Artikkelikuva
Walde Kivinen Ongandjeralaisen heimopäälikkö Uushona Shiimin hovissa, Namibiassa, vieraana.

Apua Jeesuksen nimeen – tällaista on nykyaikainen lähetystyö

Suomalaisella kehitysyhteistyöllä on vahva historiallinen side kirkkoon ja kristinuskoon. Mitä hyvää ja huonoa voi seurata siitä, että maailman köyhimpiä auttavat uskonnolliset toimijat?

Suomalaisella kehitysyhteistyöllä on joko kuutisenkymmentä tai satakuutisenkymmentä vuotta pitkä historia.Nykyaikaisen kehitysyhteistyön katsotaan usein alkaneen 1965, jolloin ulkoministeriöön perustettiin kehitysyhteistyötoimisto. Kansalaisjärjestökentän muotoutumiseen ovat vaikuttaneet myös ainakin 1960-, 70- ja 80-lukujen solidaarisuusliikkeet sekä prosenttiliike, joka vaati maailman maita nostamaan kehitysavun 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Mutta on olemassa toisenlainenkin tapa tulkita suomalaisen kehitysyhteistyön historiaa. Ja se nivoutuu vahvasti kristinuskoon.

”Meidän organisaatiossa mielellään toistellaan, että olemme tehneet kehitysyhteistyötä ennen kuin käsitettä oli edes keksitty”, sanoo Suomen Lähetysseuran diakonian ja kehitysyhteistyön yksikön päällikkö Katri Leino-Nzau.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon perustama Lähetysseura aloitti toimintansa 1859. Vuosi oli sama kuin se, jona Charles Darwin julkaisi koko maallisen maailmankuvan perusteoksen Lajien synty. Jo 1868 järjestö lähetti ensimmäiset lähetystyöntekijänsä Lounais-Afrikkaan.

Nykyään Lähetysseura on ulkoministeriön kumppani ja suuri ohjelmatukijärjestö, joka saa pelkästään verovaroja vuodessa yli seitsemän miljoonaa – päälle tulevat varainkeruun eurot. Lähetysseura ei ole läheskään ainoa uskonnollinen kehitysyhteistyövaroja käyttävä järjestö eikä ainoa kristillinen ohjelmatukijärjestö.

Suomessa siis valtiollinen kehitysyhteistyö ja lähetystyö nivoutuvat toisiinsa yhä, ainakin siten, että molempia tekevät osittain samat järjestöt. Samalla nämä kaksi eivät oikein mahdu samaan pöytään, ainakaan maailman mittakaavassa.

Lähetystyöllä on historiallinen painolastinsa, ja mielikuvissa lähetyssaarnaajat edustavat yhä arveluttavaa kolonialismia, joka pyrkii yksipuoliseen arvojen tuputtamiseen ja pakanoiden käännyttämiseen paikalliskulttuurin ja jopa ihmisoikeuksien kustannuksella.

Tällaisia mielikuvia on omiaan vahvistamaan esimerkiksi vuonna 2015 ilmestynyt dokumenttielokuva God Loves Uganda, jossa kuvataan, kuinka amerikkalaiset herätysliikkeet yhä lietsovat homofobiaa Ugandassa.

Dokumentti kuvannee kentän äärimmäisyyksiä. Silti fakta on, että näiden toimijoiden merkitys kehittyvissä maissa ei ole katoamassa.

”Puhutaan uuskarismaattisista liikkeistä, ja ne kasvavat eniten kehittyvässä maailmassa. Ne eivät oikein ole vastuussa kenellekään”, sanoo globaalin kristinuskon ja uskontodialogin professori Elina Vuola Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.

Hänen mukaansa näiden liikkeiden palvelulupaus menee usein kutakuinkin näin: kunhan uskot tähän jumalaan, kuten me sen esitämme, ja kuulut tähän yhteisöön, tulet menestymään elämässä ja pääset köyhyydestä ja sairaudesta eroon. Pahimmillaan rahan jakamisen sijaan ne keräävät yhteisöiltään lahjoituksia.

