Pojat istuvat kentän reunalla. Kaksi antavat toisillee fist bumpit.
PK-35 B-juniorit treenasivat Myllypuron Pallomyllyssä SM-sarjan karsintoihin. Koronavirus on tosin pistänyt tämänkin lajin pelit tauolle. Kuvassa oikealla Daniel Bouchia, keskellä Shadrak Makengo.

Helsingin ”kielitaidottomat” kielinerot

Tutkimukset ja tulevaisuusskenaariot vakuuttavat, että monikielisyys on voimavara ja tärkeä tulevaisuustaito. Miksi sitten puhumme Helsingin kielikartan muutoksesta niin huolestuneina?

Teksti: Karoliina KnuutiKuva: Eeva Anundi

PitkätSiirtolaisuusMuuttoliike ja pakolaisuusVähemmistötKoulutus ja kasvatusKulttuuriGlobalisaatioTasa-arvoLapset ja nuorisoVäestöSuomi

Kello on kymmentä yli neljä ja Myllypuron Pallomyllyn ovi avautuu ja sulkeutuu. Sisään valuu teinipoikia pipot ja isot urheilukassit märkinä.

On talven ainoa päivä, jolloin Helsingissä sataa kunnolla lunta. Paitsi että lumi on räntää ja kasaantuu loskaksi, joka kastelee lahkeet polviin asti.

Helsingin PK-35 B-juniorien jalkapallotreenien pitäisi alkaa varttia yli. Mutta tähän joukkueeseen tullaan kaukaakin ja monelle on tullut kiire ammattikoulusta tai lukiosta. 

Paikalla oleva kamera ja telineille nousevat salamavalot sähköistävät tunnelmaa. Someajalla kasvaneista 15–17-vuotiaista osa vaikuttaisi toivovan, että spontaani kaverikuva päätyisi kameran kennolle ja sieltä lehteen.

Yhtäkkiä pojat alkavat hölkätä viivojen väliä edestakaisin ja pyöritellä käsivarsiaan. Valmentaja on laittanut matkalta WhatsApp-viestin ja komentanut pelaajat aloittamaan lämmittelyn.

Kurinalaisuus ei ole ihme, sillä pojat pelaavat ikätasonsa korkeimmalla tasolla ja monet toivoisivat jalkapallosta itselleen ammattia. PK-35 treenaa neljänä iltana viikossa ja lähes joka viikonloppu on peli.

Käynnissä ovat tiukat karsinnat SM-sarjaan pääsystä. Mukaan mahtuu kymmenen joukkuetta, ja PK-35:lle yksikin tappio tietäisi tässä vaiheessa putoamista pois. 

”Jokaisen pelaajan on treenattava kunnolla ja oikealla asenteella, jotta pääsee peleihin. Kilpailu peliajasta on kovaa myös joukkueen sisällä”, sanoo joukkuejohtaja Anitta Tamminen, itsekin entinen futaaja ja yhden pelaajan vanhempi.

 ”Tällä tasolla kaikki ovat niin hyviä, ettei taidoissa ole isoja eroja. Pelin voittaa joukkue, joka haluaa voittoa enemmän.”

Treenien aikana Tamminen pääsee selittämään lajista ja joukkueesta monta muutakin asiaa juurta jaksain, sillä jalkapallo on yksi niistä monista kielistä, joita itse en puhu.

Tamminen laskee mielessään. Pelaajat puhuvat ainakin yhtätoista eri kieltä – suomen ja englannin lisäksi. Eli nyt puhutaan äidinkielistä, ensikielistä, kotikielistä.

He puhuvat ainakin arabiaa, espanjaa, vietnamia, albaniaa, venäjää ja lingalaa. Ihan tarkkaa varmuutta kaikkien kielitaidosta ei ole, sillä treeneissä puhutaan, noh, suomea tietenkin.

Ja tietysti sitä jalkapalloa.

