Artikkelikuva
Ostaa saa, mutta ääntä ei voi pitää. Kiinassa huomaa hyvin, miten rajattu vaikutusvalta kuluttajalla on, sanoo hongkongilainen demokratia-aktivisti Johnson Yeung.

Maailmanluokan juttu

Pelastaako tietoinen kuluttaja maailman? – ”On helppo ajatella, että ostaminen voi jatkua, kunhan sen tekee vastuullisemmin”

Vastuullisuus on valtava trendi, vaikka nykyisellään se ei tarkoita oikeastaan mitään. Samalla odotus on, että kuluttajat muuttavat maailmaa. Voiko maailman siis ostaa paremmaksi? Onko vaarana, että vastuullisuushype johtaa meitä harhaan?

Ajan henki on tämä: demokratia on kriisissä, mutta kuluttajien povataan muuttavan maailmaa.

Tuoreen tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa myydään käytettyjä vaatteita vuoteen 2030 mennessä enemmän kuin pikamuotia. Vuoden 2019 kyselytutkimuksessa taas selvisi, että kiinalaisista kuluttajista lähes puolet haluaisi käyttää ympäristöystävällisiä vaatteita.

Muutoksen tuulia, toivon signaaleja. Syntyy kuva: maailma todella muuttuu, ostamalla.

Mutta tuulet eivät kanna sinne asti, missä tehdastyöntekijä tekee yhä pitkää päivää, edelleen olemattomalla palkalla. Signaalit ovat vähintäänkin ristiriitaisia. Yksi ilmeinen ongelma on: ne, jotka tarvitsevat muutosta kipeimmin, eivät ole niitä, jotka lähettävät jatkuvia ostosignaaleja. He ovat niitä, jotka tekevät kaiken sen, mitä me muut ostamme.

Ääni on kuluttajan, sanotaan, mutta mitä jos ei ole mahdollisuutta kuluttaa? Eikö silloin ole ääntä?

Vallitsevassa keskustelukulttuurissa on ongelma, sanoo Eetin vastuullisuusasiantuntija Maija Lumme. Koko keskustelun lähtökohta on edelleen se, miten voi ostaa paremmin.

”Omaa napaa kaivellaan aivan liikaa. Elämme yksilökeskeistä someaikaa, ja jokainen haluaa tietää, mitä minä voin tehdä. Sen sijaan pitäisi nostaa katse ylös ja kuulla niitä ihmisiä, joilla on asiasta eniten sanottavaa.”

Ihmiset tehtaissa eivät ole säälin kohteita, Lumme muistuttaa. He ovat aiheen parhaita asiantuntijoita. Silti heidän äänensä kuuluu aivan liian vähän.

Kaikki tietävät Bangladeshin ja Myanmarin kaltaiset tekstiiliteollisuuden perinteiset halpamaat. Nykyään ei kuitenkaan tarvitse lähteä merta edemmäs, sillä uudet halpamaat löytyvät Euroopasta.

Oksana Dutchak on aktivisti ja vapaa tutkija, joka taistelee tehtaiden ihmisten puolesta Ukrainassa. Hän eli lapsuuttaan silloin, kun Neuvostoliitto romahti.

”Vaatteet olivat luksusta. Inhosin lapsena kauppaan menemistä, sillä siellä näin kaiken sen, mihin perheelläni ei ollut varaa. Jos joku sai uuden vaatteen, sitä pidettiin todella erityisenä”, Dutchak muistelee.

Vielä teini-ikäisenä Dutchak ajatteli, että kyky ostaa uusi vaate oli saavutus, jota piti tavoitella. Yliopistossa hän sai ensimmäistä kertaa tietää, että vaatteita tehtiin myös Ukrainassa, hänen kotikaupungissaan – ja sen, millaisissa oloissa niitä tehtiin.

”En ole mikään ekoherätyksen kokenut muotibloggaaja. Ennen kuin minulla edes oli rahaa ostaa uusia vaatteita, tajusin etten halua tehdä niin.”

