Artikkelikuva
Paikallinen konteksti ja ihmisten tarpeet ovat usein jääneet huomoimatta

Tiedetäänkö länsimaissa parhaiten, millaista teknologiaa kehittyvissä maissa tarvitaan?

Teknologiasta on lähihistoriassa haettu apua maailman köyhien alueiden ongelmiin lukuisissa hankkeissa. Niiden perisyntinä on ollut liika usko laitteiden voimaan ja paikallisten tarpeiden huomiotta jättäminen. Onko epäonnistumisista otettu opiksi?

Mitä maailman köyhillä alueilla asuvat lapset tarvitsevat parantaakseen asemaansa? 

Teknologian maailmaa parantavaan voimaan vankasti uskova amerikkalainen visionääri Nicholas Negroponte tarjosi 15 vuotta sitten vastaukseksi kannettavaa tietokonetta.

Negroponte julkisti vuoden 2005 lopulla One Laptop per Child (OLPC) eli yksi kannettava tietokone jokaiselle lapselle -hankkeen, jonka tavoite oli yhtä kunnianhimoinen kuin sen nimikin.

Tarkoituksena oli valmistaa sata Yhdysvaltain dollaria maksava kannettava tietokone. Kehittyvien maiden hallitukset voisivat hankkia sitä niin suuria määriä, että jokainen koululainen saisi sellaisen omakseen. Vuonna 2005 kannettavat tietokoneet maksoivat yleensä yli tuhat dollaria, ja tabletit ja älypuhelimet siinsivät vielä tulevaisuudessa.

Projekti sai alusta alkaen epäilyksiä osakseen. Uutiskanava CNN siteerasi julkistamistilaisuudesta kertoneessa uutisessaan useita epäileväisiä Afrikan maiden edustajia. Heidän mielestään projektista puuttui ymmärrys kehittyvien maiden todellisista tarpeista ja olosuhteista.

Myös Microsoftin perustaja Bill Gates nälvi hanketta siitä, että se keskittyi laitteistoon ja jätti huomioimatta esimerkiksi opetuksen sen käyttämiseen. Negroponte uskoi lapsilla olevan uteliaisuutensa ansiosta luontainen kyky oppia käyttämään tietokoneita ilman neuvontaa.

”Kun ihmiset kysyvät minulta, kuka opettaa opettajia opettamaan lapsia, ihmettelen, miltä planeetalta he tulevat”, Negroponte totesi yleisölleen kaksi vuotta hankkeen julkistamisen jälkeen pitämässään TED-puheessa.

”Tässä huoneessa ei ole ainuttakaan henkilöä, joka ei anna tietokonettaan lapsilleen korjattavaksi, kun siinä ilmenee ongelmia.”

Hanke ei koskaan ottanut tuulta siipiensä alle lähellekään Negroponten toivomalla tavalla. Riittävän halvan koneen suunnitteleminen osoittautui hyvin haastavaksi, ja suunnittelutyön venyessä markkinoille alkoi tulla muita halpoja kannettavia. Kun OLPC lopulta sai myyntikuntoisen mallin nimeltä XO-1 valmiiksi, sen tilausmäärät jäivät roimasti jälkeen odotetuista.

Negroponten näkemysten kannalta vahingollisempaa kuitenkin oli, että niissä paikoissa, joihin XO-1:tä tilattiin, sen vaikutus lasten oppimistuloksiin jäi kehnoksi. Peruun tilattiin laitetta lähes miljoona kappaletta. Vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessa ei havaittu parannusta laitteen saaneiden perulaislasten matematiikka- tai kielitaidoissa. Kognitiivisissa taidoissa tosin havaittiin pientä kasvua.

”Yleinen ongelma on, että teknologia edellä lähdetään ratkaisemaan haasteita tuntematta kontekstia, jossa ne ilmenevät ja ymmärtämättä käyttäjiä.”

Hankkeesta kirjan kirjoittanut tutkija Morgan Ames havainnoi Paraguayssa vuonna 2010, että suurin osa koneen saaneista lapsista ei ollut kiinnostunut sen käyttämisestä. Laite oli suunniteltu Negroponten konstruktiivisen oppimisnäkemyksen mukaisesti. Lasten oli tarkoitus käyttää laitetta asioiden luomiseen ja ohjelmointiin sisältöjen kuluttamisen sijaan.

