Näkökulmat

Puhu kielillä, ole eri ihminen

Esimerkiksi suomea puhuessani saatan töksäytellä töykeästi niin kuin suomen puhujilla usein on tapana. Englanniksi taas olen hyvin kohtelias, Pauli Tapio kirjoittaa.

Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei minua oikeastaan ole olemassa. Ei ole pysyvää identiteettiä. Ei ole muuta kuin irrallisten ajatusten ja aistimusten virtaus, jota käytännön syistä tulee pitäneeksi yhtenäisenä henkilönä: minuna, minuutena.

Opettelemalla vieraita kieliä olen huomannut, että suurin osa ajatuksistani ja luonteenpiirteistäni on pohjimmiltaan aivan satunnaisia. Ne ovat kieltä, jota puhun: sen fraaseja ja rytmejä, kieliopin ja puhekulttuurin sanelemia ajatuskulkuja ja asenteita. Niistä voi ehkä päätellä, missä olen ollut, mitä lukenut ja keiden kanssa puhunut, mutta mitään syvää olemusta minussa ne eivät valaise.

Kieli on paras todiste siitä, että ihminen on ympäristönsä tuote, maailmaan heitetty kimppu geneettisiä mahdollisuuksia, joista hitaasti kehittyy elämäksi kutsuttu tapahtumasarja. Hän on olemassa vain suhteessa muihin, toisiin. Ilman toisia ei mitään kieltä voi oppia ja ilman kieltä ei voi ajatella. Mitä tietoisuudesta muka jää jäljelle ilman kieltä? 

”Kun arkikieleni vaihtui venäjäksi, minusta tulikin tyhmä.”

Puhun jotakuinkin sujuvasti suomea, englantia ja venäjää, sillä olen asunut maissa, joissa noita kieliä puhutaan. Nuo kolme kieltä asuvat minussa kolmena erilaisena ajatusmaailmana ja kolmena erilaisena persoonallisuutena. Jotkin asiat, kuten moraaliset ja poliittiset perusarvoni, säilyvät kielestä riippumatta, mutta kaikki, mikä on vähänkään näitä pinnallisempaa, muuttuu huomattavasti.

Esimerkiksi suomea puhuessani saatan töksäytellä töykeästi niin kuin suomen puhujilla usein on tapana. Englanniksi taas olen hyvin kohtelias. Syy on siinä, että englantilainen puhekulttuuri on paljon kohteliaampaa kuin suomalainen. Töksäyttelemään en sillä kielellä kykene, ja koska en kykene, olen paljon kärsivällisempi. Kieli sanelee käytöksen.

Toinen esimerkki: Suomea puhuessani ja kirjoittaessani pystyn helposti kuulostamaan älykkäältä. Kun arkikieleni aikoinaan vaihtui venäjäksi, minusta tulikin tyhmä. Venäjän puhekulttuurissa sukkeluutta, ironiaa ja tietynlaista kyynistä realismia arvostetaan, enkä minä pysynyt perässä.

Kokemus omasta tyhmyydestä säteili koko itsetuntoon. Minusta tuli ujompi, vaivautuneempi ja epävarmempi. Selvisin sillä, että opettelin nauramaan itselleni. Lakkasin keskittymästä tyhmyyden tunteeseen ja muutuin siten vähemmän tyhmäksi. Puhekin alkoi luistaa paremmin, sillä rangaistuksen pelko muuttui oppimisen iloksi.

Kielitaidon vajaus oli siis yhtä kuin ajattelukyvyn vajaus. Toisaalta ajattelukyvyn vajaus ei ole juuri muuta kuin kielitaidon vajautta. 

Tämä antaa minulle uskoa koulutuksen voimaan – ja lukemisen ja puhumisen. Ainakin minulle ne ovat avanneet maailmaa, ja avanneet minua maailmalle.

Tilaa Maailman Kuvalehti