Näkökulmat

Kumpi määrää tulevaisuuden suunnan: ihminen vai tekoäly?

Onko syytä iloita internetin ja kännyköiden leviämisestä köyhimpiinkin yhteisöihin, jos se vain vahvistaa muutaman jättiyhtiön tekoälyyn pohjautuvaa liiketoimintaa, kehitykseen ja innovaatioihin perehtynyt asiantuntija Mika Välitalo kysyy.

Muistan elävästi, kuinka vatsaani kouraisi ja päässä tuntui huimausta, kun luin ensimmäistä kertaa Googlen visionäärin Ray Kurtzweilin näkemyksiä tekoälyn tulevaisuudesta. Hänen singulariteettiteoriansa mukaan ihmistä älykkäämpi supertekoäly kehitetään tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Sen jälkeen se kehittyy eksponentiaalista vauhtia ja jättää ihmiset taakseen pysyvästi. Kurtzwei esitteli visionsa mahdollisuutena ratkaista maapallon ongelmat kertaheitolla.

Edesmennyt fyysikko Stephen Hawking toisaalta varoitti tekoälylle kehittyvästä omasta tahdosta, joka voisi päätyä ristiriitaan ihmisten kanssa. Superäly pyyhkäisisi ihmiskunnan tieltään kuin karhu muurahaiset polultaan. Samantyyppisistä dystopioista ovat varoitelleet ruotsalainen filosofi Nick Boström ja keksijäliikemies Elon Musk.

Tekoäly näyttäytyykin suurena, ihmiskunnan eteen viritettynä kankaana, joka houkuttelee maalaamaan pinnalleen unelmiamme ja painajaisiamme.   

Tutustuessani viime vuosien aikana tekoälyyn tarkemmin huimaus on hellittänyt. Tekoälyn utopioiden ja dystopioiden väliin on hahmottunut sävykkäämpi kuva. Yksi tärkeä erottelu on heikon ja vahvan tekoälyn välillä: heikko tekoäly perustuu hyvin rajattujen toimintojen suorittamiseen, olipa se sitten shakkiohjelma, Netflixin suositukset tai kasvojen tunnistus.

”Vahvan tekoälyn taso on pysynyt lähinnä tieteisfantasiana.”

Algoritmi oppii sille syötetyn datan pohjalta kategorisoimaan uutta dataa ja tekemään päätelmiä sen pohjalta. Jos shakkiohjelma laitetaan pelaamaan Monopolia tai Teslan autopilotti asennetaan moottoripyörän päälle, molemmat epäonnistuvat. 

Vahvan tekoälyn puolestaan pitäisi kyetä itsenäiseen ja joustavaan ajatteluun samoin kuin ihmisen, sekä ymmärtää itse, mitä se on tekemässä. Vahvaa tekoälyä ei ole pystytty luomaan, koska itsenäinen ajattelu ja varsinkin tietoisuus ovat tieteelle yhä mysteeri. Kaikki tekoälyn edistysaskeleet 2000-luvulla ovat tulleet nimenomaan heikolla tasolla. Vahvan taso on pysynyt lähinnä tieteisfantasiana.  

Jos tekoälystä ei ole pelastamaan tai tuhoamaan tulevaisuutta, mitä käytännön hyötyä siitä voisi olla esimerkiksi kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi? Mahdollisuuksia nähdään monia. Esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutuvia maanviljelijöitä voidaan tukea paremmalla tiedolla ja virusten syntymistä ja leviämistä voidaan ennakoida. Tekoäly voi myös auttaa jatkuvasti kasvavien kaupunkien älykkäässä suunnittelussa. 

Käytännössä oppivia algoritmeja on hyödynnetty muun muassa median riippumattomuuden arvioinnissa Mosambikissa, jossa koulutukseen keskittyneen kansalaisjärjestön IREX:in harjoittama algoritmi analysoi paikallisia uutisia huimasti nopeammin kuin ihmiset.

”Jos kone suosittelee huonoja päätöksiä, kuka on silloin vastuussa?”