Kierrätysvaatteiden ostaminen on Ukrainassa yleistä. Myös Dutchak ostaa second handia; hänelle se on elämäntapa. Valtaosa ukrainalaisista ostaa kuitenkin kierrätettyjä vaatteita siksi,
että heidän on pakko. Suurin osa toisen käden tuotteista tuodaan Länsi-Euroopasta.

”Täällä kysymys ei ole mistään kestävyystrendistä, vaan köyhyydestä.”

Viime vuodet Dutchak on tehnyt tutkimusta ukrainalaisten tehdastyöläisten oloista. Se ei ole ollut helppoa, sillä työntekijöiden kanssa pitää päästä keskustelemaan salassa. Yhteensä Dutchak on keskustellut kymmenien ihmisten kanssa. Monilla heistä on sama haave: että he voisivat joskus käyttää niitä vaatteita, joita valmistavat työkseen.

”Se on heille hyvin kaukainen haave. Heillä on varaa näihin vaatteisiin vasta sitten, kun länsi-eurooppalaiset kuluttajat eivät enää halua niitä.”

Ihmiset tehtaissa eivät ole mitään säälin kohteita.

Kestävyydestä puhutaan nykyään paljon, mutta liian usein sillä tarkoitetaan vain ekologista kestävyyttä, Dutchak sanoo. Ekologinen kestävyys ei kuitenkaan voi toteutua ilman sosiaalista kestävyyttä.

”Niin kauan kuin ihminen on köyhä, hänelle on turha yrittää myydä kestävyysajattelua.”

Minkä verran ukrainalainen tehdastyöntekijä sitten tienaa? Vaatetyöntekijän minimipalkka on 80 euroa kuussa. Ukraina on toki halpa maa – mutta ei näin halpa. Raha ei yksinkertaisesti riitä elämiseen.

Minimipalkka ei ole sama asia kuin elämiseen tarvittava palkka, Dutchak muistuttaa.

”Ihmiset tekevät valtavasti ylitöitä, koska heidän yksinkertaisesti täytyy ansaita enemmän. Tätä ei voi kutsua vapaaehtoiseksi ylityöksi, sillä heidät on pakotettu tällaiseen tilanteeseen.”

Erityisesti kesäaikaan tilauksia tulee paljon. Silloin ihmiset tekevät 12-tuntisia työpäiviä, kuutena päivänä viikossa. Samalla tehdasolot ovat pahimmillaan. Lämpötila nousee jopa 40 asteeseen, eikä ilmastointia ole, usein ei edes riittävää ilmanvaihtoa. Kohonnut verenpaine, pyörtyminen ja pahoinvointi ovat kaikki yleisiä oireita tehtaissa.

Myös sukupuolen vaikutus näkyy selvästi. Materiaalisen köyhyyden rinnalla voidaan puhua ajallisesta köyhyydestä.

”Ukrainassa naiset tekevät edelleen kotityöt, ja yksinhuoltajaäideillä tilanne on pahin. Usein heillä täytyy olla myös sivutöitä. Lisäksi heillä on puutarhoja, joissa he kasvattavat omaa ruokaansa. Tämä kaikki vie valtavasti aikaa.”

Ei siis omaa aikaa, ei sosiaalista elämää. Ei myöskään rahaa. Siihen päälle vielä jatkuva univaje.

Valittaa saa – mutta omalla vastuulla. Todennäköistä on, että valittaja siirretään alemman tason tehtäviin, jolloin palkka voi jopa puolittua. Tämä on yleinen rangaistustapa maassa, jossa potkuja ei voi antaa, mutta siirtäminen toiseen tehtävään on mahdollista.

”Yleensä näin käy silloin, kun työntekijä alkaa vaati oikeuksiaan tai nostaa epäkohtia esiin. Palkanalennuksen uhka on tehokas keino hiljentää työntekijät ja kontrolloida heitä”, Dutchak sanoo.

Tekstiiliteollisuuden uudet halpamaat löytyvät lähes naapurista. Oksana Dutchak taistelee tehtaiden ihmisten puolesta Ukrainassa. Moni heistä tienaa vain 80 euroa kuussa.