 

”Me erotellaan toisistaan hyödyllisiä kieliä ja taksikuskien kieliä.”

 

Vuonna 2007 tehdyn edellisen FIFA:n laskennan aikaan maailmassa oli 270 miljoonaa jalkapallon pelaajaa, harrastajaa ja ammattilaista. 

Kun mukaan lasketaan katsojat, skaala hahmottuu. Esimerkiksi vuonna 2018 jopa puolet maailman väestöstä, 3,6 miljardia ihmistä, seurasi World Cup -finaaleja joko paikan päällä tai kotonaan televisiosta. 

Vertailun vuoksi maailman yleisintä kieltä mandariinikiinaa puhuu 918 miljoonaa ihmistä. Englantia taas puhuu maailmanlaajuisesti 379 miljoonaa ihmistä – tai 1,5 miljardia ihmistä, riippuen siitä lasketaanko mukaan toisena tai myöhempänä kielenään englantia puhuvat.

Joka tapauksessa olemme tottuneet kuulemaan eri kieliä jalkapallokentältä. Sellaista me kutsumme kansainvälisyydeksi.

Tämäkin juttu voisi kertoa kansainvälisestä Suomesta ja eri taustaisten suomalaisfutaajien lupaavasta tulevaisuudesta. 

Mutta juttu ei kerro, sillä olemme pahamaineisessa monikulttuurisessa Itä-Helsingissä. Juuri siellä, mihin huolestuneet puheenvuorot viittaavat, kun puhutaan ongelmalähiöistä, asuinalueiden segregaatiosta, vieraskielisten tai kielitaidottomien määrän kasvusta Suomessa tai murehditaan suomen kielen tulevaisuutta.

Pojat poseeraavat sivulankussa kameralle.
PK-35-joukkueen pelaajat puhuvat suomen ja englannin lisäksi ainakin 11 eri kieltä. Kansainvälinen laji vetää puoleensa harrastajia eri taustoista. Edessä Ngabo ”Samuel” Ndaziramiye, takana Simon Wangunyu ja Joshua ”Josh” Etie. Kuva: Eeva Anundi

Helsingin kaupungin koko väestöstä reilu seitsemännes, 15 prosenttia, oli vieraskielisiä vuonna 2018. 

Ennusteiden mukaan jo vuonna 2030 työikäisistä helsinkiläisistä useampi kuin joka neljäs olisi vieraskielinen, eli rekisteröinyt äidinkielekseen jonkin muun kielen kuin suomen, ruotsin tai saamen.

Luvut vaikuttavat suoraviivaisilta, mutta todellisuus niiden takana on paljon monimutkaisempi. 

Suomessa voi nimittäin rekisteröidä äidinkielekseen vain yhden kielen. Myös siis vaikkapa kaksikieliset suomenruotsalaiset joutuvat valitsemaan rekisteriin vain toisen kielistään, toinen jää tilastoissa näkymättömiin. Monikielisyyttä ei tilastoida missään, eikä sitä koskevia ennusteita ole saatavilla.

Tulkintoja hankaloittaa entisestään se, ettei Suomessa ole sallittua tilastoida etnisyyttä. Ilmoitetusta äidinkielestä tehdään siksi paremman puutteessa toisinaan päätelmiä maahanmuuttajataustaisten ihmisten määristä ja vaikkapa suomen kielen taitotasosta tietyillä asuinalueilla.
 

Kaksi tai monikielisyys on maailmassa yleisempää kuin yksikielisyys.
 

Näin tehdään, vaikka tilastot eivät kerro vieraan kielen äidinkielekseen ilmoittaneiden ihmisten suomen kielen taidosta. 

Ja sehän vaihtelee, sillä osa näistä ihmisistä on Suomessa syntyneitä toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajia, joilla suomen kieli voi olla jopa vahvempi kuin perheen tai suvun kotikieli. Rekisteröintipäätöksen taustalla voivat tällöin vaikuttaa muut seikat, kuten oikeus koulutukseen myös toisella kotikielistä.