Todellisuudessa vain hyvin harvoilla lapsilla riitti kiinnostus käyttää laitetta tarkoituksenmukaisesti, ja heilläkin siihen ohjasivat ulkoiset tekijät, kuten perhe. Lasten luontainen kiinnostus ei riittänyt haastavien asioiden opettelemiseen ilman ohjausta.

Lapsille Negroponten kannettava tietokone ei ehkä opettanut paljoa, mutta kehitysjärjestöille sen tarina on ollut hyvinkin opettavainen.

”One Laptop per Child on paljon käytetty esimerkki. Sen jälkeen epäonnistumisesta oppimisen ajatus on tullut aiempaa vahvemmin osaksi kehitysyhteistyöprojekteja”, sanoo Planin innovaatioiden ja digitaalisen kehityksen ohjelmajohtaja Irena Bakić.

Bakićin mukaan One Laptop per Childin epäonnistuminen oli kehitysjärjestöille yksi kipinöistä luoda lista digitaalisen kehitysyhteistyön periaatteista, jolla tyypillisiä virheitä pyritään ehkäisemään. Lista kehottaa muun muassa suunnittelemaan projektit yhteistyössä niiden kanssa, joiden niistä on tarkoitus hyötyä. Se ohjeistaa myös ottamaan huomioon paikalliset kulttuurilliset ja poliittiset normit sekä käyttöympäristön.

”Yleinen ongelma on, että teknologia edellä lähdetään ratkaisemaan haasteita tuntematta kontekstia, jossa ne ilmenevät ja ymmärtämättä 
käyttäjiä. Oletetaan vaikka, että tietokone saisi lapset maagisesti oppimaan, vaikka he eivät osaisi käyttää sitä”, Bakić sanoo.

Ajatusta digilaitteiden käytöstä köyhien alueiden kouluissa ei kuitenkaan ole hylätty. Laitteet ovat halventuneet merkittävästi sitten OLPC-projektin julkistamisen. Varsinkin tabletteja on yritetty hyödyntää useissa hankkeissa. Liiallista uskoa teknologian voimaan on esiintynyt Negroponten projektin jälkeenkin.

Tableteissa olevan informaation sisäistäminen ei onnistunut ilman opettajien mahdollistamaa järkeilyä, keskustelua ja jakamista.

Intiassa vuonna 2014 eräs koulutukseen keskittynyt järjestö kokeili opettajien korvaamista kokonaan tableteilla kolmessa maaseutukoulussa. Eräs projektin suunnittelijoista kertoo tapauksesta India Development Review -sivustolla.

Ajatuksena oli, että tabletteihin ladattava opetusmateriaali olisi korkealaatuisempaa ja kiinnostavampaa kuin opettajien ja oppikirjojen välittämä tieto.

Käytännön todellisuus kumosi oletukset nopeasti ja vahvisti OLPC-projektista saatuja oppeja. Teknologian syytäminen lasten käsiin ei itsessään innostanut heitä oppimaan. Tableteissa olevan informaation sisäistäminen ei onnistunut ilman opettajien mahdollistamaa järkeilyä, keskustelua ja jakamista. Lisäksi iso osa tableteista meni lyhyessä ajassa käyttökelvottomaan kuntoon. Projektin suunnittelijat eivät olleet riittävästi huomioineet alueen kouluissa vallitsevia olosuhteita, kuten epätasaista sähkön saatavuutta.

Kuva

Suomalaisen kehitysjärjestön Fidan tablettikokeilu Myanmarissa vaikuttaa alustavien tulosten perusteella sujuneen paremmin. Alueilla, joissa Fidan tukemia oppimiskeskuksia on, koulumenestyksen on havaittu kasvaneen merkittävästi.

”Menestys ei tietenkään ole kiinni pelkästä digitaalisuudesta, vaan kokonaisuudesta, jota tässä tehdään”, arvioi Fidan Aasian aluepäällikkö Jukka Tasanen.

