneuksissaan raiskannut ja riistänyt luontoa aivan kestämättömällä tavalla? Ei ole. 

Ei ihminen ole tuhonnut luontoa suinkaan pelkkää ahneuttaan, vaan myös silkkaa lähimmäisenrakkauttaan. Selitän: menneiden vuosisatojen ja vuosituhansien aikana on ollut aina totta, että vaikka luonto antaa ravinnon, se on ennen kaikkea myös uhka selviytymiselle. Sää saa hytisemään, halla vie sadon tai kuivuus koettelee. Synkkä metsä vie valon ja peittää pedot.

Niinpä on tehty puista asumuksia, petoja vastaan ja lämmön puolesta. Siitä se alkoi ja samalla tavalla se on jatkunut viime vuosikymmeniin asti: aina kun luontoa on tasattu ja jyrätty ja käytetty hyväksi, se on aina ollut lähes yksinomaan hyvä asia. Se ollut rakkautta puhtaimmillaan: toimia, joilla omat läheiset, oma perhe ja suku tai heimo tai myöhemmin kylä on pyritty pitämään elossa.

Joko olet meidän puolella tai meitä vastaan.

Lisää luontoa on ollut ympärillä ikään kuin loputtomasti, aina silmänkantamattomiin. Vaikka paikallinen ympäristökatastrofi olisi käynytkin ja saaren puut hakattu pois, silti tarjolla on ollut aina lisää tilaa ja uudismaata jossain, jossa luonto pitäisi vain ensin taltuttaa. 

Ei siis ehkä ole ihme, että meille on syntynyt jonkinlainen kulttuuris-biologis-alitajunnallinen ajatus, että luontoa sopii niin sanotusti riistää.

Ihmisten määrän kasvu ja luonnon hyödyntämisen moninkertaistunut teknologinen osaaminen ovat ihmiskunnan historiassa syntyneet aivan mitättömän pienessä ajassa. Vain pari sataa vuotta eksponentiaalista nousua millä tahansa mittarilla. Ei siis ole ollenkaan ihme sekään, että emme ole vielä osanneet muuttaa omaa luontosuhdettamme.

Aikamme on otollinen viholliskuvien rakentamiselle. Vaadimme aika usein ehdotonta rakkautta ja juuri sellaista kuin itse kaipaamme. Joko olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Jos rakastat oikeasti luontoa, vaadit lentoveroa Suomeen. Muussa tapauksessa olet ahne denialisti, ja vihaamisesi on oikeutettua. Väliin on yhä vaikeampi asettua – rakkautta ja ymmärrystä ei saa osapuolien mielestä jakaa. Tolkun ihmiset ovat nykyään halveksittuja sentristejä, heitä jotka avasivat tien keskitysleireille. 

Veikkaan, että aika monella on välillä vaikea tunnistaa tunteitaan. Millaista rakkautta koen juuri tänään kumppaniani kohtaan? Varmaan erilaista kuin kolme vuotta sitten – parisuhteen ilmastolla on taipumus muuttua. Entä mikä on juuri tänään oikea tapa rakastaa luontoa? Vaikeaa, huokailin samalla kun autoni polttomoottori säkätti menemään. 

Otin tyttöystävää kädestä. Yritin puristaa sillä tavalla merkitsevästi, että kyllä minä rakastan, vaikka tapani on vähän outo.

Rakkaus syntyy vain rakkaudesta ja vain sisältä käsin.

Luonnon kesyttäminen on ollut tapamme rakastaa läheisiämme. Sen ajattelutavan täytyykin muuttua. Mutta jos vain toistamme toisen rakastavan väärin, muutos on hidasta tai jopa mahdotonta. Omalla kokemuksella kumppanin muutosyritykset ulkopuolelta käsin eivät ole olleet menestyksekkäitä. 

Rakkaus syntyy vain rakkaudesta ja vain sisältä käsin. Parasta rakkautta juuri nyt on suojella sitä ympäristöä, jossa ihmisten välinen rakkaus voi toteutua. Enää emme palele luonnon armoilla. Emme kaipaa nuotion loimua selviytyäksemme, vaan sydämen lämpöä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!