2019-12-kuskit-1
Seksikkäänä-Suklaana tunnettu mediapersoona Luyeye Konssi näyttelee Kuskeissa Suomeen muuttanutta miestä, joka päätyy bussikuskiksi.

Rajoja rikkovaa teatteria – ”Suomessa on iso ryhmä ihmisiä, jotka eivät näy missään”

Kuskit-esityksessä ääneen pääsevät ne, joita suomalainen yhteiskunta ja kulttuurielämä eivät vieläkään tunnista: muualta muuttaneet uudet suomalaiset. Keitä kuskit ovat ja mistä he tulevat – ja mitä he ajattelevat ajaessaan bussejamme?

Teksti: Heidi NummiKuva: Saara Autere

PitkätKulttuuriTeatteriSuomi

Joulukuisena tiistai-iltana väkeä alkaa pakkautua Kampin bussiterminaalin laiturille numero 48 – siitä huolimatta, että ilmoitustaulun mukaan seuraava kyyti lähtee vasta keskiyön jälkeen. Pian laiturille kurvaa kuitenkin bussi, jonka valotaulussa lukee numeron ja määränpään sijaan European Theatre Collective.

Kuskit-esityksen ensi-ilta on alkamassa.

Bussiin astuessaan jokainen saa käyttöönsä langattomat kuulokkeet, joista kuuluu klassista musiikkia. Kun bussi lähtee liikkeelle, vaihtuu klassinen musiikki äänikirjamaiseen kerrontaan. 
 

Jo lähes kahdeksan prosenttia suomalaisista on ulkomaalaistaustaisia.
 

Ääniraita kertoo maahanmuutosta Suomessa ja maailmalla. Kertojaääni muistuttaa, että Suomen nykyinen maahanmuuttojärjestelmä on luotu 90-luvulla, lama-ajan kriisitilanteessa, ja ettei se vastaa nykypäivän globaalin talouden ja liikkuvan työn realiteetteja. Jo lähes kahdeksan prosenttia suomalaisista on ulkomaalaistaustaisia, ja Helsingissä heitä on yli 100 000.

Bussi ajaa ensin jouluvaloin koristellun Esplanadin laitaa, ohittaa sitten presidentinlinnan.
”Impivaaran ikkunoita ei enää voi sulkea”, kuuluu nauhalta samalla, kun bussi liukuu Sörnäisten rantatietä pitkin. Illan pimeydessä hohtavat Väestörekisterikeskuksen punaiset, digitaaliset numerot. Ne näyttävät Suomen väkilukua: 5 541 344. Samalla kertojaääni maalaa kuvaa nykypäivän todellisuudesta. Syntyvyys on Suomessa rajussa laskussa, ja jos sen laskua halutaan huoltosuhteen ylläpitämiseksi tasapainottaa, pitäisi maahanmuuton kasvaa merkittävästi. 

Kun bussi ohittaa Kalasataman uuden ostoskeskuksen, metrotunnelista purkautuu ihmislauma. Bussin ikkunan takana avautuva hämärä kaupunkimaisema ja kerronta korvalapuissa luovat hypnoottisen yhdistelmän, mutta samalla kouriintuntuvan todellisen. Nauhalla summataan globaalin kapitalismin muovaama uusi maailmanjärjestys: on pärjääjiä, palvelijoita – ja pudonneita.

Lopulta bussi saapuu Teurastamolle. Intiimissä, pienessä tilassa istuu neljä punaisiin pukeutunutta esiintyjää. Bussissa alkanut esitys jatkuu.

2019-12-kuskit-2
Esityksen ensimmäinen osuus koetaan bussimatkalla, toinen Teurastamolla. Kuva: Saara Autere

Kuskit kertoo neljän kuljettajan tarinan rikotun monologin muodossa. Tarinan hahmot eivät ole uhreja vaan selviytyjiä; bussi-, juna- ja ratikkakuskeja, jotka ovat omalla tavallaan tyytyväisiä elämäänsä. Esityksen äänimaailman luo muusikko Romulus Chiciuc, unenomaisen visuaalisen maailman taas Arash Irandoustin videoinstallaatio, jonka materiaalina toimivat kuvataiteilija Mika Törösen Helsinki-aiheiset teokset. 

”Aluksi en tajunnut yhtään, mistä on kysymys – noustaan Kampista bussiin ja häh?”, naureskelee Seksikkäänä-Suklaana tunnettu mediapersoona Luyeye Konssi, joka on yksi esityksen neljästä näyttelijästä. Kuskit on Konssin ensimmäinen teatteriproduktio.

Yksi esityksen mieleenpainuvimpia hetkiä on, kun Konssi laulaa käheän seksikkäällä äänellä suomen kielen kurssilla opittua laulettua: popsi popsi porkkanaa / maista maista mansikkaa. Komiikka on ilmeistä, mutta tahatonta. Näin käy Kuskien ohjaajan David Kozman mukaan silloin, kun ei mietitä kielenopiskelijoita yksilöinä vaan massana, joka täytyy istuttaa osaksi yhteiskuntaa.

”Olemme koonneet top 10 -listan kaikista niistä lauluista, joita TE-toimiston kielikursseilla opetetaan. Niiden kautta yritetään piirtää kuvaa suomalaisesta kulttuurista.”

Porkkanan popsimisen lisäksi listalla on esimerkiksi Anssi Kelan 1972 sekä Jippii minä pääsen taivaaseen.