Vuonna 1995 Yhdistyneet kansakunnat esitti, että absoluuttisessa köyhyydessä elävät ne ihmiset, jotka kituuttavat alle kahdella dollarilla päivässä. Sittemmin köyhyyden lievittämiseksi on tehty suuria ponnisteluja, mutta tilanne on edelleen tämä: suuri osa vaateteollisuuden työntekijöistä elää absoluuttisessa köyhyydessä.

Huonoin tilanne on Etiopiassa, jossa työntekijä tienaa dollarin päivässä.

Köyhyys on monitasoinen ilmiö, sanoo Johnson Yeung, joka tarkkailee tilannetta Hongkongista käsin. Vaateteollisuuden ongelmat ovat kaikkialla pitkälti samat, mutta poliittinen tilanne tuo siihen omat piirteensä. Yeung tietää sen hyvin, sillä hän on paitsi Clean Clothes Campaign -verkoston Itä-Aasian koordinaattori, myös demokratia-aktivisti.

Köyhyys on pitkälti sitä, ettei pysty ottamaan elämää omiin käsiinsä, ei vaikuttamaan asioihin.
Joukkovoimaa ei synny silloin, kun on rutistettu marginaaliin.

”Nämä ihmiset on ajettu niin ahtaalle, etteivät he voi osallistua ilmastokamppailuun, vaikka asia koskettaa heitä suoraan. Ei ole toivoakaan, että he voisivat edistää ympäristönsuojelua tehtaissa tai valvoa niiden hiilijalanjälkeä”, Yeung sanoo.

Yhtä lailla neuvottelumahdollisuuksia syö poliittinen tilanne. Hongkongissa ilmapiiri on käynyt vuosi vuodelta tukalammaksi.

”Meillä ei ole täällä minkäänlaista joukkovoimaa, ei edes ammattiyhdistysliikkeitä.”

Manner-Kiinassa tilanne on vielä pahempi. Työlakien toimeenpanoa ei valvota, ja kaikki itsenäiset ammattiyhdistykset ovat laittomia. Joukkovoima tukahdutetaan välittömästi. Tämä
on huolestuttavaa siinä mielessä, että jopa 40 prosenttia maailman vaatteista tulee Kiinasta.

”Ihmiset eivät pysty taistelemaan vastaan, sillä hallitus lopettaa kaikki lakot saman tien”, Yeung sanoo.

Tilannetta ei paranna sekään, että Kiinassa – ja kasvavissa määrin myös Hongkongissa – suhtaudutaan kansainvälisiin ihmisoikeuksiin penseästi, jopa vihamielisesti.

”Ihmiset joutuvat vaikeuksiin, kun yrittävät tehdä ihmisoikeustyötä. Tapahtuu pidätyksiä ja ihmisiä joutuu vankilaan, eikä heistä koskaan enää kuulla.”

Koko kansalaisyhteiskunta on siis heikko, ja silloin yrityksillä ei ole painetta muuttaa toimintaansa. Ostovoimaa Kiinassa kyllä riittää – onhan joka viides maailman ihminen kiinalainen. Mutta millainen ääni on kuluttajalla, jota ei ikään kuin ole poliittisesti olemassa, joka ei saa kokoontua eikä pitää meteliä?

Tuo ääni on kovin heikko, Yeung sanoo.

Hikipajat ovat kesy juttu verrattuna siihen, mitä Kiinan Xinjiangissa tapahtuu. Xinjiangin uiguurivähemmistö on viime vuosina joutunut ankarien sortotoimien kohteeksi. Tietojen mukaan uiguureja on pakotettu työskentelemään vaatetehtaissa orjuutta muistuttavissa olosuhteissa. Myös kidutustapauksia on ilmennyt.

”Kiinalaisten kuluttajien voimattomuus näkyy tässä hyvin. He eivät pysty vaikuttamaan siihen, mitä heidän omassa kotimaassaan tapahtuu”, Yeung sanoo.

Viime vuonna tuli ilmi, että monien länsimaisten muotifirmojen vaatteissa käytetty puuvilla on peräisin Xinjiangista. Yli 400 toimijan yhteenliittymä on sittemmin yrittänyt saada yritykset lopettamaan alueelta tulevan puuvillan käytön.

Yritysten vastaus on ollut se, etteivät ne oikeastaan tiedä, mistä niiden käyttämä puuvilla tulee.