Satelliittitietoa hyödyntävä YK:n ohjelma UNOSAT ja tekoälyyn keskittynyt UN Global Pulse tuottavat satelliittikuvien ja tekoälyalgoritmien avulla nopeaa ja tarkkaa tilannekuvaa vaikkapa epävirallisten pakolaisleirien määristä ja liikkeistä. Tätä tietoa jaetaan muun muassa paikan päällä toimiville kansalaisjärjestöille.

Sosiaalinen yritys Omdena puolestaan joukkoistaa tekoälyn ammattilaisia ympäri maailmaa rakentamaan kehitystoimijoille – kansalaisjärjestöt mukaanluettuina – tekoälyratkaisuja tukemaan käytännön työtä.

Harmaapukuinen henkilö kokee tekoälyn ja algoritmien uhkakuvat painajaismaisessa visiossa.

Uuden teknologian käyttö ei kuitenkaan vain neutraalisti tehosta vaikkapa kehitystoimijoiden työtä. Yksi olennainen ongelma on algoritmien läpinäkymättömyys. Tekoälyn sisäinen toiminta on niin monimutkaista, etteivät ihmiset useimmiten pysty hahmottamaan tarkalleen sen päätöksentekoprosessia. Täytyy vain luottaa lopputulokseen.

Jos kone suosittelee huonoja päätöksiä, kuka on silloin vastuussa?  

Kun data ja algoritmi kuulostavat matemaattisilta ja objektiivisilta, voi myös unohtua, että esimerkiksi ihmisten luottokelpoisuuden määrittelevä tekoäly pohjautuu sille syötettyyn, mahdollisesti tiettyjä ihmisryhmiä syrjivään dataan. Näin organisaatioissa ja yhteisöissä olevat epätasa-arvoiset käytänteet voivat kopioitua ja laajentua samalla, kun niiden alkuperä häviää taustalle.  

Tieto on myös valtaa. Massiivinen, automatisoitu tiedonkeruu ja varastoitua dataa hyödyntävät tekoälyalgorimit ovat suurimmilta osin globaalin pohjoisen kehittämää, ylläpitämää ja ohjaamaa teknologiaa.

Riittävätkö vaikkapa kehitysohjelman kautta maanviljelijöille jaettavat, entistä tarkemmat sääennusteet ja ohjeistukset, jos globaalilla tasolla valta keskittyy yhä tiiviimmin tekoälykilpailun kärkimaihin? Onko syytä iloita internetin ja kännyköiden leviämisestä köyhimpiinkin yhteisöihin, jos se osaltaan vahvistaa muutaman jättiyhtiön kaikkialle ulottuvaa, tekoälyyn pohjautuvaa liiketoimintaa?  

Samalla kun kehitystoimijat valjastavat uutta teknologiaa edistämään köyhyyden poistamista, koulutuksen laatua tai muita kestävän kehityksen tavoitteita, niiden on ymmärrettävä tähän liittyvä valta ja riskit.

Reilummassa maailmassa tekoälyn kehittämiseen ja sen rajojen määrittelyyn pääsevät osallistumaan kansalaiset ympäri maailmaa, eivät vain muutamat visionäärit. Tästä yksi esimerkki on Unicefin lanseeraama kansainvälinen ohjeistus lasten huomioimisesta tekoälyä hyödynnettäessä. Se korostaa lasten oikeutta määrittää itseä koskevia asioita tekoälyn osalta. 

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Yksi mahdollinen vastaus tulevaisuuteen löytyy historioitsija Yuval Noah Hararin huomioista: teollisen vallankumouksen keksinnöt höyrykoneista tehtaisiin eivät määritelleet sitä, millainen yhteiskunta niiden avulla rakennettiin. Mullistus antoi pohjan niin kommunistisiin kuin kapitalistisiin järjestyksiin, riippuen arvoista, näkemyksistä ja visioista.

Näin on tekoälynkin kohdalla.

Tilaa Maailman Kuvalehti