Kuvituskuva jossa opiskelija seisoo kaltevan pyyhekumin reunalla

Tuhansia nuoria erityisluokissa, sairaalakouluissa ja vankiloissa opettanut Aleksis Salusjärvi: "Syrjäytyminen ei ole sattumaa"

Suomi unohti, mikä on peruskoulun tehtävä. Viro ja Norja muistuttavat, että se on sama kuin vankilalla: tuottaa yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, Salusjärvi kirjoittaa.

Teksti: Aleksis SalusjärviKuva: Outi Kainiemi

PitkätKoulutus ja kasvatusSuomiViro

Länsimaissa näyttää olevan luonnonlakina, että 15 prosenttia väestöstä valuu sujuvan lukutaidon ulkopuolelle. He eivät ole lukutaidottomia, mutta heidän kykynsä saada selvää teksteistä alittaa yhteiskunnan vaatimukset. Niinpä he eivät osaa tehdä työhakemusta, kykene opiskelemaan tai selviä virastojen lomakkeista ilman apua. Suomessa arvioidaan olevan puoli miljoonaa tällaista ihmistä.

Suomi on siitä kummallinen valtio, että meillä pudokkaiden suhteellinen määrä on kolmanneksen muita maita pienempi. Olemme onnistuneet melko keskitettynä yhteiskuntana pitämään lukutaidon korkeana. Viimeisen vuosikymmenen aikana on kuitenkin tultu alamäkeä, hitaasti mutta varmasti. 

Jos emme tee tälle asialle mitään, alisuoriutujiemme määrä vajoaa 15 prosenttiin, mikä näyttää nykyisessä maailmanjärjestyksessä olevan vakio. On kiintoisaa, että sama ilmiö läpäisee kaikki länsimaat. Italiasta Tanskaan on murehdittu heikkenevää koulumenestystä. Myös se tuntuu olevan yhteistä eri maille, että taitotasojen lasku ei ole lineaarista, vaan se jakautuu maantieteellisesti, sosioekonomisesti ja vielä sukupuolen mukaan: pojat pärjäävät tyttöjä heikommin. Suomessa ero tyttöjen ja poikien välillä on maailman suurin.

 

"Vastassa on kehitys, jossa sosiaalidarwinismi jakaa lapset voittajiin ja häviäjiin peruskoulussa."

 

Meillä on käyty valtiontalouden ja sivistystoimen nollasummapeliä koulutuksen tappioksi kohta viisi vuotta, mikä on kiihdyttänyt putoamisvauhtia etenkin niiden osalta, joiden lähtötaso on heikko. Työssäni olen taistellut kurjistuvaa kehitystä vastaan tarmokkaasti, eikä peliä missään nimessä ole hävitty. Nykyisillä askelmerkeillä rahkeet eivät kuitenkaan riitä. Vastassa on kehitys, jossa sosiaalidarwinismi jakaa lapset voittajiin ja häviäjiin peruskoulussa, mikä näkyy yhteiskunnan eriarvoistumisena kaikkialla.

Tämä murhe tunnistetaan ja siitä pidetään julkisuudessa meteliä, mutta siihen ei osata puuttua. Ikään kuin olisi mysteeri, miksi osa nuorista tippuu kelkasta. Kuvittelin itsekin pitkään, että koska ongelman syitä ei osata tunnistaa, siihen ei voida puuttua ennen kuin vahinko tapahtuu. Siksi olen kiertänyt peruskoulusta vankilaan paikoissa, joissa nuorten syrjäytymisriski on suurin.

Olen opettanut tuhansittain nuoria erityisluokissa, sairaalakouluissa ja vankiloissa, ja en osaa enää ajatella syrjäytymisongelmaa surkeana sattumana. Syrjäytyvän nuoren tunnistaa viimeistään yläkoulussa. Hän ei osallistu opetukseen, hän ei istu luokan edessä, hänellä on paljon poissaoloja, häneen ei saa kunnollista kontaktia, hänen sosiaaliset taitonsa ovat rajoittuneet, hänen itseymmärryksensä rakentuu ylipäätään erilaisille arvoille, mitä koulussa opetetaan. 