Ongelman ydin on siinä, että nykyaikainen tuotantoketju on aivan liian monimutkainen. Yritysten on vaikea toimia vastuullisesti, kun skaala on iso. Alihankkijoita on satoja, ja siksi
yritysten on pakko luottaa sertifiointeihin ja muihin vastuullisuusjärjestelmiin.

Myös kuluttaja on vaikean paikan edessä, sillä Made in -lappu kertoo vain vähän. Se ei kerro raaka-aineen alkuperästä eikä siitä, missä kangas on ommeltu.

Yksi ratkaisu olisi, että vaatteisiin tulisi sisällysluettelo. Jos tällainen luettelo tulisi pakolliseksi, valtaosa yrityksistä olisi tietysti pulassa. Kuten Xinjiangin tapaus osoittaa, yritykset eivät ole perillä siitä, mitä tuotantoketjun eri vaiheissa tapahtuu. Mitä useampia alihankkijoita on, sitä hatarammaksi tieto käy.

Tilanne on täysin YK:n yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevien periaatteiden vastainen, Lumme muistuttaa.

”Yrityksillä on vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia. Nykytilanteessa tätä vastuuta on mahdoton kantaa.”

Ainoa tapa kuluttaa vastuullisesti on kuluttaa paljon vähemmän.

Kaikki palautuu maailmankaupan rakenteisiin. Yritykset toimivat siinä ympäristössä, jossa niiden on pakko. Ne ovat vastuussa sijoittajille, ja siksi voittoa on tahkottava. Toiminnan edellytys on jatkuva kasvu, yhä suuremmat tuotantovolyymit.

Kilpailukykyä voidaan pitää yllä vain kustannuksista leikkaamalla. On käytännössä vain kaksi asiaa, joista voidaan enää leikata: ympäristön huomioiminen ja työntekijöiden hyvinvointi. Tällaisissa olosuhteissa yksi strategia on ylitse muiden: ulkoistaa tuotanto sellaisiin maihin, joissa ei ole ympäristö- eikä työlakia – tai jos on, korruptio pitää huolen siitä, ettei lainsäädännöllä ole juuri väliä.

Nyt tarvitaan valtavia, rakenteellisia muutoksia, Yeung sanoo.

“Yrityksillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko ne lopettavat toimintansa kokonaan, tai sitten ne hylkäävät ajatuksen siitä, että voiton maksimoiminen on niiden ainoa tavoite.”

Vuonna 2019 tehdyn maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan lähes 70 prosenttia kuluttajista ajattelee, että yrityksillä on yhtä suuri yhteiskunnallinen vastuu kuin hallituksilla. Jonkinlainen herätys vaikuttaisi olevan käsillä.

Pelkkä herätys ei kuitenkaan riitä, Yeung muistuttaa.

”Vaikka erilaisia ohjenuoria tehtaillaan jatkuvasti, sitovia lakia on edelleen hyvin vähän.”

Yeungin suurin pelko on, etteivät rakenteelliset muutokset tapahdu ajoissa. Kello tikittää; Hongkongissa on juuri eletty mittaushistorian kuuminta toukokuuta. Mutta Yeung ei tarkoita
vain sitä.

”Työntekijät elävät niin rajussa köyhyydessä, että se laskee elinikää merkittävästi. Heidän elintuntinsa ovat todellakin kortilla.”

Sama köyhyyden kierre jatkuu sukupolvesta toiseen: köyhyys näkyy jo sikiötasolla, se on polttomerkitty lapsiin ennen syntymää. Tällä on merkittäviä vaikutuksia lasten hyvinvointiin ja koulutukseen – siihen, millainen elämä on heille mahdollinen.

”Yrityksillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko ne lopettavat toimintansa kokonaan, tai sitten ne hylkäävät ajatuksen siitä, että voiton maksimoiminen on niiden ainoa tavoite”, Yeung sanoo.