Vaikka Suomen järjestelmä sallisi useamman äidinkielen ilmoittamisen, monikielisyyttä olisi silti äärimmäisen vaikea tilastoida tarkasti.

Asiaan liittyy esimerkiksi seuraavanlaisia määrittelypulmia. Millä tasolla eri kielet tulisi hallita, jotta voisi kutsua niitä äidinkielikseen? Pitääkö kielet oppia kotona vai voiko monikieliseksi tulla vasta aikuisena? Ovatko englanniksi töitä tekevät ja amerikkalaiskulttuurin keskellä kasvaneet suomenkieliset kaksikielisiä?

Tutkijoilla on kuitenkin asiasta jonkin sortin konsensus: kaksi tai monikielisyys on maailmassa yleisempää kuin yksikielisyys. Suuri osa maailman maista, kuten esimerkiksi Afganistan, Kiina, Intia, ja useat Keski-Euroopan maat ovat olennaisesti monikielisiä. 

Osa niistäkin valtioista, jotka helposti mielletään yksikielisiksi, ovat itse asiassa monikielisiä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa viidennes väestöstä puhuu äidinkielenään muuta kuin englantia, suurimmissa kaupungeissa määrä on jopa puolet.

Tilastojen ja ennusteiden taulukkoviidakkoon hukkuu siis paljon mielenkiintoista tietoa Suomen ja koko maailman kielellisestä pääomasta.

Jos kysytään toimittaja Reetta Rädyltä, suomalaisessa julkisessa keskustelussa kielitaidosta on iso ongelma. Vieraskielisten määrän kasvusta puhutaan liikaa negatiiviseen sävyyn.

”Se on ihan piinallista! On olemassa suomen kieli, jota ’me suomalaiset’, osaamme jollain mystisellä täydellisellä tavalla, ja sitten muut, eli vieraskieliset, yrittävät pyristellä saavuttaakseen hyvän suomen kielen taidon”, hän sanoo.

Räty on seurannut monikielisyyttä koskevaa julkista keskustelua vuosia toimittajana. Lisäksi hän oli vuosina 2016–2019 mukana monialaisessa tutkimushankkeessa, Itä-Helsingin uudet Suomen kielet.

Tavoitteena hankkeessa oli tehdä näkyväksi koulujen monikielisyyttä ja kehitellä yhteistyössä opettajien kanssa sellaista pedagogiikkaa, joka auttaisi ottamaan huomioon luokan arjessa piiloon jäävää kielitaitoa.

”On ihan päätöntä, että puhumme näistä lapsista vieraskielisinä ja että heidän kielitaitonsa on suuri ongelma. Ja sitten kun seuraan näitä lapsia, olen että jumalauta, mikä kielellinen potentiaali täällä on”, hän sanoo.
 

Edes koulutetut ihmiset eivät usein muista, mitkä ovat Helsingin puhutuimmat vieraat kielet.


Räty työryhmineen osui oivalliseen hetkeen. Uudessa opetussuunnitelmassa kielitietoisuus on läpileikkaava periaate. Monikielisyydestä puhutaan suorastaan juhlavaan sävyyn: kaikki kielet ovat tasa-arvoisia ja jokainen on monikielinen.

Myös opetushallituksen vuonna 2016 julkaisemassa Oma kieli – oma mieli -julkaisussa monikielisyydestä sanotaan esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

”Monikielisyys on lapselle valtava rikkaus ja resurssi.” 

”Monikieliset lapset ovatkin yleensä sopeutuvampia ja joustavampia muuttuvissa tilanteissa. Heidän on myös helpompi erottaa oleellinen tieto epäoleellisesta, ja he pystyvät paremmin ohjaamaan omaa toimintaansa.”

