Artikkelikuva
Poika ratsastaa muinaisen Mardinin kaupungin kaduilla. Kaupunki sijaitsee Turkin kurdialueella Anatolian niemimaan kaakkoispuolella.

Maateitsekin pääsee kauas – Italialainen kuvajournalisti teki unohtumattoman matkan muinaisen Silkkitien maisemiin

Historian havina ja lämmin vieraanvaraisuus olivat Giacomo Sinin seurana läpi kaksi kuukautta kestäneen reissun Keski-Aasiassa ja Lähi-Idässä.

Juna 006 Taškentiin, Uzbekistanin pääkaupunkiin, on lähdössä moskovalaiselta Kazanskyn asemalta laiturilta kaksi. Junavirkailijan ujo tervehdys viestii minulle, että neljän päivän matkani platzkartissa, yleisessä makuuvaunussa, on alkamassa. 

Uzbekkipoika auttaa minua nostamaan raskaan ja ison rinkkani junaan. Päivien kuluessa hänestä tulee erottamaton matkakumppanini, jonka kanssa jaan kaiken Trans-Aral-rautatiellä. Tulen aina muistamaan hänen hymynsä. 

Kun matkaa Trans-Aral-rautatiellä, ei ole hetkeäkään yksin. Jokainen katse kutsuu jakamaan. Jokaisesta tupakka-askista tulee sosiaalisen kanssakäymisen väline. Junavaunun väki muistuttaa suurta perhettä, joka kuluttaa aikaa ja kohtaa vaikeudut keskinäisellä solidaarisuudella. 

Vodkapullo ja kupposet ilmaantuvat esiin yhtäkkiä nauttiessani samarkandilaista naan-leipää ja kuumaa chai-teetä. Lähiympäristöni on täynnä ihmisiä, jotka torjuvat tylsyyttä nauttimalla korttipeleistä ja kansanlauluista.

Maisemat muuttuvat pikkuhiljaa. Uzbekistan tulee aina vain lähemmäksi. Yli kolme päivää seuranamme ollut Kazakstanin kellertävä aro vaihtuu aavikon kevätkukkien punaisiin sävyihin. Alamme nähdä vilahduksia kukkuloista. Kyliä alkaa tulla vastaan useammin ja useammin, ja junassa alkavat valmistelut perille saapumista varten. 

Usean tunnin kestäneiden byrokraattisten pulmien jälkeen juna viheltää Taškentiin saapumisen merkiksi. Ihmiset hymyilevät ja nauttivat viimeisen lasin vodkaa pääkaupungin kunniaksi. Olemme saapuneet. Romanttinen odysseia Keski-Aasian halki on ohi. 

”Onnea matkaan”, ajattelen naukatessani viimeisen huikan vodkaa. 

”Vanhukset kysyvät minulta ystävälliseen sävyyn, mistä olen kotoisin, ja kutsuvat minut teelle.”

Saapuminen Uzbekistaniin maateitse nostaa esiin samat tunteet, jotka olivat mielessäni ennen lähtöäni. Tuolloin saatoin vasta kuvitella alueen lumoavuuden. Uzbekistan on jättimäisten islaminuskon keskusten eli madrasien maa ja muinaisen Silkkitien keskeinen risteyskohta. Valitettavasti nykypäivän todellisuus muistuttaa enemmänkin valtavaa turisteille järjestettyä karnevaalia ja keinotekoista uzbekkiasujen universumia.

Siirtymällä hieman syrjään keskeisiltä turistialueilta kaupunkien sydämiin mahalla-alueille voi kuitenkin tavoittaa maan autenttisen kauneuden.

Samarkandin kaupungin kaduilla ja kujilla joukko hymyileviä lapsia ilmaantuu kuistilta kadulle tervehtimään. Vanhukset kysyvät minulta ystävälliseen sävyyn, mistä olen kotoisin, ja kutsuvat minut teelle. Mahallan kotoisa henki muuttuu askel askeleelta hapeksi, jota hengitän.

Kaukana kaupunkien hälinästä löydän Uzbekistanin ihastuttavan ja avaran luonnon. Annan katseeni vaellella Ferganan laakson kauniita tasankoja pitkin. Näkymä täyttyy räikeistä väreistä lähellä valtavia vuorenhuippuja, jotka erottavat laakson läntisestä Uzbekistanista. 

Laakson toisella puolella on Kirgisia vuorineen ja nomadiväestön asuttamine jurttineen. Ylitän korkealla vuoristossa olevan solan ja päädyn lähelle Sary Tashia, pientä kylää, jota ympäröi häkellyttävä panoraama.

”Aamukävelyllä kylän raiteilla luonnonläheisyys tulee todeksi. Taloista leviää tuoreen juuston tuoksua.”

Halay ja Pamir vuoret kohoavat korkealle kuin hiljaiset jättiläiset. Niiden huiput hipovat satunnaisia pilviä. Pamirilta puhaltava kylmä ja alati voimistuva tuuli tuntuu luissa ja ytimissä. Se havisee pitkin laaksoa ja sihisee tauotta talojen seinien välissä niin, että lehmänkellot alkavat soida. 