Toisaalta on muistettava, että vaateteollisuus on vastuullisuudessa huomattavasti pidemmällä kuin mikään muu tuotannonala. Aiheesta on puhuttu viime vuosina paljon, ja erilaiset tehdasonnettomuudet ovat nousseet julkisuuteen. Tuotanto on paljon läpinäkyvämpää kuin esimerkiksi elektroniikassa, jossa vastuullisuuskeskustelu on tuskin alkanut.

Vaatimustaso vaateyrityksille ja niiden vastuullisuudelle nousee koko ajan. Nykyään voi
olla jo varma, ettei esimerkiksi H&M:n tehtailla nähdä lapsityövoimaa. Ensimmäinen porras, siis se tehdas, josta vaate tulee kauppaan, on Lumpeen mukaan siistiytynyt paljon.

”Ongelmat ovat siirtyneet syvemmälle. Nyt kun ensimmäinen porras on saatu läpinäkyvämmäksi, täytyisi päästä pidemmälle.”

Kenellä on vastuu, kenen puoleen kääntyä, jos tuotantoketjussa ilmenee ongelmia? Tähän kysymykseen on nykyisellään lähes mahdoton vastata. Yritykset eivät usein edes tiedä, missä tehtaat sijaitsevat, saati sitten paljonko siellä työskentelee ihmisiä ja millaisissa oloissa.

”Miten yritykset voivat asettaa minkäänlaista tavoitetta sille, mitä kohti pitäisi pyrkiä, jos niillä ei ole edes tietoa nykyhetken tilanteesta?” Yeung kysyy.

Ongelmatilanteissa yrityksen on aivan liian helppo nostaa kätensä ilmaan ja sanoa, että kyseessä on tehtaanomistajan ongelma. Työntekijöillä taas ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä. Tämä on erityisen vaikeaa niille – useimmiten naisille – jotka tekevät töitä kotoaan käsin.

Juuri naiset ovat muutenkin heikoimmassa asemassa, ja sukupuolittuneisuus näkyy vaateteollisuudessa monin tavoin. Maailmassa on 140 miljoonaa tekstiilityöntekijää, ja heistä arviolta 85 prosenttia on naisia.

Sukupuolittunutta väkivaltaa ilmenee tehtailla paljon, mutta kyse ei ole vain siitä. Kun tilannetta on tutkittu Bangladeshissa, on huomattu, että 70 prosenttia naisista kokee väkivaltaa myös työmatkallaan. Ei ole liioiteltua sanoa, että koko yhteiskunnan rakenne on heitä vastaan.

”Naisia suositaan työntekijöinä, sillä halpatyötä on juuri niissä maissa, joissa sukupuoliset stereotypiat ovat yhä valloillaan. Naisia pidetään tottelevaisina ja joustavina, jopa alistuvina”, Dutchak sanoo.

Myös porkkanaa käytetään: naisille saatetaan tarjota palkankorotusta seksuaalisia palveluja vastaan.

Lisäksi tilannetta voidaan tarkastella immateriaalioikeuksien näkökulmasta. Niitä ei muotialalla nimittäin ole, ja juuri tämän takia vaatteita voidaan kopioida nopeasti, suoraan cat-walkilta vitosen räteiksi. Lumme epäilee sen johtuvan siitä, että vaatteita pidetään yhä ”naisten juttuna”.

”Mieti nyt, jos puhelin kopioitaisiin samalla tavalla. Se olisi välitön skandaali, mutta vaatteista ei välitä kukaan”, Lumme sanoo.

Suomessa tutkija Heidi Härkönen taas on osoittanut, ettei muotioikeutta vieläkään pidetä vakavasti otettavana tutkimusalana, vaan trendeistä ja shoppailusta innostuneiden nuorten (nais)juristien puuhasteluna.

Vielä yksi osuva esimerkki: Kun vapaakauppasopimukset rantautuivat Suomeen 1970–80 luvuilla, ammattiyhdistysliike ajoi raskaan teollisuuden säilyttämistä kovin ottein. Mutta entä vaateteollisuus? Siitä ei piitannut juuri kukaan.

”Vaatteiden valmistamista ei pidetty oikeana työnä, ja tämä sama näkyy maailmassa edelleen”, Lumme sanoo.

Tarvitaan radikaali mielenmaiseman muutos, ja se lähtee meistä kaikista.