”Aiemminkin ne, jotka lähtivät lähetystyöhön Suomesta, hyvin nopeasti totesivat, että ’täällä on kauhea tulva, pitää alkaa rakentaa tulvavallia’”

”Onhan se selvä, että uskonnolliset tai vakaumukselliset voivat olla osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei sitä käy kieltäminen. Varmasti kaikkea löytyy. Sen takia en halua ihan kaikkien puolesta puhua”, sanoo myös Leino-Nzau.

Hän muistuttaa kuitenkin, että Lähetysseuran lähetystyö on aina perustunut kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen: ihminen ei elä yksin sanasta eikä leivästä vaan kumpaakin tarvitaan.

”Aiemminkin ne, jotka lähtivät lähetystyöhön Suomesta, hyvin nopeasti totesivat, että ’täällä on kauhea tulva, pitää alkaa rakentaa tulvavallia’. Mutta ymmärrän kyllä, että jollekin, joka on tullut Lähetysseuraan töihin, on voinut olla edessä yllätys, jos ennakkokäsitys on ollut sellainen, että on hellehattu ja Raamattua heilutellaan siellä jossain. Kun se nyt ei pidä paikkansa”, hän sanoo.

Työ on myös muuttunut. Esimerkiksi ennen tuotettiin pääasiassa palveluja: käännettiin Raamattuja, perustettiin kouluja ja kaivettiin kaivoja. Nykyaikaisempi työ taas on vaikuttamiseen tähtäävää asiantuntijatyötä, jossa paikalliset kumppanit ovat tärkeitä.

Mutta sitä käännyttämistä, sitä ”ei ihan varmasti tapahdu”.

”Koko käännyttämisen ajatus on vanhanaikainen. Tämä nousee jostain sadan vuoden takaisesta mielikuvasta, eikä se vastaa nykyaikaista lähetystyötä tai ainakaan valtiorahoitteista kehitysyhteistyötä millään muotoa”, Leino-Nzau sanoo.

”Tämä on sellainen kysymys, mikä ihan aina meiltä kysytään. Ja sitten kysytään, että miten te nyt voitte varmistaa sen.”

Unohdetaan hetkeksi uuskarismaattisista liikkeistä kertovat ääriesimerkit ja oletetaan, etteivät ne kuvaa suomalaisten uskonnollisten järjestöjen toimintaa kehittyvissä maissa. Miksi uskonnollinen kehitysyhteistyö on silti niin hankala pala purtavaksi, että sitä tekeviltä vaaditaan toistuvasti vakuutteluja?

Tärkein syy on se, että suurimman rahoittajan eli ulkoministeriön säännöt kieltävät valtionavustuksen käytön hengelliseen työhön.

”Vaikka kansalaisjärjestöjen toiminnan lähtökohdat vaihtelevat ja taustalla voi olla uskonto, poliittinen suunta tai muu ideologia, tulee niiden harjoittaa kehitysyhteistyötä tavalla, joka vahvistaa demokraattisia järjestelmiä. Sen täytyy olla linjassa Suomen lainsäädännön, ihmisoikeuspolitiikan, ihmisoikeusperustaisuuden ja syrjimättömyyden sekä kehityspoliittisten painopisteiden ja sektorikohtaisten linjausten kanssa.”

Ulkoministeriö tietysti valvoo sääntöjensä noudattamista, eikä väärinkäytöksiä ole syytä epäillä. Silti aika ajoin uutiskynnyksen ylittää erilaisten uskonnollisten järjestöjen saama potti verovaroista. Etenkin, kun osa tukea saavista järjestöistä ei esimerkiksi hyväksy vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai edes naispappeutta – linjauksia, joita voisi pitää vähintäänkin ulkoministeriön sääntöjen hengen vastaisina.

Ja koska toimintaa kustannetaan myös sellaisten ihmisten rahalla, jotka eivät näitä uskontokuntia kannata, asiaan sekoittuu laajempi kysymys arvoista.

