Ksenia Okhapkina
Ksenia Okhapkinan mielestä naisohjaajan on kehitettävä uusia tarinankerronnan tapoja.

Ohjaamista salaa ennen kuvauksia ja kolminkertainen työmäärä miehiin nähden

Neljä Tallinnan Pimeiden öiden -elokuvafestivaalilla vieraillutta naisohjaajaa kertovat ajatuksiaan siitä, miltä tuntuu raivata tilaa miesten dominoimassa elokuvamaailmassa.

Teksti: Eveliina TalvitieKuva: Abdolhossein Rezvani

PitkätElokuvaIranItaliaVenäjäKiina

”Dokumenttiohjaajana tyttöydestä on ollut etua, erityisesti silloin kun on työskennellyt läpikotaisin seksistisissä ympäristöissä”, Ksenia Okhapkina toteaa ja vetää henkosen savukkeestaan.

Dokumenttielokuvan nuori ja suuri lupaus on viettänyt kiireisen viikon Tallinnan elokuvafestivaalilla ja valittelee päänsärkyä, joka häntä vaivaa usein marraskuussa. Seuraavana aamuna hän on onnekseen suuntaamassa aurinkoiseen Los Angelesiin ja seuraavalle festivaalille.

Viittaus ”tyttöyden” etuihin liittyy tilanteisiin, joissa Okhapkinaa on pidetty vaarattomana. Hänet on päästetty paikkoihin, joihin miesohjaajalta olisi saatettu pääsy evätä. Lopputuloksen kannalta olennaisinta Okhapkinan mielestä kuitenkin on se, miten elokuvantekijä teoksensa toteuttaa. 

”Monet aktiiviset naiset ovat oikeastaan miehiä, koska he toteuttavat miesten strategiaa. Se ei vielä muuta mitään. Naisten pitääkin luoda uusia strategioita, myös tarinankerrontaan”, hän muotoilee.

”Onko nenäsi alle kasvanut pillu? Etkö pelkää, että joku työntää sinne jotain?”

Ohjaajan edellinen elokuva Come Back Free vuodelta 2016 sijoittuu Tšetšeniaan, pieneen vuoristokylään ja paljolti kylän hautausmaalle. Sota on päättynyt, mutta ihmiset elävät jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Naiset tanssivat ja laulavat karkottaakseen sodan tuottamaa surua. Naisohjaajalta elokuvan tuotanto edellytti sopeutumista autoritääriseen kulttuuriin. Okhapkinan ei esimerkiksi ollut soveliasta käskeä miehistä koostuvaa kuvausryhmäänsä julkisesti. Ohjaus piti hoitaa etukäteen ja salaa iltaisin ennen varsinaisia kuvauksia. 

”Alisteisesta asemasta on usein myös hyötyä. Sieltä käsin voi nähdä jotain todellista, koska ihmiset unohtavat olla varuillaan”, Okhapkina arvioi.

Näin on ilmeisesti käynyt myös ohjaajan uusimman elokuvan, Immortalin, kohdalla. Elokuva maalaa neuvostohenkisen näkymän pohjoisvenäläisestä pikkukaupungista, jossa pienille tytöille opetetaan balettia ja pienistä pojista koulutetaan sotilaita. 

”Onko nenäsi alle kasvanut pillu? Etkö pelkää, että joku työntää sinne jotain”, irvailee pikkusotilaita kouluttava yrmy murrosikäisille pojille heidän viiksihaivenistaan.

Tarpeettomalta vaikuttavan julmuuden toinen puoli on se, että monet pojista ovat orpoja, jotka olisivat ilman sotilaskoulutusta täysin heitteillä. Elokuvan maailmassa ei ole vaihtoehtoja. Ihmisten välisiä suhteita määrittää vankilankaltainen systeemi: toiset ovat vankeja ja toiset vartioivat. Yhteistä kaikille on epämukavuus. Kukaan ei ole läsnä omassa elämässään. 

”Tähän maaperään on helppo istuttaa patrioottinen ajatus, että arvokkainta on uhrata elämä valtiolle, Okhapkina analysoi.  

Immortal-elokuvassa ainoastaan koiralla on oma ääni. Se ulvoo tummansinisessä pakkasyössä ja katoaa sitten pimeyteen.

”Olisin halunnut löytää kaupungista edes yhden ihmisen, joka olisi kertonut vihaavansa tai rakastavansa. Ainoa spontaanisti toiminut olento, jonka kaupungissa kohtasin, oli koira”, Okhaphina kertoo.