”Tulevaisuuden työelämässä tarvitaan nykyistä laajempaa kielitaitoa sekä kulttuurienvälistä ymmärrystä. Monikielisyys ja monipuolinen kielitaito sekä kulttuurituntemus ovat isoja etuja opiskelu- ja työpaikan hakemisessa globaalissa maailmassa.”

Esitteitä kahlaamalla syntyy kuva erittäin positiivisesta kehityksestä: Helsinkiin ennustetaan tulevan lähivuosina lisää tällaista kullan arvoista osaamista! 

Jotenkin tämä näkökulma jää silti Rädyn mukaan varjoon julkisessa keskustelussa. 

Emmekä me suomalaiset ole ihan kartalla muistakaan maamme kielikarttaan liittyvistä faktoista. Edes koulutetut ihmiset eivät usein muista, mitkä ovat Helsingin puhutuimmat vieraat kielet.

”Ihmiset alkavat puhua niistä kielistä, mitä kouluissa opetetaan, eivät niinkään niistä kielistä, mitä kouluissa osataan”, Räty sanoo.

Oikea vastaus olisi venäjä, viro, somali ja arabia.

Joukkueenjohtaja Anitta Tamminen ja nilkkansa nyrjäyttänyt pelaaja Mohamed Lassoued seuraavat treenejä kentän laidalta.
Joukkueenjohtaja Anitta Tamminen ja nilkkansa nyrjäyttänyt pelaaja Mohamed Lassoued seuraavat treenejä kentän laidalta. Kuva: Eeva Anundi

Myös Helsingin yliopiston kielentutkija Heini Lehtonen on pannut merkille muutaman epäkohdan monikielisyyttä koskevassa julkisessa keskustelussa. 

”Harmittaa, että eniten sanottavaa ’kansainvälisistä kouluista’ – käytän tätä sanaa nyt tarkoituksella tässä – on niillä, joilla ei ole niistä mitään kokemusta.”

Lehtonen on tutkinut Itä-Helsingin monikielisyyttä vuosia, muun muassa väitöskirjassaan vuonna 2015 sekä osana samaa monialaista tutkimushanketta, jossa Rätykin oli.

Vaikka kielitaidosta puhutaan paljon yleisesti hehkuttavaan sävyyn, Lehtosen mukaan arvostamme ja arvotamme kieliä eri tavoin.
 

”Ihminen on kielitaitoinen, jos hän osaa englantia. Mutta voi olla, että hänestä puhutaan kielitaidottomana, jos hän ei osaa suomea, mutta osaa arabiaa ja somalia.”
 

Arvotuksen oivaltaa kuka tahansa helposti miettimällä, mitä eroa on monikulttuurisella koululla ja kansainvälisellä koululla. Nehän ovat periaatteessa sama asia, eikö totta? 

”Kansainvälinen koulu on se, jossa puhutaan englantia tai jotain muuta isoa eurooppalaista kieltä. Ja sitten on monikulttuurisia kouluja, jotka ovat oikeasti vielä paljon kansainvälisempiä ja niissä on vielä paljon enemmän kielitaitoa. Mutta niistä puhutaan ihan toisenlaisissa yhteyksissä,” Lehtonen selittää.

Ihminen on siis toisin sanoen kielitaitoinen, jos hän osaa englantia. Mutta voi olla, että hänestä puhutaan kielitaidottomana, jos hän ei osaa suomea mutta osaa arabiaa ja somalia.

Tästä syystä Lehtonen haluaa ravistella keskustelua myös omilla sanavalinnoillaan.

Juuri se, kuinka politiikan ja ideologian sävyttämiä kielikysymykset ovat, on ollut Rädyn isoin oivallus työssä kielikysymysten parissa.

”Me erotellaan toisistaan hyödyllisiä kieliä ja taksikuskien kieliä. Koulujen kielitarjottimilla on saksa, ranska ja espanja, ja kiina hyväksytään sinne ’hyviin kieliin’. Mutta arvaapas mikä kohahdus tulee, kun reksikokouksessa joku ehdottaa, että voisiko arabia olla mukana.”

