Suhde totuuteen erottaa demokratiat diktatuureista

Median on välitettävä tietoa siitä, mitä eri poliittiset toimijat valtaan päästyään tekisivät, Elina Hirvonen kirjoittaa.

Teksti: Elina Hirvonen

NäkökulmatDemokratiaHallintoVaalitIhmisoikeudetSuomi

”Kun te demokratioissa kasvaneet puhutte valtioistanne, olen kateellinen. Ette ehkä ymmärrä, miten etuoikeutettua on elää maassa, jossa ihmiset ovat kansalaisia, eivät vallan kohteita.”

Tämä keskustelu egyptiläisen ystäväni kanssa palaa mieleeni, kun seuraan autoritääristen puolueiden nousua ympäri maailmaa. Ystäväni kasvoi Egyptissä aikana, jolloin ainoat vaihtoehdot olivat Hosni Mubarakin maallinen tai muslimiveljeskunnan uskonnollinen diktatuuri. Hänen näkökulmastaan on mielipuolista, että demokratioissa elävät ihmiset äänestävät puolueita, jotka valtaan päästessään kaventavat kansalaisten oikeuksia. 

Demokratiaa ja oikeusvaltiota ei voi erottaa toisistaan. Kaikissa demokratioissa vallan kolmijaon, perustuslain ja ihmisoikeussopimusten tehtävä on rajoittaa vallanpitäjien toimintaa niin, etteivät nämä voi pelkän enemmistövallan perusteella kohdella kansalaisia mielivaltaisesti. 

Yksi demokratioita ja autoritäärisiä valtioita erottava tekijä on suhde totuuteen. Demokraattisissa oikeusvaltioissa pyrkimys totuuteen on tieteen, journalismin ja oikeudenkäyntien perusta. Tätä pyrkimystä suojaa perustuslaissa määritelty median ja tieteen vapaus sekä tuomioistuinten itsenäisyys. Autoritääriset hallinnot pyrkivät ottamaan nämä instituutiot haltuunsa niin, että totuuden ihanne saa väistyä hallinnon tavoitteiden tieltä.

 

Oikeuksien rajoittaminen on paljon nopeampaa kuin niiden vahvistaminen. 

 

Viime aikoina osa suomalaisista poliitikoista on lietsonut lähihistoriassa poikkeuksellisella tavalla epäluottamusta yhteiskunnan keskeisiä instituutioita, koulua, poliisia ja tiedemaailmaa kohtaan. Instituutiot eivät koskaan toimi täydellisesti, ja niitä pitääkin tarkastella kriittisesti. Mutta yhdessäkään viime aikaisista tapauksista poliitikkojen kritiikin perustana ei ole ollut instituutioiden toiminta, vaan perusteettomiksi osoitetut väitteet siitä. Siksi on syytä olettaa, että epäluottamuksen lietsominen on tarkoituksellista.

Halki historian poliitikot, jotka käyttävät tällaisia keinoja päästäkseen valtaan, ovat valtaan noustuaan pyrkineet rajoittamaan instituutioiden vapautta ja kansalaisten perusoikeuksia. Vapauksien ja oikeuksien rajoittaminen on paljon nopeampaa ja helpompaa kuin niiden vahvistaminen. 

Oikeusvaltion rakenteiden on oltava riittävän vahvat suojaamaan perusoikeuksia siinäkin tapauksessa, että valtaan nousee ryhmä, joka ei näitä oikeuksia kunnioita. Median on välitettävä tietoa siitä, mitä eri poliittiset toimijat valtaan päästyään tekisivät.  

Raportoiminen siitä mitä poliitikot sosiaalisessa mediassa sanovat ei riitä, vaan tärkeämpää on kysyä miksi.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Kuvassa Maailman Kuvalehden kolumnisti Elina Hirvonen

Elina Hirvonen

Elina Hirvonen on suomalainen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvien tekijä. Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman (2005) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2017 Hirvonen ohjasi dokumentin Kiehumispiste, jossa hän käsitteli Suomen kahtiajakautumista ja muukalaisvihaa.