Fida sai kaksi vuotta sitten yrityslahjoituksena neljäkymmentä tablettia. Se päätti kokeilla niiden hyödyntämistä koulupäivän jälkeiseen oppimiseen tarkoitetuissa keskuksissa. Pääpaino Fidan projektissa ei kuitenkaan ole ollut itse laitteissa, vaan sisällöissä, joihin niillä pääsee käsiksi. Fidan paikalliset kumppanit ovat suunnitelleet sisällöt Myanmarin opetussuunnitelman mukaisesti ja paikallisten opettajien kanssa yhteistyössä.

”Facebook-käyttäjien määrä Myanmarissa on kasvanut kuudella miljoonalla viimeisen kahdentoista kuukauden aikana.”

Tableteilla pääsee liittymään Hotspot-nimiseen oppimisalustaan, jonne sisällöt on tallennettu. Vastaavat ratkaisut ovat yleistyneet köyhien alueiden kouluihin suuntautuneissa projekteissa. Niillä voidaan hyödyntää myös paikallisten omaa kasvavaa laitekantaa, sillä oppimisalustoihin pääsee liittymään esimerkiksi älypuhelimilla. Tasasen mukaan tilastoissa näkyy selvästi, että älylaitteet ovat yleistyneet Myanmarissa.

”Esimerkiksi Facebook-käyttäjien määrä Myanmarissa on kasvanut kuudella miljoonalla viimeisen kahdentoista kuukauden aikana, eli kyllähän siellä laitteita on”, Tasanen sanoo.

Vaikka digilaitteet ja muu teknologia yleistyvätkin myös köyhillä alueilla, monet infrastruktuuriin liittyvät tekijät rajoittavat yhä teknologian hyödyntämistä. Yksi isoimmista esteistä on heikko sähkön saanti. Se ei ainoastaan rajoita digiteknologiaa, vaan hankaloittaa myös peruselintarpeiden täyttämistä.

Sähköverkon ulkopuolella ruuan kypsentämisessä joudutaan usein turvautumaan puuhiileen, mikä aiheuttaa metsäkatoa ja terveysongelmia. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan vuosittain noin neljä miljoonaa ihmistä kuolee ruuanlaitossa syntyvään savuun liittyviin sairauksiin.

Ratkaisuksi maailmalla on kehitetty runsaasti kaasulla tai aurinkovoimalla toimivia liesiä, jotka ovat jääneet käyttämättä liian hitaina tai muuten sopimattomina köyhiin olosuhteisiin. The Guardianissa vuonna 2014 julkaistussa uutisessa YK:n silloinen pakolaisasiain varavaltuutettu Alexander Aleinikoff piti ongelman juurisyynä liesien suunnittelemista kyselemättä tarpeita ja toiveita ihmisiltä, joiden niitä on tarkoitus käyttää.

Suomalaisjärjestöistä ongelmaan on tarttunut Suomen World Vision. Järjestö on mukana GoSol-yrityksen projektissa valmistaa auringon lämpöenergiaa keskittävä laite, jota voi hyödyntää esimerkiksi leipien paistamiseen. Paikallisten elintarvikeyrittäjien käyttöön suunniteltua laitetta on kokeiltu Keniassa.

Projekti on osa World Visionin kymmenen vuotta käynnissä ollutta Weconomy-hanketta, jossa suomalaisten yritysten ideoita pyritään sovittamaan kehittyvien maiden tarpeisiin. Aloitteet tulevat yrityksiltä ja suunnittelu aloitetaan Suomessa, mutta kehittyvien maiden kenttätoimistot ja heidän kauttaan paikalliset ihmiset otetaan mukaan jo aikaisessa vaiheessa.

”Alussa mentiin enemmän yrityskärjellä ja yritettiin sopeuttaa kentän tarpeita niihin ratkaisuihin, joita yritykset meille tarjosivat.”

GoSol-projektin kohdalla paikalliset osallistuivat laitteen hienosäätöön ja parantamiseen. He esimerkiksi esittivät muutoksia komponentteihin, jotta niitä olisi mahdollista hankkia paikallisesti.