Näennäisesti kieliä erotellaan niiden hyödyllisyyden mukaan. Mutta tämä hyödyllisyys ei ole välttämättä missään suhteessa siihen, millaisia kielet ovat vaikkapa maailmanlaajuisesti kauppakielinä.

”Arabia on tästä ihan älyttömän hyvä esimerkki. Työelämävalmiuksista vouhotetaan ihan kamalasti. Luulisi, että arabia olisi ihan todella hyvä työelämävalmius. Mutta missä näet sellaista ihastelua, että voi että meillä on täällä Suomessa paljon taitavia arabian puhujia. Hyvä jos venäjä tunnistetaan!”

Sekä Räty että Lehtonen ovat sitä mieltä, että yhteiskunnallisella keskustelulla eri kielistä on suoria vaikutuksia niitä puhuvien nuorten käsityksiin itsestään ja taidoistaan. 

Valottaakseen mitä tällä tarkoitetaan arjen tasolla, Lehtonen kertoo eräältä yläkoulun opinto-ohjaajalta kuulemansa tarinan.  

Koulussa oli harjoiteltu työhakemuksen ja CV:n kirjoittamista. Kuten yleisesti tiedetään, CV:ssä on tapana listata työnhakijan kielitaito. Se on se kohta, jossa pitää keksiä, millä osaamistasolla viitataan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten ylioppilaskirjoituksissa kirjoitettuun lyhyeen ranskaan, jota ei ole koskaan oikein oppinut ääntämään. Kielitaitohan on työelämässä valtti, ja kaikki irtopisteet kerätään.

Lehtosen esimerkkitarinan oppilas oli listannut kyllä muut koulukielet, mutta jättänyt pois arabian kielen, vaikka se oli äidinkielen tasoinen. Oppilas ei ollut ajatellut, että se kuuluisi sinne. 

”Esimerkki kuvastaa hyvin sopeutumista yleisiin arvostuksiin”, Lehtonen sanoo.

Kun kaivetaan tarpeeksi syvälle arvostusten taustoihin, päästään puhumaan suomalaisesta yhtenäiskulttuurista – tai oikeastaan sen ihanteesta.

Kärjistettynä ihannekuva kuuluu seuraavasti: Suomi on maa, jossa asuu suomalaisia, jotka puhuvat suomea, ehkä korkeintaan ruotsia. Ihannetta yksikielisestä kansakunnasta on rakennettu Suomen historiassa tietoisesti nationalismin eli kansallisuusaatteen ajoista 1800-luvulta lähtien.

Kuitenkin, jos kysyttäisiin historiantutkijoilta, esimerkiksi filosofian tohtori, dosentti Miika Tervoselta, ajatus Suomesta yhden kulttuurin maana on oikeasti täysi myytti. Maamme historia on kansainvälinen ja monikielinen, kuten on käytännössä kaikkien muidenkin maiden. 

Myytti tai ei, haikailu yhtenäiskulttuuriin ajaa monikielistä todellisuutta ahtaalle.

”Muut kielet, varsinkin ne, joilla on jostain syystä vahva stigma, kietoutuvat luokkaan, ennakkoluuloihin ja rasismiin, ja ne nähdään uhkana järjestykselle, suomen kielelle tai ihmisten kotoutumiselle”, Lehtonen sanoo.

Oikeasti kuvio menisi hänen mukaansa juuri päinvastoin. Ihminen ei koe omakseen sellaista yhteiskuntaa, jossa hän kokee, että minun kielitaitoni ei ole arvokasta. 

”Jos taas ihminen kokee, että saan olla suomalainen, vaikka yksi kielistäni on arabia tai somali, se edistää oppimista, kotoutumista ja koulunkäyntiä.”