Kuinka moni myöntää etenevänsä vastuullisuusasioissa lähinnä mututuntumalla? Varmasti moni, ehkä valtaosa. Eikä ihme. Tuore tutkimus osoitti, että kuluttajat ovat hämmentyneitä siitä, mitä kestävyys muodissa oikeastaan edes tarkoittaa. Tutkimus tehtiin Yhdysvalloissa, mutta sama lienee totta muuallakin maailmassa.

On tarpeen puhua hetki viherpesusta. Sitä on nykyään paljon.

”Yritykset eivät suoraan valehtele. Enemmän se on sellaista, että annetaan ymmärtää jotain positiivista”, Lumme sanoo.

Otetaan esimerkiksi Zalandon kestävän kehityksen mallisto: tuotteesta vain 20 prosenttia on kierrätyspolyesteria. Valmistusmaasta ei ole tietoa, eikä sen puolen ihmisoikeuksien toteutumisestakaan.

”Vastuullisuus on valtava trendi. Yritykset haluavat olla siinä mukana, mutta sitä lätkitään ihan miten sattuu, siinä ei ole sääntöjä eikä edes hyviä käytöstapoja”, Lumme sanoo.

Tämän todistaa EU:n tutkimus, jossa selvitettiin viherväittämien todenperäisyyttä. Osoittautui, että 40 prosenttia viestinnästä oli harhaanjohtavaa tai sisälsi liioiteltuja väitteitä.

”Vastuullisuus ei tarkoita nykyisellään juuri mitään”, Lumme kiteyttää.

Missä viipyy aito vastuullisuus: slow fashion? Sitä ei ole vielä näkynyt.

Itseasiassa verkkokauppojen kasvu on kiihdyttänyt pikamuotimarkkinoita entisestään. Esimerkiksi Zalandon tuotteiden päästöt ovat tuplaantuneet muutamassa vuodessa. Vaatteiden tuotannon arvioidaan kasvavan entisestään. Pelkona on, että sykli riistäytyy täysin käsistä.

Kun ratkaisuja etsitään, katseet kääntyvät usein kiertotalouteen. Lumme itse ei usko, että kiertotalous ratkaisee perimmäistä ongelmaa.

”Emme voi korvata nykyisen kulutuksen tahtia vain vaihtamalla raaka-aineita. Ihan samoin, kuin emme voi kompensoida kaikkia päästöjä.”

Myös paljon hehkutettuun second handiin liittyy merkittäviä ongelmia.

Jokaista suomalaista kohden syntyy 13 kiloa tekstiilijätettä vuodessa. Yhdysvalloissa ollaan suunnilleen samoissa lukemissa; määrä on tuplaantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Valtaosa jätteestä poltetaan, sillä vaatteen laatu on jo alun perin niin kehno, ettei se kestä toista kierrosta.

Osa vaatteista ei ikinä pääse edes käyttöön. Ylen Spotlight-ohjelmassa kartoitettiin verkkokauppojen palautusprosentteja: melkein puolet. Noin prosentti vaatteista menee hävikkiin jo siinä vaiheessa, kun ne palautetaan verkkokauppaan.

”Oikeasti vastuullinen yritys puhuisi laadusta ja tarjoaisi korjauspalveluja”, Lumme sanoo.

Lisää kunnianhimoa tarvittaisiin, tällä hetkellä yritysvastuuksi kun riittää pieni ponnistus. Riittää, kun tekee enemmän kuin laki määrää, vaikka vain millin verran.

”Vastuullisuuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, ettei tehdä pahaa, vaan sitä että tuotetaan hyvää yhteiskuntaan eikä nyhdetä irti kaikkea mitä saadaan”, Lumme sanoo.

Vastuullisuus on nyt trendi, josta jokainen yritys haluaa päästä osalliseksi. ”Viherpesu näkyy siinä, että nostetaan esiin kivoja juttuja, mutta ei pureuduta ydinongelmaan ja juurisyihin”, Maija Lumme sanoo.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ekologinen kestävyys kiinnostaa länsimaista
kuluttajaa enemmän kuin tehtaiden ihmisten olot. Tässä on merkittävä kipupiste.