”GoSol-laite on sellainen, mikä pystytään tekemään missä tahansa, missä on metallia, peilejä ja ruuveja tarjolla. On tärkeää, että se pystytään rakentamaan paikan päällä”, kertoo Suomen World Visionin kehitysyhteistyön asiantuntija Jussi Laurikainen.

Kokeilun aikana laitetta käyttäneet yrittäjäryhmät onnistuivat kasvattamaan tulojaan, joskin yksi kalojen kuivattamista harjoittanut ryhmä koki laitteen tarpeettomaksi ja jäi kokeilusta nopeasti pois.

Kuva

GoSol-laitetta teknisempi ratkaisu on toinen Weconomy-yhteistyön myötä syntynyt projekti. Solar Water Solutions -yrityksen kehittämä laite hyödyntää aurinkoenergiaa puhtaan juomaveden tuottamiseksi. Teknologia on lupaavaa, mutta kallista.

”Aurinkoenergian laajempi hyödyntäminen veden puhdistuksessa vaatii vielä työtä. Alkuinvestoinnit ovat sellaisia, ettei yhteisöillä ehkä ole siihen varaa”, sanoo Suomen World Visionin ohjelmajohtaja Annette Gothóni.

Weconomy-hankkeen kymmenvuotisen historian aikana on Gothónin mukaan opittu paljon.

”Alussa mentiin enemmän yrityskärjellä ja yritettiin sopeuttaa kentän tarpeita niihin ratkaisuihin, joita yritykset meille tarjosivat. Hyvin nopeasti kuitenkin huomattiin, että tässä ei kyllä voita kukaan loppupeleissä.”

Yrityksillä on Gothónin mukaan kova halu päästä Afrikkaan, mutta kulttuuri- ja kontekstiosaaminen on monella vielä hakusessa. Tarjotaan kohteeseen sopimattomia ratkaisuja tai liian korkeaa teknologiaa. Kokemuksen myötä World Visionissa onkin opittu sanomaan suoraan ei tietynlaisiin tarjouksiin.

Koska länsimaista käsin suunniteltu teknologia usein epäonnistuu vastaamaan kehittyvien maiden ihmisten tarpeisiin, Suomen ulkoministeriö painottaa kehitysyhteistyössä maiden oman innovaatiokapasiteetin kasvattamista. Lisäksi korostetaan kumppanuuksia suomalaisten ja paikallisten toimijoiden välillä.

”Täällä Suomessa kehitetyt ratkaisut harvoin sellaisenaan istuvat suoraan kehitysmaakontekstiin, ja vaaditaan paikallisten tarpeiden ja ongelmien ymmärtämistä, jotta teknologiasta on hyötyä. Paikallinen omistajuus hankkeesta on tärkeää”, kertoo ulkoministeriössä kehityspolitiikan neuvonantajana innovaatioiden ja digitaalisen kehityksen saralla työskentelevä Silja Leinonen.

Innovaatiotoimintaa kehittyvissä maissa hankaloittavat lukuisat seikat. Esimerkiksi internetiin on pääsy vain hieman yli puolella maailman väestöstä. Leinonen mainitsee lisäksi hallinnolliset ja koulutukseen liittyvät tekijät, joiden seurauksena innovaatiotoimintaan ei ole riittävästi rahoitusta ja osaamista.

Suomi pyrkii osaltaan parantamaan tilannetta tukemalla kumppanimaidensa innovaatiojärjestelmiä, startup-ekosysteemejä ja teknologiayrittäjyyttä. Lisäksi Suomi tukee YK:n innovaatiorahastoja ja niiden kautta globaaleja projekteja, kuten GIGA:a, joka pyrkii liittämään kaikki maailman koulut verkkoon vuoteen 2030 mennessä.

”Jos maailman köyhimmissä maissa ei ole digitaitoja, köyhyydestä ylös ponnistaminen on aika haastavaa.”

Myös Plan-järjestö keskittyy teknologisten ratkaisujen kehittämisen sijasta tukemaan paikallista osaamisen kasvua. Järjestö on perustanut oppimiskeskuksia Ugandaan osana Smartup Factory -ohjelmaansa. Keskuksissa opetetaan digitaitoja yhdessä yrittäjyyteen, tasa-arvoon ja vaikuttamiseen liittyvien taitojen kanssa.