 

Sisäpiirivitsit heitetään somalin kielellä, ainakin silloin, kun muut eivät kuule.

 

Sillä aikaa, kun akateemikot ja poliitikot kiistelevät yhtenäiskulttuurista ja luovat vieraskielisyyden ennusteita, Myllypuron Pallomyllyn kentän laidalla istuu Muhis, oikealta nimeltään Mohamed Lassoued

Hän on nyrjäyttänyt nilkkansa kolmisen viikkoa sitten, mutta käy silti seuraamassa treenejä aina kun pääsee. Muhis on yksi niistä, jotka haaveilevat jalkapalloilijan ammatista. 

Muhis näyttää supisuomalaiselta ja kuulostaakin siltä. Hänen monikielinen taustansa selviää vasta, kun hän tavaa nimensä. Tunisialaisen isän vuoksi hän puhuu arabiaa. 

Sen hän tekee ylpeydellä, sillä tässä joukkueessa kielihäpeää ei tunneta. Puheessa toistuu enemmänkin opetushallituksen papereista tuttuja kielitaidon hyötyjä korostavia näkemyksiä.

Myös Muhiksen joukkuekavereille Florian Tronille, Yalo Nousiaiselle, Harry Nguyenille, Shadrak Makengolle, eli Florelle, Yalolle, Harrylle ja Makelle kielitaito on iso valtti, jota kaveritkin kadehtivat. 

”On aina toinen näkökulma asioihin. Varmaan sellaiset, jotka puhuvat vaan yhtä kieltä tai sellaiset, jotka ei ikinä käy ulkomailla ajattelee, että siinä ei ole mitään hienoa. Mutta uskon, että suurin osa ihmisistä käy joskus muuallakin kuin kotimaassa,” sanoo Flore.

Tämä nelikko puhuu sujuvasti albaniaa, espanjaa, vietnamia ja lingalaa, vaikkakin kolme neljästä puhuu suomea ykköskielenään. Lisäksi pojat puhuvat englantia, tietenkin. Ja sisäpiirivitsit heitetään somalin kielellä, ainakin silloin, kun muut eivät kuule.

Tämän kuriositeetin taustalla vaikuttanee somalinkielisen väestön suuri määrä Itä-Helsingissä. Mutta syitä on muitakin.

”Se on helppo ääntää ja sellainen kieli, että kun sen kuulee, sen tajuaa heti,” Flore kertoo.

Maanittelusta huolimatta pojat eivät suostu kertomaan yhtään sisäpiirivitseistään. Naurunrämäkät kuitenkin paljastavat, että varmaan niissä sanottaisiin jotain lehden sivuille sopimatonta.

Lopulta he suostuvat opettamaan yhden ainoan sanan. Se on warya, äijä. Se huudetaan, kun halutaan saada kaverin huomio.

Tarvitaan kirjainten luettelointi, ennen kuin sana taltioituu muistivihkoon – ei siis ihan niin helppoa sittenkään. 

Tai ehkä kyse on siitä, että näillä monikielisen ympäristön kasvateilla on ihan oikeastikin poikkeuksellinen kyky napata sanoja kielistä. Tai ”kyky toimia tehokkaasti monikielisessä ympäristössä”, kuten tulevaisuustaitoja listaavissa linjapapereissa sanottaisiin.

”Leffaa, leffaa, leffaa”, huutelevat joukkuekaverit, kun Harry (vasemmalla), Make (keskellä) ja Yalo (oikealla) asetautuvat kuvattaviksi.
”Leffaa, leffaa, leffaa”, huutelevat joukkuekaverit, kun Harry (vasemmalla), Make (keskellä) ja Yalo (oikealla) asetautuvat kuvattaviksi. Kuva: Eeva Anundi

Palataan siksi vielä kerran siihen, mikä julkisessa keskustelussa Suomen ja etenkin Helsingin moni- ja vieraskielisyydestä mättää.