”Millaista ihmiskäsitystä edustetaan? Miten suhtaudutaan paikallisiin käsityksiin? Monet uskonnolliset järjestöt ovat esimerkiksi suhtautuneet kriittisesti moniavioisuuteen. Mutta on myös sellaista, että on ajateltu, että homoseksuaalisuus on syntiä, vaikka sillä olisi pitkät juuret jossain kulttuurissa X”, Vuola sanoo.

Demonisoimalla ja eristämällä uskonnollisia toimijoita valtava määrä niiden potentiaalia uhkaa mennä hukkaan.

Vuolan mukaan arvokysymykset myös nivoutuvat kysymykseen tehokkaasta avustusrahojen käytöstä. Esimerkiksi joidenkin uskonnollisten toimijoiden uskottavuutta syö se, että tutkitusti vaikkapa äitiyskuolemat ovat estettävissä tietyillä toimenpiteillä. Jos opetus on näiden toimenpiteiden kanssa ristiriidassa esimerkiksi siten, että naisen seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia pyritään rajoittamaan, se on järjestön kannalta ongelmallista.

”Sellaisen tahon on vaikea olla uskottava muissakaan asioissa. Tai miten tuet naisten voimaantumista jossain maassa, jos omassa maassasi sanot, että naiset eivät kelpaa papeiksi?” Vuola kysyy.

Näitä kysymyksiä suurempi ongelma on Vuolan mukaan kuitenkin se, että uskonnolliseen kehitysyhteistyöhön suhtaudutaan liian isolla pensselillä sekä tutkimuksessa että julkisessa keskustelussa. Demonisoimalla ja eristämällä uskonnollisia toimijoita valtava määrä niiden potentiaalia uhkaa mennä hukkaan.

”Uskonnollistaustaiset järjestöt ovat pitkäkestoisia toimijoita. Se liittyy tähän lähetyshistoriaan, että kun mennään, niin sitten mennään, eikä lähdetä pois. Ne ovat myös hyvin verkostoituneita. Vaikkapa kristilliset kirkot ovat maailmanlaajuinen verkosto, joka on samalla välittömässä yhteydessä ruohonjuuritason kanssa”, Vuola sanoo.

Kolmas iso plussa on Vuolan mukaan se, että osassa maista valtioon ei luoteta, mutta uskonnollisiin toimijoihin saatetaan hyvinkin. Katri Leino-Nzau on samaa mieltä.

”Jos ajattelen vaikka yhteisöjä, joissa meidän kumppanimme toimivat, niin ei siellä YK:n ihmisoikeussopimuksilla ole samanlaista arvoa, kuin sillä, mitä jostain kirkosta tai moskeijasta sanotaan.”

Tämän sanoman sisältöön saattavat parhaiten pystyä vaikuttamaan juuri uskonnolliset järjestöt.

”Toiminnanjohtajamme on joskus hyvin sanonut, että on asioita, joista ei puhuta seurakunnan edessä vaan suljettujen ovien takana. Vaikuttaminen ei välttämättä aina tapahdu suurissa mielenosoituksissa vaan kulisseissa.”

Uskonnollisia toimijoita tarvitaan siis kehitysyhteistyökentälle myös siksi, että ne voivat auttaa koko kenttää ymmärtämään uskontoja. Ilman riittävää teologista osaamista myös uskontoon liittyvien kielteisen puolien haastaminen voi muuttua vaikeaksi.

Ja jos ollaan huolissaan arvoista, pitäisi muistaa, että mikään kehitysajattelu ei ole arvoista vapaata. Vuola kehottaisi esimerkiksi kiinnittämään huomiota siihen, missä vaikkapa kolonialistisia asenteita nykyään esiintyy.

”Sanoisin, että tänä päivänä nämä asenteet ovat suurempi ongelma maallisilla toimijoilla kuin uskonnollisilla. Millaisia arvoja edustavat esimerkiksi alkuperäiskansojen ja luonnon kannalta haitalliset investoinnit kehityksen nimissä?” Vuola kysyy.

”En hae vastakkainasettelua vaan samoja kriteerejä kaikille.”

Tilaa Maailman Kuvalehti