Näkökulmat

Patriotismi voi olla kylän sillan korjaamista tai osallistumista infosotaan

Toimittaja Salla Nazarenko on tutkinut patriotismia yli kymmenen vuotta. Hän on kouluttanut toimittajia ja nähnyt miten ennakkoluulot muuttuvat ystävyysuhteiksi.

Irlantilaissyntyinen kirjailija C.S. Lewis, joka tunnetaan erityisesti Narnia-sarjastaan, kirjoitti rakkauden olemusta pohtivassa kirjassaan Four loves (1960) isänmaanrakkaudesta. Lewisin mielestä isänmaanrakkaudesta tulee demoni silloin, kun siitä tulee jumala.

Kuitenkin me rakastamme paikkaa, jossa kasvoimme: sen tuoksuja, ääniä, sen tuttavuuksia, sen elämänmenoa. Tällainen patriotismi ei ole aggressiivista; se haluaa ”vain tulla jätetyksi rauhaan”.

Patriotismille ominaista on juuri tuo: se on hyvä ja paha, ja jokaisella on siitä mielipide. Olen tutkinut patriotismia yli kymmenen vuotta elämästäni. Syy siihen on sodassa.

Elokuun kahdeksantena päivänä vuonna 2008 Georgian ja Venäjän välille syttyi viiden päivän sota, jonka alussa Georgian joukot vyöryivät kapinamaakunta Etelä-Ossetiaan tavoitteenaan palauttaa Georgian alueellinen yhtenäisyys. Seurasi Venäjän offensiivi ja Venäjän tunkeutuminen syvälle Georgian sisämaahan.  Satoja kuoli, yli satatuhatta menetti kotinsa ja konflikti itsessään vajosi yhä syvemmälle jäätyneen konfliktin ikiroutaan. Nykyisin harva muistaa Etelä-Ossetiaa: niin monta liekkiä on leimahtanut pelkästään entisen Neuvostoliiton alueella senkin jälkeen.

Vain tunteja ennen sodan alkua elokuussa 2008 seisoin Savonlinnassa, Olavinlinnan edustalla matkalla balettiin, kun rakas ystäväni Sopho soitti Tbilisistä Georgiasta. ”Mitä kuuluu, bulgarialainen pakastebroileri”, hän sanoi. Olin saanut lempinimen, kiitos pohjoismaalaisten valkoisten säärieni, jotka eivät ruskettuneet edes Kaukasian kesässä. Juttelimme hetken ja menin naureskellen balettiin. Sotaa ei kukaan osannut arvata, emme edes me, räjähdysherkkää Kaukasiaa työksemme seuranneet journalistit. 

Keskustellessamme olin juuri palannut Suomeen Georgiasta, jossa olin työskennellyt puolitoista vuotta EU-hankepäällikkönä ja toimittajien kouluttajana. Minä ja kollegani brittijärjestöstä olimme muodostaneet toimittajaverkoston yli Etelä- ja Pohjois-Kaukasian konfliktien rintamalinjojen.

Koulutimme toimittajia tekemään työtä yhdessä ennakkoluuloista ja vihasta huolimatta. Veimme heitä koulutustilaisuuksiin toistensa luo. He kirjoittivat kaasuputkista, politiikasta, kansainvälisistä suhteista. Olimme työstämme ylpeitä, eikä suotta. Toimittajat asuivat maissa, jossa naapuriin kohdistuva ennakkoluulo oli sääntö eikä poikkeus.

Silloin aloin pohtia, mitä on isänmaallisuus, ja miksi se pukeutuu niin usein sotilasasuun?

Georgialaiset katsoivat karsaasti venäläisiä; abhaaseille ja osseeteille Georgia oli pahuuden synonyymi. Armenialaiset ja azerit tuijottivat toisiaan koulutustilaisuuksissa uteliaisuuden ja inhon sekaisin tuntein: tuoltako ne näyttävät? Muistan myös naistoimittajan Vuoristo-Karabahissa, joka ei pystynyt hokemaan muuta, kuin että ”en anna heille (azereille) anteeksi sitä, mitä he tekivät.”