Jos kerran opetushallitusta myöten tiedetään monikielisyyden hyödyistä, ja tutkijatkin ovat jo 1970-luvulta alkaen purkaneet ahkerasti myyttiä sen haitoista, miksi aiheesta puhutaan usein huolestuneina? 

Syyt löytyvät muista kuin kielitilastoista. 

Kuten tiedetään, monikielisin Helsinki löytyy idän lähiöistä.

Se taas johtuu lähtökohtaisesti siitä, että alueen kantakaupunkia edullisempi vuokrataso on houkutellut uusia suomalaisia, joista osa on saapunut maahan turvapaikanhakijoina tai pakolaisina. Siinä tilanteessa harva kierii rahassa ja pääomassa.

Edullinen hintataso on vetänyt puoleensa myös muita, esimerkiksi pienituloisia kantasuomalaisia.

Siksi, kun puhutaan ongelmalähiöistä, olisi hyvä pidättäytyä tekemästä villejä päätelmiä hajanaisista tilastotiedoista. Sen sijaan voitaisiin kysyä taustatietoja vaikkapa Itä-Helsingin koulujen opettajilta, jotka seuraavat alueen arkea päivittäin.

He taas Heini Lehtosen mukaan vakuuttelevat, ettei ongelmien juurena ole suinkaan monikielisyys eikä edes monikulttuurisuus.
 

On ”sietämätöntä”, jos huono-osaisen lapsen yksi etu, eli kielitaito, kehystetään sekin keskustelussa ongelmaksi.
 

Myös Reetta Räty on havainnut, että sosioekonominen tilanne ja etnisyys usein sekoittuvat keskustelussa, mikä taas ohjaa politiikkaa ja mielipideilmastoa väärään suuntaan. Sosioekonomisia seikkoja voisivat olla esimerkiksi perheen koulutus- ja tulotaso, tukiverkkojen puute ja perheen yleinen yhteiskunnallinen asema. 

”Eivät nämä ole täysin erillisiä ilmiöitä. Mutta jos palautamme ongelmat etnisyyteen, jää hirveä määrä taustamuuttujia näkemättä.”

Toisin sanoen Rädyn mukaan lapsen taustassa voi olla monia muuttujia, jotka eivät välttämättä ennusta helppoa koulupolkua.

Siksi on ”sietämätöntä”, jos huono-osaisen lapsen yksi etu, eli kielitaito, kehystetään sekin keskustelussa ongelmaksi. Monikielisyyden tunnistaminen ja tukeminen ei nimittäin uhkaa Suomen koulujen perustehtävää: Suomessa ensisijaisesti tärkeän suomen kielen opetusta.

Ja siihen liittyen vielä yksi asia vaatii selvennystä. Oppimistulosten ja etnisyyden väliseen korrelaatioon on hyvä suhtautua varauksella.

”Kun me päätetään mitata koululuokasta matemaattisia taitoja ja äidinkielen taitoja, saadaan tulokseksi, että jaahas, huonoja ovat ja paskoja kouluja. Mutta jos me mitattaisiin vaikka monikielisessä tai kansainvälisessä yhteisössä toimimista tai muita nykyelämän taitoja, niin olisivatko tulokset samanlaisia?”

Samaa mieltä on Lehtonen.

”Eihän se, että ei osaa suomea samalla lailla kuin yksikielinen ole lukuvaikeus, eikä tällainen oppilas ole erityisoppilas. Mutta mittarit on tehty suomenkielisille ja siksi tällaiset oppilaat ovat yliedustettuina lukivaikeusdiagnooseissa”, hän sanoo.
 

”Voiko ihmistä kohdata kokonaisena, jos ei tiedä millä kielellä sen sydän värähtelee?”

 

Miksi monikielisyyttä koskevien asenteiden ja keskustelukulttuurin sitten pitäisi muuttua?