”Kai se on sitä, että kaukana olevien ihmisten kohtalot eivät kosketa, vaikka luomumateriaalia osataan arvostaa. On myös helppo ajatella, että ostaminen ja kuluttaminen voi jatkua, kunhan sen tekee vähän ekologisemmin”, Lumme sanoo.

Työolojen parantaminen tuppaa olemaan yrityksille huomattavasti vaikeampi pala purtavaksi
kuin se, että tehdään tuotteista himpun verran ekologisempia.

”Viherpesu näkyy juuri tässä, että nostetaan esiin kivoja juttuja, mutta ei pureuduta ydinongelmaan ja juurisyihin.”

Kentältä tuleva viesti on selvä: Tehtaiden ihmiset haluavat pitää työnsä, mutta eivät nykymuodossaan. Jos heiltä kysytään, ratkaisu ei ole se, että joogalegginsien kankaaseen
lisätään pari prosenttia kierrätysmuovia. Ratkaisu on se, että heille maksetaan riittävää palkkaa.

Kun palkka nousee, tuotteiden hinnat nousevat. Sykli hidastuu. Toisin sanoen: mitä enemmän palkkaa maksetaan, sitä kestävämmäksi vaateteollisuus muuttuu.

Tarvitsemme innovaatioita, toki. Uutta teknologiaa, uusia materiaaleja. Mutta se ei riitä.

”Uudet materiaalit luovat aina uusia ongelmia”, Lumme muistuttaa.

Mistä esimerkiksi kierrätyspolyesteri tulee? Millaisia ympäristövaikutuksia on lyosellilla?

On päivänselvää, mitä nyt pitäisi tehdä, Lumme sanoo. Vähentää vaatteiden kulutusta, hidastaa sykliä.

”Näkökulma on tähän mennessä ollut se, että täytyy kuluttaa vastuullisemmin. Mutta ainoa tapa kuluttaa vastuullisesti on kuluttaa paljon vähemmän. Nykyään ihmiset tietävät jo, missä mättää, mutta jokin sellainen optimismi vallitsee yhä, että ongelmat voidaan korjata ja jatkaa samaa rataa. Tarvitaan vielä yksi askel eteenpäin.”

Nyt on aika vastata siihen suureen kysymykseen: Paraneeko maailma ostamalla?

Dutchak, Yeung ja Lumme ovat tästä samaa mieltä: Kuluttaja ei voi muuttaa maailmaa. Mutta ihmiset yhdessä voivat. Ei riitä, että ostaa. Pitäisi myös käyttää ääntä.

Kuluttajavalintoja ja huonoa omaatuntoa tärkeämpi muutoksen ajuri on joukkovoima. Se, että pidetään meteliä yhdessä.

”Jos pystyt tukemaan reilumpaa yritystä pennosillasi, niin totta kai se on tärkeää. Mutta ei se voi olla koko tämän keskustelun lähtökohta, ostaminen ja kuluttaminen”, Lumme sanoo.

Vastakkainasettelu ja yritysten leimaaminen isoiksi pahoiksi susiksi ei välttämättä auta sekään.

”Yritykset yksin eivät pysty ratkaisemaan tätä. Tarvitaan radikaali mielenmaiseman muutos, ja se lähtee meistä kaikista”, Dutchak sanoo.

Se alkaisi esimerkiksi siitä, että vaatteiden arvostus nousisi. Vaatteen täytyisi olla taas jotain erityistä, jotain korjaamisen ja vaalimisen arvoista. Siitä hyötyisivät kaikki: Tutkimuksissa on moneen kertaan osoitettu, että kulutuksen vähentäminen, korjaaminen ja syvempi suhde vaatteisiin tekee onnelliseksi.

Näin voisi syntyä maailma, jossa ei olisi enää hikipajoja, vaan ihan oikeita työpaikkoja. Sääliä ei tarvittaisi, sillä kaikki tunnistaisivat, että työntekijät Aasian ja Itä-Euroopan tehtailla ovat oman alansa ammattilaisia. Jos heillä olisi sellaiset työolot, kuin ihmisellä kuuluu olla, pikamuotia ei enää olisi.

Tilaa Maailman Kuvalehti