Narges Abyar
Narges Abyarin elokuvien sukupuoliroolit herättävät hämmennystä Iranissa. Kuva: Abdolhossein Rezvani

Mielikuvituksen voima

Kun Narges Abyarilta kysyy, tunteeko hän itsensä vahvaksi, Abyar ei ehdi vastata, kun tulkkina toimiva Mohammad Atebbai jo vastaa hänen puolestaan: Abyar on vahva nainen. 

Uransa innoittajaksi Abyar ei mainitse toista vahvaa naisohjaajaa vaan Bahman Ghobadin, jonka elokuva Turtles Can Fly on tehnyt häneen ison vaikutuksen.

”Naisen pitää tehdä kaksi tai kolme kertaa enemmän töitä kuin mies saadakseen arvostusta ohjaajana”, Abyar jatkaa.

Hänen uusin elokuvansa When the Moon Was Full kertoo todellisiin tapahtumiin perustuvan rakkaustarinan, josta muodostuu painajainen ennen muuta naiselle. Elokuva on kuvattu Pakistanin ja Iranin rajalla, jossa haasteita toi poliittisesti epävakaa tilanne terrorismiuhkineen.

”Yksi elokuvantekemisen parhaimpia puolia on seikkailu”, Abyar sanoo ja hymyilee tyynesti.

Intohimoisesta suhteestaan lukemiseen Abyar kertoo jo vapautuneemmin. Saddam Husseiniin ja ajatolla Ruhollah Khomeiniin profiloituva Iranin ja Irakin sota loi varjon Abyarin lapsuuden ja nuoruuden ylle eikä kirjoja ollut helppo saada. Niinpä hän luki kaikkea missä näki kirjoitusta.

”Aloin kirjoittaa lyhytkertomuksia, joita sain 15-vuotiaana julkaistuakin. Sitä mitä en saanut arjessani hankin mielikuvituksen kautta. Unelmoin siitä, että voisin olla kirjailija”, Abyar kertoo.

Abyarin elokuvat ovat herättäneet paitsi ihastusta myös hämmennystä ennen muuta Iranissa.

Unelmasta tuli totta. Muutamat Abyarin kirjoista ovat taipuneet myös elokuviksi. Vuonna 2014 sai ensi-iltansa elokuva Trench 143, joka pohjautuu ohjaajan romaaniin Third Eye

Abyarin elokuvat ovat herättäneet paitsi ihastusta myös hämmennystä ennen muuta Iranissa. Kotimaassa hämmennys on ainakin osin ollut seurausta elokuvien sukupuolinormeja rikkovista naishahmoista. Vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen Breathin päähenkilö on 8-vuotias Bahar-tyttö, joka ei haluaisi käyttää aikaansa hiusten sukimiseen. Hän olisi mieluimmin poika ja opiskelisi. Sisältöä on tulkittu kritiikkinä islamia ja hijab-pakkoa kohtaan. 

”Toisinaan elokuvia ylianalysoidaan. Minulle ohjaajana Breath on tarina menetetystä viattomuudesta ja heijastaa sodassa surmansa saaneiden tuhansien iranilaislasten kohtaloa”, Abyar toteaa.

Hän on ensimmäinen naisohjaaja, jonka Iran on nimennyt kisaamaan Oscar-ehdokkuudesta. 

”Palkinnot ja ehdokkuudet tuovat uskottavuutta, mutta se on lyhytaikaista onnea. Pitää ajatella eteenpäin.”

Emanuela Rossi
Naisohjaajana Rossin on ollut hankaluuksia saada rahoitusta ensimmäiselle kokopitkälle elokuvalleen. Kuva: Abdolhossein Rezvani

Huuto vapaudelle

Keski-Italian Marchessa varttuneella Emanuela Rossilla on viisi siskoa, koska vanhemmat yrittivät sinnikkäästi saada poikaa. He ohjasivat tyttäriään perinteisen italialaisen naisen rooliin – ammateista soveliain olisi ollut opettaja. Ekstrovertti Emanuela janosi kuitenkin ennen muuta uusia kokemuksia ja rakasti elokuvia ja lukemista. Syvästi uskonnollinen, 1920-luvulla syntynyt isä jyrisi, että tyttö saa sekä ihmisistä että kirjoista vääriä vaikutteita. 

”Hän pelkäsi, ettei pysty kontrolloimaan minua. Olin perheen kapinallinen. Mitä enemmän minua rajoitettiin, sitä enemmän pyristelin pakoon.”

Kuinka ollakaan Rossin ensimmäinen kokopitkä elokuva Darkness on sadunomainen trilleri kolmesta sisaruksesta, jotka on suljettu kotiin ja joiden ainoa yhteys ulkomaailmaan on isä. Isä säännöstelee kaikkea tyttöjen elämässä – myös syömistä, koska ei halua heidän kasvavan. Darkness syvenee feministiseksi metaforaksi, joka huutaa valoa ja vapautta. 