Ensinnäkin siksi, että se olisi inhimillisempää. Kieli on tärkeä osa identiteettiä kenelle tahansa, ja siksi pitäisi vaivautua edes ottamaan selvää, mitkä koulu- tai työkaverin kotikielet ovat.

”Kaikki tunnistavat sen, kuinka puolikkaaksi itsensä tuntee vaikkapa englannin kielellä, vaikka kuinka on olevinaan sujuva. Voiko ihmistä kohdata kokonaisena, jos ei tiedä millä kielellä sen sydän värähtelee?” Räty kysyy.

Toiseksi se olisi järkevää. Tutkimus nimittäin osoittaa, että oppiminen sujuvoituu, jos sitä voi tehdä kaikilla osaamillaan kielillä. 

”Kenenkään kielitaito ei koostu yhdestä kokonaisesta kielestä, vaan erilaista palasista. Jos ne kaikki saadaan valjastettua oppimisen käyttöön, niin tilanne on parempi kuin silloin, kun oppimiseen käytetään vain osaa repertuaarista”, Lehtonen sanoo.

Myös sellainen tutkimustulos on saatu, että kun luokan moninaisuus otetaan osaksi arkea, se parantaa vuorovaikutusta ja viihtyvyyttä kokonaisuudessaan. 

Kaiken huipuksi näin voidaan ehkäistä vakavia sosiaalisia haittoja. Esimerkiksi Espoossa on havaittu, että perheellä on suurempi riski joutua lastensuojelun asiakkaaksi, jos lapselta puuttuu luonteva suhde omaan kieleen. 
 

Jos ihmisellä on ontto suhde taustaansa, seuraa ongelmia.
 

Tulos ei ole yllättävä tutkijalle, joka on näiden asioiden kanssa tekemisissä.

”Se liittyy laajemmin siihen, että jos ihmisellä on ontto suhde taustaansa, seuraa ongelmia.” 

Kun lisäksi vielä kaikki tutkimukset sanovat, että  ensikielen tukeminen tukee muidenkin kielten oppimista, on vaikea nähdä, miksi monikielisyyden lisääntymisen pitäisi huolettaa ketään.

Treenien jälkeen Flore, Harry, Yalo ja Make poseeraavat kameralle. Lauma muita joukkueen pelaajia roikkuu verkoissa ja huutelee: leffaa, leffaa, leffaa! 

”Leffaa sanotaan, kun joku yrittää vähän liikaa”, selittää Harry kuvauksen jälkeen.

”Se on niinku kannustamista, enkuksi sanottaisiin, että haippaamista”, vahvistaa Flore.

Asia selvä.

Teinien joukkueen hyvä yhteishenki on lähes käsin kosketeltavissa. Anitta Tamminen kertoo, kuinka uudet pelaajat otetaan aina nopeasti osaksi jengiä. 

Pojat kertovat itsekin, että vaikka pelaajia tulee hyvin erilaisista taustoista, kokemus monikielisyydestä – ja monikulttuurisuudesta – yhdistää heitä.

Nimittäin jotain kulttuurieroja poikien kokemusmaailman ja kantasuomalaisten perheiden välillä tunnistetaan, ja ne eivät aina liity lainkaan kieleen.

”Vanhemmat on yleensä aika tiukkoja ja ne vaatii hyvää käyttäytymistä”, kertoo Flore.

”Me edustetaan periaatteessa vanhempia kodin ulkopuolella”, komppaa Harry.

Mitä tulee tulevaisuuden näkymiin, näistä pojista ei ole huolta. 

Jos ura futiksessa irtoaisi, kielitaito auttaisi toimimaan kansainvälisissä joukkueissa ja kisamatkoilla. 

Jos pelaajan ammatti jäisi haaveeksi, B-vaihtoehtojakin on jo mietittynä.

”Oma yritys.” ”Bisnesmies!” 

Siinäkin taitaisi kielitaidosta olla melkoisesti hyötyä.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!