Artikkelikuva
Emmi Nuorgam ei usko, että puhe armollisuudesta itseä kohtaan on vapauttavaa. Vapauden tunne kumpuaa siitä, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä on.

Läskiaktivisti Emmi Nuorgam toivottaa kauneuspaskan hiiteen: ”Ihmisillä on oikeus vain olla olemassa”

Kehopositiivisuus vaikuttaa neutraalilta ja läskiaktivismi radikaalilta, vaikka ne ovat yksi ja sama asia. Emmi Nuorgamin aktivismiin sisältyy toive siitä, että tulevaisuudessa voisimme olla määrittelemättä kehojamme.

1. Mistä kehopositiivisuudessa on kysymys: mikä on sen perusajatus?

Se on aktivismia, joka pyrkii yhteiskunnalliseen muutokseen. Tarkoituksena on, että kaikki kehot olisivat yhdenvertaisia ja että kukaan ei tulisi syrjityksi kehonsa vuoksi. Tämä koskee lihavia, vammaisia, mustia ja ruskeita, aasialaisia, trans-kehoja ja kaikkia niitä, jotka eivät mahdu yleiseen vallitsevaan ulkonäkönormiin.

2. Jännittikö ensimmäisen kehokuvan postaaminen? Millaisen vastaanoton kuvasi ovat saaneet?

Ensimmäisen kuvan, jossa en mielestäni näyttänyt viehättävältä, julkaisin mökkipaita päällä – vatsa- ja kylkimakkarat esillä. Julkaisin sen tietoisesti, vaikka en pitänyt kuvasta. Tein siitä numeron, että hei, mä oon läski, ettei kukaan muu voi käyttää sitä minua vastaan. Kuvaan tuli kannustavia kommentteja, mikä tuntui silloin tarpeelliselta. Nykyään postaan miettimättä. Jos kerron, että nyt julkaisen kuvan, jossa minulla on selluliittia, se ei ole normalisoivaa, vaan korostaa kuvan poikkeavuutta.

Kehoaan ei tarvitse rakastaa ihan joka hetki.

3. Miten sosiaalinen media vaikuttaa kehonkuvaan? Voiko se myös toimia muutoksen mahdollistajana?

Somessa on paljon paskoja puolia. Mutta pystymme somessa laajentamaan omaa mielikuvaamme siitä, millainen paikka yhteiskunta on ja millaisia ihmisiä täällä on. Lakkaan itse järjestelmällisesti seuraamasta sisältöä, joka saa minut tuntemaan oloni kelpaamattomaksi. Etsin erilaisia ihmisiä feediini ja koulutan omaa algoritmiani siihen, millaista sisältöä haluan nähdä. Emme ole niin paljoa algoritmien armoilla, kuin meille annetaan ymmärtää.

4. Miten kehopositiivisuusliike on muuttunut viime vuosina?

Kehopositiivisuusliike on ollut kasvussa ja valtavirtaistunut. Olen onnellinen, että nykyään puhutaan muustakin kuin itsensä rakastamisesta. Ei enää ainoastaan hoeta mantraa ”jokainen keho on kaunis”. Yhä useammin uskalletaan käyttää sanaa läskiaktivismi ilman että se puetaan salonkikelpoiseen kehopositiivisuuteen, josta on helpompi puhua ja joka ei provosoi.

5. Onko jokin aihe, joka jää kehopositiivisuuskeskustelussa yhä ulkopuolelle?

Ei riitä, että joskus jossain on joku lihava ihminen. Ne lihavat, joita nostetaan esille, sopivat länsimaalaiseen kauneusihanteeseen. Heillä on tiimalasivartalo: kapea vyötärö, leveä lantio ja isot rinnat. He sopivat siihen kuvastoon, jota muutenkin arvostetaan. Kauneudella saa anteeksi lihavuuden. Monimuotoisuus ei näy tarpeeksi.

6. Mikä kehopositiivisuudessa ärsyttää?

Siitä on tehty kauneuden tavoittelua. Jokaisen pitäisi olla kaunis ja ajatella kauneutta. Puhutaan, että kauneus ei ole katoavaista ja me kaikki olemme kauniita. Tiedämme kuitenkin, että kauneus on rahakysymys. Se liittyy käytössä oleviin ajallisiin resursseihin, taloudelliseen tilanteeseen, työtilanteeseen, perhetilanteeseen. Kaikilla ei ole mahdollisuutta saavuttaa sitä tilaa, jota kauneudella tarkoitetaan. Haluaisin, että luopuisimme koko kauneuspaskan puhumisesta ja puhuisimme siitä, että ihmisillä on oikeus olla vain olemassa.

7. Mikä on muotimaailman suurin ongelma?

Suuri ongelma on se, että kaikki muut, kuin valkoiset hoikat ihmiset ovat aina joku taideprojekti. Muu on aina jollain tavalla erityistä. Jos lanseerataan plusmallisto niin se on aina megauutinen, että nyt me hei huomioidaan teitä. Musta nainen on aina kansikuvamalli. Hän ei ole asiantuntija, äiti, harrastaja tai jonkun yhteisön jäsen, vaan taide-esine. Muotimaailmassa on hirveän vähän toimijoita, jotka yrittäisivät muuttaa sen ahtautta ja toimisivat pitkällä tähtäimellä.

8. Millaista muutosta muotimaailma mielestäsi kaipaa?

Mitä enemmän meillä olisi erilaisia ihmisiä suunnittelussa, myynnissä, kaavoituksessa ja ompelussa, sitä enemmän ajatusmaailma voisi muuttua. On osaamiskysymys, tunnistetaanko niitä kehoja. Osataanko kaavoittaa ja ymmärretäänkö miten materiaalit toimivat erilaisissa kehoissa. Muutos on asennekysymys, mutta varmasti myös osaamiskysymys.

9. Voiko aiheesta puhua myös lapsille ja nuorille? Miten?

Pitäisi puhua kaikkien kehojen arvokkuudesta ja oikeudesta olla olemassa. Aikuisen kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten itse puhuu. Siirrämme arvot tuleville sukupolville. Jos tänä vuonna järjestetään Linnan juhlat, voi katsoa niitä perheen kanssa haukkumatta ja arvostelematta kaikkia naisia, jotka ovat pukeutuneet vaatteisiin, joissa tuntevat itsensä upeaksi.

10. Miten jokainen meistä voisi rakentaa maailmaa, jossa kaikenlaisille kehoille olisi sijaa?

Kun näkee jonkun ihmisen kadulla ja miettii, että enpä olisi itse pukenut tuollaista vaatetta, voi pysähtyä ja miettiä, mistä ajatus tulee. Ei kuulu meille, miten joku toinen pukeutunut. Myös sitä kannattaa tarkkailla, ajatteleeko syömistä ja liikkumista pelkojen ja pakkojen kautta, vai voisiko antaa itselleen luvan olla vaan olemassa. Kehoaan ei tarvitse rakastaa ihan joka hetki. Rittää, ettei aktiivisesti vihaa itseään.

Tilaa Maailman Kuvalehti