Näytelmän monologit perustuvat kuljettajien kanssa tehtyihin haastatteluihin. Esityksen viehätys onkin juuri siinä, että kuullut tarinat pohjautuvat aitoihin ihmiskohtaloihin. Käsinkosketeltavan todelliseksi tulee etenkin se, miten leimaava kattotermi maahanmuuttaja on. Sen alle mahtuu kuitenkin lukemattomia erilaisia tarinoita ja kokemuksia.

”Kaupunginteatterissa pyöri joitain vuosia sitten rakennustyömiehiä käsittelevä esitys. Raksan työntekijöistähän suuri osa on muualta tänne tulleita, mutta jotenkin kummasti lavalla esiteltiin taas vain suomalaisia kavereita. Päätin, että minun on tehtävä asialle jotain. Tällä hetkellä meitä ei tunnisteta osana suomalaista yhteiskuntaa”, Kozma sanoo.

Kozma itse tuli Suomeen 13 vuotta sitten. Tänä aikana keskustelu maahanmuutosta on käynyt kiivaana, ja vuosi vuodelta siitä on tullut entistä kahtiajakautuneempaa ja mustavalkoisempaa. Kipeästi tarvittaisiinkin keskustelua, joka tunnustaisi harmaan eri sävyt. Siitä Kuskeissakin on Kozman mukaan kyse. Keskustelulla syntyy ihmeitä, hän uskoo.

Näytelmän hahmojen läpi näyttelijät kertovat myös omaa tarinaansa.

”Olen iranilainen rap-artisti, mutta tänään olen teille bussikuski nimeltä George”, avaa näytelmän ensimmäisen repliikin Soroush Seyedi. Haastattelussa selviää, että Seyedi on istunut rap-musiikin takia useita vuosia vankilassa, onhan rap Iranissa laitonta. Nykyään hänet tunnetaan rap-piireissä ”persialaisen rapin kummisetänä”.

”Tässä esityksessä ei ole kyse vain kuskeista, vaan kaikista maahanmuuttajista. Me kaikki aloitamme uudessa maassa uuden elämän, ja me haluamme kasvaa ja kehittyä. Monet asiat kuitenkin estävät meitä. Miksi meidän ei anneta kukoistaa?”, Seyedi kysyy.
 

"Kukaan ei pysty enää uskottavasti perustelemaan, miksi muualta Suomeen tulleet eivät näy missään."
 

Aktiivista keikkaelämää viettävä, suurtenkin ulkomaisten nimien kanssa esiintyvä Seyedi on kohdannut Suomessa paljon vastoinkäymisiä ja vähättelyä – ja myös suoraa kateutta.

”Olen päässyt tekemään paljon sellaista, mitä valtaosa suomalaisista artisteista ei. Silti minua ei pidetä heidän vertaisenaan.”

Vieressä nyökyttelee Unkarissa syntynyt Ágnes Kaszás, ammattinäyttelijä.

”Suomessa on hyvin vaikeaa olla ulkomaalainen näyttelijä. Yleensä käy niin, että niin kutsutut tavalliset suomalaiset tekevät teatteria, ja meille muille jää oma friikkisirkuksemme. Me muualta tulleet olemme yksinkertaisesti näkymättömiä.”

Kaszás muistuttaa, ettei Kuskeissa ole kysymys uhriutumisesta tai suomalaisten esittämisestä negatiivisessa valossa. Kysymys maahanmuutosta on kompleksi, ja siksi siitä tulisi keskustella yhdessä.

”Uskon, että tämä esitys synnyttää kysymyksiä ja keskustelua siitä, mitä ilmiön taustalla on. Ei kuskiksi tai siivoojaksi päädytä tyhmyyden takia, vaan siksi, että valtaväestöön kuulumattomalla on kapeammat mahdollisuudet”, Luyeye Konssi sanoo.

Konssi on muuttanut 9-vuotiaana Suomeen, ja löytää hahmostaan paljon sellaista, jonka hän myös itse tunnistaa.

”Hahmoni on sinänsä tyytyväinen elämäänsä, mutta kipinä tehdä jotain muutakin on. Palkka kuskina on kuitenkin riittävä, ja siksi hän tyytyy siihen. Juuri näin ajattelevat monet ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat: tarpeeksi hyvä riittää. Toisen sukupolven maahanmuuttajat taas eroavat vanhemmistaan ratkaisevasti siinä, että he pistävät tapahtumaan. Samanlaista muuria ei enää ole.”

Kukaan ei pysty enää uskottavasti perustelemaan, miksi muualta Suomeen tulleet eivät näy missään, toteaa Kuskien neljäs näyttelijä, Salla Kozma. Hän on David Kozman rinnalla toinen European Theatre Collectiven (ETC) perustajista.

ETC on vuonna 2007 perustettu foorumi, joka tuo yhteen eri maista lähtöisin olevia taiteilijoita ja suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat opiskelleet ja työskennelleet pitkään ulkomailla. Onkin luontevaa, että esitysten teemat keskittyvät aina tavalla tai toisella ihmisten liikkuvuuteen.

Kuskit on Näkymätön Suomi -trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa, Rakentajat, ilmestyi viime vuonna, ja ensi vuonna näyttämöllä puhuvat siivoojat. Trilogian keskeisenä lähtökohtana on ollut vahvistaa ulkomaalaistaustaisten roolia kotimaisessa taidekentässä sekä tekijöinä että yleisönä. 

”Trilogia kertoo tavallisten ihmisten tarinoita, joita ei löydy telkkarista eikä teattereista. Kulttuuritarjonnassamme on valtava aukko. Meillä on Suomessa iso ryhmä ihmisiä, jotka eivät näy missään. On jo korkea aika, että heidän tarinansa kuullaan”, Salla Kozma sanoo.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!