Aamukävelyllä kylän raiteilla luonnonläheisyys tulee todeksi. Taloista leviää tuoreen juuston tuoksua.

On aika jatkaa matkaa. Satojen kilometrien matka Pamirin valtatietä pitkin Uzbekistanin rajalle kohti ystävyyden siltaa, joka ylittää Amudarja-joen. Sen toisella puolella on Afganistan. 

Saavuttaessa Mazar-e Šarifin kaupunkiin Pohjois-Afganistanissa katseen vangitsee arkkitehtuuriltaan täydellinen Sininen moskeija. 1400-luvulla rakennettu moskeija on islamilaisen taiteen mestariteos. Pienten värikkäiden majolikalaattojen huolelliset yhdistelmät muodostavat turkoosinvihreän kokonaisuuden, jota sävyttävät kullan vivahteet. 

Moskeijan edustalla olevalla valtavalla valkoisella aukealla hukun satoihin tuoksuihin ja minareettien varjojen alla lepäävien kauppiaiden katseisiin. 

Muutaman päivän kuluttua suuntaan kohti Irania Länsi-Afganistanissa sijaitsevan Heratin kaupungin kautta. Siellä näen vaikuttavien minareettien varjossa makaavat Musalla-kompleksin rauniot.

”Khaju-sillan kaarikäytävillä virtaavan veden ääni sulautuu yhteen laulun ja melankolisen kitaramelodian kanssa.”

Seuraan Hari Rud -jokea Iranin rajalle. Siellä joki saapuu hiekkaiselle ja kiviselle alueelle, jota hallitsevat valtavat kukkulat ja syvän sininen aavikkotaivas. 

Matkalla tulee vastaan kokonaan terrakotasta rakennettuja kyliä, joiden historiallisten raunioiden seassa vanhat paimenet pienine vuohilaumoineen suuntaavat kohti ympäröiviä dyynejä. Joidenkin kilometrien päässä on Iran. 

Esfahanin kaupungissa Keski-Iranissa olevan Khaju-sillan kaarikäytävillä virtaavan veden ääni sulautuu yhteen laulun ja melankolisen kitaramelodian kanssa.

Esfahanin kauneuksien keskeltä suuntaan Palanganiin, pieneen kylään Iranin Kurdistanin vuorilla. 

Kurdikylien ja hiusneulamutkien seasta, hyvin kapeasta laaksosta, alkaa pitkän matkaamisen jälkeen nousta maanvärisiä taloja, joiden kuljettajani kertoo kuuluvan Palanganiin. Kylä sijaitsee huimaavilla rosoisilla rinteillä.

”Kävellessäni kujaa pitkin kohtaan erään paimenen katseen. Hän huomaa minun läkähtyvän kuumuudesta ja kutsuu minut kotiinsa nauttimaan chai-teetä.”

Usean minuutin kävelyn jälkeen kylän kauneus avautuu ja näkyviin tulee kaksi upeaa asutuskeskittymää ja niiden välistä virtaava joki. Voisin viettää tunteja katsellen ikkunoita ja kattoja, joiden paljous nousee joen penkalta satoja metrejä ylös päin. 

Hetken päästä suuntaan kuitenkin pienelle kujalle, jota reunustavat maan väristen talojen seinät. Kävellessäni kujaa pitkin kohtaan erään paimenen katseen. Hän huomaa minun läkähtyvän kuumuudesta ja kutsuu minut kotiinsa nauttimaan chai-teetä. 

Vuorten hiljaisuuden keskellä talojen katot toimivat sisäpihoina, joissa perheet ruokailevat päivän viileimpinä tunteina. Ilma on täynnä ruuantuoksua, joka siivittää minut pitkälle paluumatkalleni lieventäen sen rasitteita. 

On tullut aika palata Italiaan. Istun vaatimattomalla penkillä nimettömällä linja-autoasemalla eräässä Iranin Kurdistanin kaupungissa ja katson, kun valot osuvat bussia odottavien nuorten ihmisten väsyneille kasvoille. 

Pitkät päivät kuluvat matkatessani Irakin Kurdistanin, Turkin ja Balkanin halki. Adrianmeren ylittävässä laivassa nukahdan istuimille. Aaltojen tuudittaessa muistan viimeiset päivät minulle rakkaassa Istanbulissa ja Keski-Aasiassa hengittämäni mulperipuun tuoksut. 

Vielä viimeinen nostalginen huikka iranilaista chaita. Sitten Kaakkois-Italian rannikolla sijaitseva Barin satama ja sen vaikuttava majakka toivottavat minut tervetulleeksi. Olen kotona, mutta minun on mahdotonta unohtaa kaikkia niitä kasvoja, jotka matkallani kohtasin.

Tilaa Maailman Kuvalehti