Ohjaaminen kiinnosti Rossia jo nuorena, mutta itseluottamuksen puute esti pyrkimästä ohjaajakouluun. Hän päätyi opiskelemaan elokuvan historiaa ja luomaan uraa muotilehden toimittajana Milanossa. Intohimo elokuvaan ei silti sammunut ja psykoanalyysi auttoi ymmärtämään, mitä hän todella haluaa tehdä.  

"Maailmassa tarvitaan feminiinisempiä arvoja, jotka luovat eivätkä tuhoa.” 

Elokuva-alalla hän on monestakin syystä tuntenut itsensä erilaiseksi.  

”Italiassa on hyvin vähän naisohjaajia ja nekin harvat tulevat älykköperheistä, joissa tunnetaan oikeat ihmiset ja opitaan oikea tapa puhua jo varhain. Minulla ei ole ollut valmiita verkostoja eikä kykyä vakuuttaa rahoittajia”, hän pohtii.

Valtion tukea ei Rossin elokuvaan herunut. Lopulta hän toteutti elokuvansa omin avuin. Laajempaan levitykseen sitä on ollut hankala saada, vaikka teemaa on kehuttu tärkeäksi – elokuvan on jopa povattu ravisuttavan patriarkaalisiin arvoihin jämähtämisestä syytettyä italialaista nykyelokuvaa. 

Rossi teki elokuvastaan trillerin, koska halusi herättää keskustelua lähisuhdeväkivallasta, joka koskee yli sataatuhatta italialaisnaista vuosittain. 

”Olen omistanut elokuvani nuorille tytöille, heidän oikeuksilleen. Darkness on metafora patriarkaatin tuhoavasta voimasta. Maailmassa tarvitaan feminiinisempiä arvoja, jotka luovat eivätkä tuhoa.” 

Liu Shu
Kiinalaninen Shu erosi toimittajan työstään ja ryhtyi ohjaajaksi kertoakseen totuuden maassa tapahtuvasta epäoikeudenmukaisuudesta. Kuva: Abdolhossein Rezvani

Totuuden puolesta

Nuori nainen kävelee horjahdellen pitkin tietä. Hän tipauttaa punaisen takkinsa hitaasti maahan ja kasvoille nousee hymy muutamaksi sekunniksi. 

Loppukohtaus kiinalaisen Liu Shun elokuvassa Lost Lotus on taidokas, samaan aikaan vapauttava ja hämmentävä. Tarina keskittyy yksilöön, joka vaatii oikeutta korruption keskellä. Päähenkilön äiti on kuollut auto-onnettomuudessa, yliajaja on paennut paikalta ja muu yhteisö suojelee vaurasta rikollista. Elokuva kertoo naisen sinnikkäästä yrityksestä paljastaa syyllinen.

”Elokuvissani ihmiset usein taistelevat ja oppivat elämästä. He ovat erityisiä. Oikeassa elämässä useimmat ihmiset eivät taistele”, Shu toteaa.

Ohjaaja itse on halunnut taistella – ennen muuta totuuden puolesta. Hän työskenteli yliopisto-opintojensa jälkeen ensin tv-toimittajana, mutta jätti journalismin pettyneenä.

”Näin paljon epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta, mutta en voinut vapaasti raportoida siitä. Turhauduin, koska en saanut kertoa totuutta. Irtisanouduin ja ryhdyin tekemään elokuvia.”

"Naisohjaajia tarvitaan, jotta naishahmoihin saadaan lisää rohkeutta."

Shu kokee, että ohjaajana hänen on ollut mahdollista kehittyä myös ihmisenä. Lost Lotus pakotti keskittymään vaikeisiin, isoihin teemoihin: oikeudenmukaisuuteen, vihaan ja armoon vieläpä buddhalaisuuden kehyksessä. Elokuvaa työstettiin seitsemän vuotta ja budjetti oli niukka – monet elokuvan kohtauksista on kuvattu yhdellä otoksella. Kiinassa elokuvaa ei tulla näkemään.

”En tietenkään hyväksy sensuuria. Ohjaajan pitää tehdä työtään sydän ja sielu mukana”, Liu Shu lausuu.

Lost Lotus -elokuvan päähenkilö taistelee miesten ja rahan dominoimassa systeemissä, jossa buddhalaisuuden opit sopeutetaan vallanpitäjien päämäärien palvelemiseen. Päähenkilö ei anna periksi.

”Miesten tekemissä elokuvissa nainen on usein heikko ja tyhjä. Naisohjaajia tarvitaan, jotta naishahmoihin saadaan lisää rohkeutta.”


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!