Näkökulmat

Essee: Usko – esille vai piiloon?

Uskonnollisuuden harjoittamista koskeva keskustelu on saanut lisää kerroksia ja kierroksia. Uskonnollisuuden näyttäminen on alkanut nivoutua yhtä tiiviimmin osaksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksiä, antropologi ja toimittaja Lea Pakkanen kirjoittaa.

Tuttu valokuvaaja teki keikan suomalaiselle järjestölle: toimeksiantona oli kuvata organisaation henkilökunta verkkosivuja varten. Kuvienkäsittelyn yhteydessä häntä pyydettiin retusoimaan muutamien työntekijöiden kaulassa välkkyneet ristiriipukset näkymättömiin. Järjestön kerrottiin olevan uskonnollisesti sitoutumaton, eivätkä ristikorujen kaltaiset symbolit sopineet imagoon.

Suomessa on perinteisesti totuttu ajattelemaan, että uskonnollisuus on ihmisen yksityisasia. Samaan aikaan usealla suomalaisella on kaulassaan tai kaapissaan rippiristi, koulujuhlissa on vuosikymmenien ajan laulettu Suvivirsi ja uudenvuoden puheessaan moni Suomen presidenteistä, viimeksi Sauli Niinistö 1.1.2021, on toivottanut kansalaisille Jumalan siunausta.

Suomalaisen yhteiskunnan maallistuessa ja kirkon jäsenmäärän pudotessa nämä perinteet ovat alkaneet tuntua monista vierailta. Nykyisin kesälomien alkaessa itse virren lisäksi kuullaan sen laulamisesta viriävää väittelyä. Yhdet eivät halua, että heidän lapsilleen tuputetaan kristinuskoa osana koulun arkea, toiset taas eivät pidä siitä, että tutusta perinteestä luovutaan.

Myös presidentin tunnustuksellisuudesta on käyty aika ajoin keskustelua. Jyrkimmät jakolinjat tuntuvat kulkevan uskovien ja uskonnottomien välillä, eivät niinkään erilaisten uskontojen keskuudessa.

Kaikissa uskonnoissa jokapäiväinen tunnustuksellisuus ei rajoitu omassa sängyssä lausuttuun iltarukoukseen.

Konkreettisimmin uskontojen olemassaolo ja kanssaihmisten uskonnollisuus tulevat osaksi myös uskonnottomien havaintokenttää, kun ulkoisessa olemuksessa on näkyvillä uskonnollisia symboleja.

Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen on kasvattanut maassa harjoitettavien uskontojen määrää ja sen myötä myös uskonnollisten tunnusten kirjoa katukuvassa ja työpaikoilla.

Kaikissa uskonnoissa jokapäiväinen tunnustuksellisuus ei rajoitu omassa sängyssä lausuttuun iltarukoukseen tai paidankauluksen alle mahtuvaan koruun. Ristien lisäksi näkyy nyt myös esimerkiksi erilaisia uskonnollisuuden tunnuksina käytettyjä vaatteita ja päähineitä. Uskonnon arkinen harjoittaminen saattaa vaatia useita rukoushetkiä päivässä, erilaisten tarvikkeiden mukana pitämistä tai muita toimenpiteitä.

Myös uskonnollisuuden harjoittamista koskeva keskustelu on saanut lisää kerroksia ja kierroksia. Uskonnollisuus ja sen näyttäminen on alkanut kiertyä yhä tiiviimmin osaksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksiä.

Keskustelun ytimessä on YK:n linjaus uskonnonvapaudesta, joka peräänkuuluttaa sekä ihmisen oikeutta uskontoon ja sen harjoittamiseen, että oikeutta olla uskomatta ja harjoittamatta uskontoa.

Linjaus antaa suuntaviivat siihen, miten maailmankatsomuseroihin tulee yleisesti suhtautua. Se ei kuitenkaan kerro, kuinka asiat pitäisi ratkaista, kun uskonasiat kytkeytyvät ihmisten muihin rooleihin yhteiskunnassa. Mitä lähemmäksi arjen tasoa tarkastelun ulottaa, sitä harmaammaksi sävyt käyvät.

Paperisesta kuvasta on revitty pois kohta, jossa kaulassa roikkui ristiriipus.

Kesällä 2020 sisäministeriö alkoi selvittää, voisiko suomalainen poliisi käyttää huivia. Tähän asti Suomen poliisissa tunnuksetonta virka-asua on pidetty poliisi-instituution neutraaliuden symbolina.

Käytännön tasolle vietynä Suomen poliisin selvityksessä on kyse siitä, voiko esimerkiksi tunnustuksellinen musliminainen toimia Suomessa poliisina ja säilyttää silti uskonnollisen itsemääräämisoikeutensa.

Aihe pohdituttaa myös muualla maailmassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Iso-Britanniassa poliisit saavat käyttää uskonnollisia symboleita. Valinnalla on neutraaliuden sijaan haluttu viestiä sitä, että poliisi edustaa monimuotoisen yhteiskunnan erilaisia asukkaita.

Uskonnonvapauden toteuttaminen arjessa näyttää pakenevan mustavalkoisia sääntöjä.

Ranskassa ja Belgiassa tiukkaa sekulaaria linjaa ylläpitävä valtio pyrkii kitkemään kaiken uskonnollisuuden näyttämisen julkisissa tiloissa. Linjan materialisoituminen käytännöksi saa joskus absurdeja mittasuhteita. Vuonna 2019 Ranskassa uutisoitiin tapauksesta, jossa katolinen nunna ei saanut paikkaa valtion vanhainkodista, sillä siellä ei saanut käyttää huntua.

Maaliskuussa 2017 EU-tuomioistuin linjasi, niin ikään Ranskassa ja Belgiassa sattuneiden ennakkotapausten perusteella, että työnantajilla on oikeus kieltää työntekijöiden näkyvät uskonnolliset symbolit työpaikoilla.

Oikeus edellyttää sitä, että työpaikalla on käytössä sisäinen ohjeistus, joka kieltää tasapuolisesti kaikki näkyvät poliittiset, filosofiset tai uskonnolliset tunnukset. Mikäli tällaista ohjeistusta ei ole, uskonnollisen symbolin kieltäminen yksittäiseltä työntekijältä voidaan edelleen tulkita syrjinnäksi. Suomessa esimerkiksi Suomen Ekumeeninen Neuvosto muistutti tapauksen yhteydessä, ettei uskonnollisuuden piilottaminen työpaikoilla ole neutraaliutta.

Suomalaisilla työpaikoilla käytännöt vaihtelevat. Vaikkapa terveydenhoitoalalla huivien käyttö on sallittua ja työnantaja tarjoaa joskus huivin osana työasua. Sikhiläisyyttä harjoittavien sallitaan käyttää turbaania osana linja-autonkuljettajan työasua.

Uskonnonvapauden toteuttaminen arjessa näyttää pakenevan mustavalkoisia sääntöjä. Konkreettisimmillaan se tuntuu olevan erilaisuuden sietämistä, toisten huomioimista ja jatkuvaa keskustelua. Jotakin, joka jää meidän jokaisen toteutettavaksi arjen kanssakäymisessä.

Tilaa Maailman Kuvalehti