Ajan kanssa kauhu kuitenkin väistyi, syntyi kollegiaalisuutta, yhteistyötä ja ystäväsuhteita.

Takaisin elokuuhun 2008. Illalla olin jutellut kollegani kanssa nauraen. Seuraavana aamuna puhuin Sophon kanssa uudestaan. Hän itki lohduttomasti. ”Olemme sodassa, Salla”, hän sanoi.

Silloin ymmärsin vähitellen näkemäni.

Reilun vuoteni aikana Georgiassa olin kiinnittänyt huomiota televisioon. En osannut georgiaa, joten uutisia en pystynyt seuraamaan. Se, mikä hämmästytti, olivat musiikkivideot. Estradilaulajatar maastokuvioidussa puvussaan laulaa haikeasti sotilaille, jotka nostavat Georgian lipun kukkulalle, jonka takana siintävät erehdyttävästi Abhasian subtrooppista paratiisia muistuttavat maisemat.

Toisessa videossa Unity-niminen laiva puksuttaa Mustallamerellä ja juna kulkee Tbilisistä Suhumiin – juna, jollaista ei ole ollut 1990-luvun alun jälkeen. Nämä jatkuvat militaristiset videot ihmetyttivät minua. Kysyin georgialaisista, miksi niitä on. Georgialaisten mielestä ne olivat ”vain populaarikulttuuria”.

patriotismi on monille intiimi tunne. Se voi tarkoittaa unohdetun kylän sillan korjaamista tai osallistumista toisen maailmansodan vainajien etsintöihin.

Silloin aloin pohtia, mitä on isänmaallisuus, ja miksi se pukeutuu niin usein sotilasasuun? Muistin sukulaisvierailuni venäläiseen peruskouluun: univormupukuiset lapset heiluttavat iloisina lippuja kouluvuoden alkaessa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Sodan kuvasto, puvut, paraatit ja laulut uppoavat yhteiskuntaan kuin huomaamatta.

Aloin tehdä aiheesta väitöskirjaa. Georgian lisäksi tutkin Venäjää. Vuodesta 2001 Venäjän hallitus on rahoittanut patrioottisen kasvatuksen ohjelmia. Putinille patriotismi on ”ainoa mahdollinen ideologia”.

Lähtökohtani oli journalismi. Ajattelin, että toimittajat, erityisesti televisiossa, joutuvat tasapainoilemaan sananvapauden ja patriotismin välillä, jos valtio on vaarassa. 

Haastattelin kirjaani kuuttatoista venäläistä ja georgialaista toimittajaa. Huomasin, että patriotismi on monille intiimi tunne. Se voi tarkoittaa unohdetun kylän sillan korjaamista tai osallistumista toisen maailmansodan vainajien etsintöihin. Se voi olla syvää, kipeää solidaarisuutta huonosti johdettua, epädemokraattista synnyinmaata, sen kieltä ja sen ihmisiä kohtaan. Se voi olla loukkaantunutta militarismia: erityisesti venäläiset ajattelivat, että länsi ei ymmärrä Venäjää. Se voi olla osallistumista infosotaan, malesialaiskoneen pudottamisen tai Venäjän joukkojen läsnäolon Ukrainassa kieltämistä.

Tajusin, että jokainen meistä, joilla on kotimaa, on jonkinlainen patriootti. Rakennelma sen ympärillä voi olla millainen tahansa, mutta isänmaanrakkaus on syvän intiimiä ja henkilökohtaista.

Älkäämme siis naurako venäläisille, jotka katsovat kyynelsilmin sotilasparaatia, tai turhautuko amerikkalaisten äänekkääseen itsenäisyyspäivänviettoon tai suomalaiseen jäykistelyyn kättelyralleineen.

Isänmaallisuus, kuten rakkaus aina, osuu kaikkein syvimpään osaan meistä.

Tilaa Maailman Kuvalehti