Näkökulmat

  -henkilökuva

Rasismi on pitkäkestoisin pandemia

Mustien ihmisten oikeuksia on poljettu vuosisatoja, kirjoittaa Shirlene Green Newball.

Ihoni on musta. Siitä syystä yhteiskunta on pirstonut minut stereotypioiksi, jotka siivittävät arkeani. Olen kokenut elämässäni eri asteista rasismia, eri puolilla maailmaa.

Vuosia sitten matkustin maateitse Suomesta Pietariin, ja olin ryhmässä ainut, jonka Venäjän viranomaiset määräsivät tullissa syrjään. Passiani syynätessään he tivasivat, miksi olen ollut Brasiliassa, Panamassa, Yhdysvalloissa. Miksi olit noissa maissa? Mitä teit siellä?

Kuulustelu maahan pääsemiseksi kesti puolisen tuntia, enkä saanut koskaan selitystä siihen, miksi se tehtiin. 

Kaksi vuotta sitten olin helsinkiläisessä supermarketissa ostoksilla irakilaisen ystäväni kanssa. Ohikulkeva mies sanoi meille: ”Täällä haisee paska.”

Elän kolminkertaisen syrjinnän raskauttamana. Ihonvärini lisäksi olen nainen ja maahanmuuttaja. En kuitenkaan aio lannistua ja lakata taistelemasta, koska tiedän uuden sukupolven jatkavan tätä taistelua.

Yksi näistä nuorista on siskonpoikani Sydney, älykäs 12-vuotias, joka elää Yhdysvaltojen Indianapoliksessa. Sydney on yksi niistä miljoonista mustista pojista ja miehistä, jotka ovat Yhdysvaltojen rasistisen systeemin kohteita ja uhreja.

Eräänä päivänä Sydney oli autoajelulla isänsä kanssa, kun poliisi pysäytti heidät. Kotiin päästyään hän kertoi äidilleen, siis siskolleni, 
että oli autosta ulos tultuaan laittanut välittömästi kätensä auton konepellille, jotta poliisi näkisi, ettei hänen käsissään ole asetta. 

Sydney oli nähnyt aiemmin vanhempiensa kanssa elokuvan The Hate U Give ja oppinut, että mustan miehen kuuluu tehdä niin pysyäkseen hengissä. Että poliisi ei ampuisi.

Kesällä Black Lives Matter -liike tuli esiin eri puolilla maailmaa ja itsekin olin mukana Helsingissä järjestetyssä mielenilmauksessa. Saapuessani Senaatintorille kenialaisen ystäväni kanssa, nähdessäni tuhannet ihmiset ja kuullessani heidän äänensä ihoni oli kananlihalla.

Mielenosoitus järjestettiin pandemian aikana, ja suurin osa siihen osallistujista oli varautunut kasvomaskein ja turvavälein. Kun tapahtuma oli ohi, näin kyltin, jossa luki: Racism = longest-running pandemic.

”Pyydän: älkää peskö pois ihonväriäni, joka puhuu.”

Kyllä, rasismi on pitkäkestoisin pandemia. Mustien ihmisten oikeuksia on poljettu vuosisatoja. Tämä ei ole mitään uutta. Monet rohkeat naiset ja miehet ennen minua ja siskonpoikaani ovat kokeneet rasismia, todella rajuakin rasismia. He ovat sankareitamme.

Sydney on tietoinen ihonväristään ja siitä, että hänen kokemansa dramaattinen tilanne voi toistua. Myös minä olen tietoinen tästä.

Samaan aikaan tunnen ylpeyttä ollessani musta nainen. En itse pidä, että minua kutsutaan ruskeaksi, suklaiseksi, tummaksi tai värilliseksi naiseksi. Tahdon, että minua kutsutaan mustaksi naiseksi, joka olen.

Joten pyydän: älkää peskö pois ihonväriäni, joka puhuu.

Tilaa Maailman Kuvalehti