Koska hän pärjää muita lapsia huonommin, hän orientoituu eri tavalla. Siksi hän ei saa myöskään kannustusta tai kehuja keneltäkään eikä hän ylipäätään tunne olevansa kenellekään tässä maailmassa minkään arvoinen. Surullisinta on, että hän on usein täysin oikeassa. Vankilassa näkemäni nuoret miehet tuntevat epäonnistuneensa perustavasti syntymästään saakka. Heidän näkökulmastaan toimiva ja vauras yhteiskuntamme ei ole heitä varten olemassa eikä heillä ole siinä paikkaa. Heidän analyysinsä on täsmällinen.

 

"Olen ollut monelle parikymppiselle miehelle ensimmäinen auktoriteettiasemassa oleva, joka on kehunut heitä."

 

Vierailin pari vuotta sitten yhdessä Viron suurimmista kouluista Jõhvissä. Vedin koulun suomen kieltä oppiville tunnin ja pääsin tapaamaan koulun rehtoria. Kysyin häneltä, miksi Viron koulumenestys on alati kasvanut ja ohittanut Suomen. Se tuntuu ihmeeltä, kun kolmannes oppilaista puhuu äidinkielenään venäjää. 

Rehtori kertoi, että Virossa ensimmäinen ja toinen aste on yhdistetty niin, että peruskoulu kestää käytännössä 12 vuotta. Tätäkin merkittävämpänä asiana rehtori piti oppilaanohjausta. Jokainen oppilas käy kerran vuodessa läpi koulunkäyntinsä vahvuudet ja heikkoudet. Oppilaan vanhemmat ja koulun henkilökunta ovat tapaamisessa läsnä. Palautetta ei anneta vain oppilaalle, vaan vastavuoroisesti. Tavoite on löytää yhteisymmärrys jokaisen oppilaan kyvyistä, kehityksen tarpeista ja roolista koulussa. Jokavuotinen prosessi on työläs, mutta ehdottomasti sen arvoinen, kertoi rehtori. Tunnelma koulussa oli kuin olisin palannut 1980-luvulle. Yhteishenki oli loistava ja oppilaiden käytös toisiaan ja opettajia kohtaan erinomaisen arvostavaa. 

Samaan aikaan Suomessa korostetaan koulunkäynnissä itseohjautuvuutta. Erityisluokkia lakkautetaan ja koulunkäyntiavustajien määrää lisätään. Vankiloissa työskentelen nuorten kanssa, jotka saattavat olla poikkeuksellisen lahjakkaita tekstitaidoissa, vaikka peruskoulu on jäänyt heillä kesken. Olen ollut monelle parikymppiselle miehelle ensimmäinen auktoriteettiasemassa oleva, joka on kehunut heitä. Enkä tarkoita kannustamista, vaan sitä että vanki on itsekin tunnistanut oman lahjakkuutensa. Taitojen piiloon jääminen on johtunut ulkopuolisuudesta koulussa ja kotona.

Koulutuspolitiikka on monessa mielessä sosiaalipolitiikkaa, samaan lohkoon osuu myös kriminaalipolitiikka. Norjassa rikosten uusiminen on kolmanneksen pienempää kuin Suomessa. Avainasemassa on vankien koulutus. Suomessa kuljetaan tässäkin huonoon suuntaan. 

Se, mitä Viro ja Norja voisivat meille koulutuksesta opettaa, on ymmärrys yhteiskunnasta kokonaisuutena. Lopulta peruskoulun ja vankilan tehtävä on sama: molemmat laitokset pyrkivät tuottamaan yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Jos siinä epäonnistutaan, kasvavat sekä syrjäytyvien että rikollisuuden määrät. Kiusallisen selkeä on myös epäonnistumisen inhimillinen hintalappu. Jos markkinatalouden mekanismina onkin huonoimman varttiprosentin tiputtaminen tuottavan työvoiman joukosta, he eivät katoa maailmasta minnekään. On politiikan tehtävä ratkaista ongelma, ja ainoa järkevä paikka aloittaa on peruskoulun takarivin oppilaista.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Aleksis Salusjärvi katsoo kameraan.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen kulttuurijournalisti ja kriitikko.