Näkökulmat

  -henkilökuva

Uskon voima ja vitsaus

Oikeus uskoa kuuluu kaikille, mutta kaikkia tekoja uskonnolla ei voi oikeuttaa, kirjoittaa Anni Valtonen pääkirjoituksessaan.

Jokainen tulee uskollaan autuaaksi, on hokema, jota olen kuullut lapsesta asti – ja johon olen oman maailmankuvani perustanut. Kuten 80 prosenttia suomalaista, minäkin olen käynyt rippikoulun. Kymmenien, jopa satojen tuhansien suomalaisten tapaan olen eronnut kirkosta aikuisiällä.

Olen ajatellut aina, että lähtökohtaisesti jokaisella on vapaus valita oma uskonsa, uskontonsa tai uskonnottomuuteensa.

Mutta vaikka usko tai uskonto sinänsä on jokaisen oma asia, sen nimissä tehtävät teot eivät aina ole. Samaan tapaan ajattelen kaikesta muustakin pään sisäisestä: ihminen saa ajatella tai fantasioida mitä tahansa, mutta tekojen asteella kuvaan astuu vastuu.

Tähän korona-aikaan tuntui luontevalta pysähtyä miettimään juuri uskoa. Ihmisillä kaikkialla maailmassa on ollut nyt enemmän aikaa pohtia ja kysyä itseltä isompia kysymyksiä. On ollut tarvetta löytää myös vastauksia.

Tässä lehdessä muusikko Joose Keskitalo sanoo, että ihminen on lähtökohtaisesti uskonnollinen olio. Vaikka aika muuttuu, tämä perusominaisuus ja -tarve säilyy ihmisessä. Tuota perusominaisuutta, tuota sisäistä kohtaamme, voivat astua täyttämään hyvin monenlaiset väitteet, teoriat ja uskomukset – joskus myös vahingolliset joko yksilölle itselleen tai
sitten yhteisölle.

Tätä uskonnon haavoittavaa puolta avaa osaltaan Joni Valkila, joka työskentelee Uskontojen uhrien tuki ry:ssä.

Lukujutussa kysyimme monenlaisten maailmankatsomusten omaavilta ihmisiltä, mikä saa heidät uskomaan. Jutussa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan Kimmo Ketolan mukaan elämme murroksessa. Kirkko ei enää yhdistä kansaa, vaan jokainen rakentaa suhteensa uskoon omien
tarpeidensa mukaan. Yhä harvempi uskoo enää tavan vuoksi, ja erityisesti nuoremmissa sukupolvissa korostuvat oman tiensä etsijät, kuten zen-pappi Mitra Virtaperko.

”Etsin aktiivisesti ja vimmaisesti jotain. En edes tiennyt mitä, mutta liitin sen uskonnollisuuteen.”

Vaikka kirkko sinällään ei ole enää osalle ihmisistä lainkaan tärkeä, rituaalit ovat yhä voimissaan.

Kehitysjärjestöjen kattojärjestön kustantamana lehtenä meille oli tärkeää tarkastella, mitä
kuuluu juuri nyt kirkon ja kehitysyhteistyön suhteelle. Suomalaisen kehitysyhteistyöllä on vahva historiallinen side kirkkoon ja kristinuskoon. Jutussa kysymme, mitä hyvää ja huonoa voi seurata siitä, että maailman köyhimpiä autetaan yhä Jeesuksen nimeen?

Maailmanmusiikkiin perehtynyt Mika Kauhanen osoittaa voiman, joka musiikilla on uskonnollisten kokemusten synnyttämisessä ja kokemisessa. Meistä useimmilla on tuntumaa ainakin tästä: herkistymisestä ja kyynelkanavien avautumisesta hautajaisissa, häissä ja muissa rituaaleissa.

Vaikka kirkko sinällään ei ole enää osalle ihmisistä lainkaan tärkeä, rituaalit ovat yhä voimissaan: tarvitsemme niitä ankkureiksi ja rajapyykeiksi, alleviivaamaan ja jäsentämään elämämme taitekohtia.

Tilaa Maailman Kuvalehti