Artikkelikuva

Kenelle kuuluu vastuu vanhuksista?

Suomessa annamme vanhuksen instituution hoidettavaksi mieluummin, kuin katselemme elämän loppumista. Pohjois-Intiassa vanhus voi taas itse päättää, milloin ja miten irtautua perheestään, kirjoittaa AntroBlogin Jasmin Immonen uutiskommentissaan.

Viime aikoina mediassa on todettu, että vanhuspalvelut Suomessa ovat riittämättömiä. Vähemmän kantaa on otettu yhteiskuntamme sosiaalisiin ulottuvuuksiin: individualismiin, suhteeseemme kuolemaan ja siihen, kuinka nämä määrittävät suhtautumista vanhuuteen ja hoitopalvelujen kriisiytymistä.

Antropologinen tieto vanhuudesta Intiassa avartaa näkökulmaa vanhustenhoidosta, vastuusta ja sosiaalisesta käyttäytymisestä.

Vanhusten laiminlyöntiä pohtiessa keskeisiksi kysymyksiksi ovat nousseet yritysten voiton tavoittelua suosivan hoitopolitiikan laatu ja eettisyys. Hoitopalvelujen kilpailutusta on selitetty valinnanvapaudella ja valtion vähäisillä resursseilla.

Taustalla piilee huoli vanhusten kasvavasta määrästä ja hoitopaikkojen vähyydestä. Kapitalistisen logiikan mukaan toimivat yritykset tavoittelevat voittoa joustavammilla työolosuhteilla, kevyemmällä hallinnolla ja matalilla palkoilla.

Hyvinvointimallin purkamisesta puhutaan paljon, mutta onko yksilöä korostavassa hyvinvointimallissa itsessään parantamisen varaa?

Individualismia korostavassa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä on toteuttaa henkilökohtaista polkuaan. Hyvinvointivaltion malli kompensoi sitä, että työssäkäyvällä ihmisellä ei ole aikaa tai mahdollisuuksia huolehtia vanhenevista omaisistaan. Väestöliiton tutkimuksessa enemmistö vastaajista näki vanhusten taloudellisen tukemisen ja arkipäivän askareissa auttamisen hyvinvointivaltion velvollisuutena.

Noin puolet näki hoivavastuun jakautuvan tasaisesti perheen ja valtion kesken. Laitoshoitoon siirtymisen myötä monet vanhukset kuitenkin jäävät yksin, kun perhe ei enää vieraile. Vanhukset suomalaisissa laitoksissa kertovat yhteisten kahvihetkien perheen kanssa olevan tärkeintä heidän päivässään, ja toivovat niitä lisää.

Suuressa osassa maailmaa tunnetaan laajempia perhemuotoja, jotka eivät toimi hyvinvointivaltioiden piirissä, mutta perustuvat vastavuoroisuuden periaatteelle. Vastuu vanhuksesta voi määrittyä myös sen kautta, miten elämä ja kuolema ymmärretään.

Antropologi Sarah Lamb on tutkinut Pohjois-Intian Bengalin aluetta, jossa ikääntyvästä perheenjäsenestä huolehtiminen koetaan takaisin maksettavana velkana omasta elämästä. Kuolema ei jälleensyntymäopin vuoksi ole tabu, ja vanhuus on helpompi kohdata. Vanhukset toivovat avoimesti itselleen lyhyempää ikää, jotteivat joutuisi kärsimään sairauksista.

Kuolema vaikeutuu, jos kuoleva kokee liian vahvoja tunteita perhettään kohtaan. Tämän välttääkseen vanhukset alkavat tehdä eroa perheeseensä viimeisinä päivinään. 

Myös Suomessa vanhukset erotetaan ympäröivästä yhteisöstä. Kuolema on tabu: annamme vanhuksen instituution hoidettavaksi mieluummin, kuin katselemme elämän loppumista. Pohjois-Intiassa vanhus voi taas itse päättää, milloin ja miten irtautua perheestään.

Hoitovastuun siirtyminen valtiolle ja sen jälkeen markkinoille on varsin uusi ilmiö. Voisimme nähdä vanhenemisen myös toisessa valossa. Lakimuutosten lisäksi tämä tarkoittaisi uudelleenorientoitumista vanhuuteen. 

Mitä hyvinvoinnin määritelmästä uupuu? Kuinka paljon uhraamme tärkeitä asioita rahan tai muun hyödyn vuoksi? Kuinka lisätä vanhusten toimijuutta? Voiko keskustelu yhteisen ajan lisäämisestä tulla osaksi politiikkaa? 

Kenties voimme panostaa humaanimpaan vastavuoroisuuteen, kuten yhteisiin kahvihetkiin.

Luettavaa:

Tilaa Maailman Kuvalehti