”Olemme neljännessä teollisessa vallankumouksessa. World Economic Forum -järjestön mukaan 90 prosenttia tulevaisuuden työpaikoista tulee edellyttämään digitaalisia taitoja. Jos maailman köyhimmissä maissa ei ole silloin digitaitoja, köyhyydestä ylös ponnistaminen on aika haastavaa”, toteaa Planin Irena Bakić.

Paikallisten oman innovaatiokyvyn tukeminen on osoittautunut kannattavaksi. Smartup-ohjelmassa mukana olleet nuoret ovat hyödyntäneet taitojaan kehittämällä paikallisiin tarpeisiin vastaavia kännykkäsovelluksia.

”Yhdellä sovelluksella pystyi esimerkiksi katsomaan, missä apteekeissa on saatavilla tiettyjä lääkkeitä, jotta niiden perässä ei tarvitse kierrellä ympäri kyliä. Lääkkeiden saatavuus voi nimittäin olla heikkoa”, Bakić kertoo.

Kuva

Millaisista teknologioista sitten on eniten hyötyä kehittyvissä maissa? Irena Bakić asettaa tiedonvälitykselle korkean arvon. Internet-yhteys puuttuu monilta, mutta muitakin vaihtoehtoja on.

”Perus tekstiviestiteknologialla voi tehdä yllättävän paljon asioita. Se on halpaa ja monien ulottuvilla. Sen avulla pystytään esimerkiksi konsultoimaan nuorten näkemyksiä asioista tai jakamaan tietoa alueellisesti tai tietyille ryhmille. Skaala on iso.”

Myös erilaisten teknologioiden luova yhdisteleminen voi tehdä autuaaksi. Koronapandemian aikana Planilla on ollut Mosambikissa etäopetuskokeilu, jossa opettajille on annettu älypuhelimet. Lapset ovat kuunnelleet niiden avulla annettavaa etäopetusta radiosta ja tehneet tehtäviä koululta hakemastaan paperinipusta.

World Visionin Jussi Laurikainen muistuttaa, että kaupungissa ja maaseudulla on eri tarpeet. Maaseudulla pitkien välimatkojen takia mobiiliteknologia on erityisen hyödyllistä ja sen käyttö voi olla edistyneempääkin kuin vauraammissa maissa.

”Esimerkiksi mobiilimaksaminen, mikä on meillä uutta, on ollut siellä jo kymmenen vuotta.”

Laurikainen nostaa esille M-Pesa-palvelun yhtenä eniten köyhyyttä vähentäneistä innovaatioista. Brittiläisen Vodafonen ja Kenialaisen Safaricomin vuonna 2007 julkaisemalla palvelulla pystyy maksamaan ja tallettamaan rahaa kännykällä luotettavasti. Palvelulla on Afrikassa miljoonia käyttäjiä.

”Innovaatioita edistävät resurssit pitää suunnata siten, että myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tarpeet tulevat kuulluiksi.”

Ulkoministeriön Silja Leinonen ei halua nostaa yksittäisiä teknologioita ylitse muiden, vaan korostaa ihmislähtöisyyden ja ihmisoikeusperustaisuuden tärkeyttä niiden suunnittelussa.

Olennaista Leinosen mukaan on myös huolehtia siitä, että innovaatioiden kehittämiseen pääsevät osallistumaan myös usein syrjään jäävät ryhmät, kuten naiset ja vammaiset. Innovaatioita edistävät resurssit pitää hänen mukaansa suunnata siten, että myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tarpeet tulevat kuulluiksi.

Kenties kuulemisessa voi auttaa botswanalaisyhtiö Deaftronicsin kehittämä aurinkoenergialla ladattava kuulokoje. Yhtiön perustaja Tendekayi Katsiga kyllästyi aikoinaan siihen, etteivät kuulokojeita Botswanaan tuoneet avustusjärjestöt ymmärtäneet uusien paristojen hankkimisen olevan mahdotonta monille paikallisille.

Deaftronicsin kymmenen vuotta sitten kehittämä laite on mahdollistanut koulunkäynnin tuhansille kuulovammaisille lapsille.

Tilaa Maailman Kuvalehti