Artikkelikuva
Länsimaiden kulutus kirittää tuotantoa etenkin monissa Aasian maissa.

Maailmanluokan juttu

Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?

Suomi aikoo olla maailman ensimmäinen hiilineutraali hyvinvointivaltio vuonna 2035. Luvulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä suomalaisen elämäntavan kestävyyden kanssa. Kulutustamme tutkimalla herää kysymys: kenen päästöjä ovat ne paljon puhutut ”kiinalaisten päästöt”?

Kuvittele astuvasi hypermarkettiin. Vaikkapa Prismaan.  

Työnnät ostoskärryä ja pysähdyt hyllyltä toiselle. Poimit mukaan ainakin avokadoja, hedelmiä, jauhelihaa, kahvia, teetä ja kinkkuananaspitsaa. Tavallisia arkiostoksia. Kylmän sään takia matkaan tarttuu alerekistä myös edullinen alusvaatekerrasto.  

Hypermarketti on avoinna lähes aina. Kirkkaat valaisimet palavat ja pakastealtaat hurisevat, oli kello mitä hyvänsä. Siksi saattaa olla yllättävää, että S-ryhmä on luvannut olla hiilinegatiivinen jo vuonna 2025.  

Kunnianhimoisen ilmastolupauksen on tehnyt myös koko Suomen valtio: se on luvannut olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, ensimmäisenä hyvinvointivaltiona maailmassa.  

Tavoite on kova. Esimerkiksi Euroopan unioni on luvannut tavoitella ilmastoneutraaliutta vuoteen 2050 mennessä, ja sekin on kansainvälisesti arvioiden kunnianhimoista. 

Samoilla mittareilla Suomen osuus koko maailman ilmastopäästöistä on ollut hyvin pieni jo ennen kuin mitään päästövähennyksiä on saavutettu. Esimerkiksi maailman suurin saastuttaja, Kiina, tupruttaa yhteiseen ilmakehäämme joka vuosi hiilidioksidia yhtä paljon kuin 236 Suomea.  

Hokeman mukaan suomalaisten ilmastopäästöillä ei olekaan kokonaiskuvassa merkitystä, ”koska Kiina”. Jättivaltio painii aivan toisessa sarjassa, eikä loppua sen päästöille näy. 

Mutta pysähdytäänpä tähän hetkeksi ja oletetaan, että kaikki nämä lupaukset pidetään. 

Mikä osuus tästä sinun, pian hiilineutraalissa valtiossa asuvan kansalaisen ostosreissustasi hiilineutraaliin kauppaan oikeasti on hiilineutraali? 

Lyhyt vastaus kuuluu suunnilleen seuraavasti: ei paljon mikään.  

Pariisin ilmastosopimuksessa mukana olevat valtiot, Suomi mukaan luettuna, laskevat ja raportoivat ainoastaan päästöjä, jotka tuotetaan niiden maantieteellisellä alueella. 

Yksinkertaistettuna Suomi raportoi esimerkiksi wc-paperin tuotannostaan aiheutuvat päästöt, ja samaan tapaan Kiina raportoi teentuotannostaan syntyneet päästöt. Näin toimitaan riippumatta siitä, päätyykö vessapaperi vaikkapa teheranilaiseen kylpyhuoneeseen ja teepussi lontoolaiseen posliinikuppiin.

Ja niinhän ne usein päätyvät. Avoimessa maailmantaloudessa tuotteet ja palvelut kulkevat maasta toiseen useammin ja nopeammin kuin koskaan ennen. Prismassa asioivan suomalaisen ostoskorissa kierivä avokado on todennäköisimmin kotoisin Espanjasta, Hollannista tai Chilestä, kun taas tee ja alusvaatekerrastot ovat todennäköisesti – kyllä, Kiinasta. 

Maa, joka kuluttaa paljon mutta tuottaa vähän, on näillä mittareilla vihreämpi kuin maa, joka tuottaa paljon mutta kuluttaa vähän.

Näiden tuotteiden valmistaminen nostaa päästökäyriä niiden tuotantomaissa. Toisin sanoen ostoskoriin kertyy kaupassa teepussin ja alusvaatekerraston matkassa esimerkiksi kiinalaisia päästöjä ja avokadojen mukana chileläisiä päästöjä. 

Suomen ympäristökeskuksen SYKE:n tutkimuksen mukaan keskivertosuomalaisen kulutuksen kasvihuonepäästöistä noin puolet syntyy ulkomailla. Kaiken kaikkiaan maailman päästöistä jopa neljännes kulutetaan eri maassa kuin missä ne on tuotettu. 

Syntyykin melko erikoinen asetelma: kun puhutaan hiilineutraalista Suomesta, kyse on oikeastaan vain maantieteellisestä alueesta eikä suinkaan hiilineutraalista yhteiskunnasta tai elämäntavasta. Suomen tavoitteet hiilineutraaliudesta koskevat vain niitä suomalaisten käyttämiä kulkuneuvoja ja niitä ostoskorien tuotteita, jotka on tuotettu alusta loppuun kotimaassa.  

Laskentatavasta seuraa väistämättä myös sellainen kummallisuus, että maa, joka kuluttaa paljon mutta tuottaa vähän, on näillä mittareilla vihreämpi kuin maa, joka tuottaa paljon mutta kuluttaa vähän. Ja mikäli kuvio ei tuntunut jo tarpeeksi vaikealta, lisätäänpä mukaan vielä sellainen fakta, että kansainvälinen lento- ja rahtiliikenne ei ole mukana minkään maan alueperustaisissa päästöissä. 

”Näyttää siltä, että me olemme onnistuneet pienentämään omaa hiilijalanjälkeämme osittain siitä syystä, että toimintaa on ulkoistettu kehittyviin maihin”, sanoo Suomen ilmastoneuvottelija ja yksi kolmesta EU:n pääneuvottelijasta Outi Honkatukia

Asiantuntijat, kuten Honkatukia, puhuvat alueperustaisista ja kulutusperustaisista päästöistä. Näiden lukujen vertailu paljastaa Suomen päästöistä virallisia tilastoja ja lupauksia synkemmän kuvan.   

Jos tarkastelee alueperustaisia päästöjä, eli vakiintunutta laskentatapaa Pariisin ilmastosopimuksen taustalla, Suomi on onnistunut päästöjen vähentämisessä: vuosien 2005 ja 2015 välisenä aikana päästömme ovat pienentyneet neljänneksellä. 

Sama ei koske kulutusperäisiä päästöjä: ne eivät ole vähentyneet samana ajanjaksona. Suomen ympäristökeskus SYKE tekee kulutuspäästöjen laskentaa projektirahoituksella, minkä takia tätä tuoreempia lukuja ei ole olemassa. 

Yksi merkittävä tunnusluku tulee joka tapauksessa tässä: kulutuksemme päästöt ovat kolmanneksen, 33 prosenttia, suuremmat kuin virallisesti raportoimamme päästöt. Suomen alueella kulutettujen tuotteiden ja palvelujen on arvioitu olevan 73,5 miljoonaa hiilitonnia, kun taas alueperustaiset päästöt – eli Suomen alueella tuotettujen tavaroiden ja palveluiden hiilipäästöt – ovat 55 miljoonaa hiilitonnia. 

”Suuri ero näiden kahden luvun välillä johtuu siitä, että Suomeen tuodaan paljon tavaraa ulkomailta. Päästöjen taustalla on yksinkertaisesti fossiilisten polttoaineiden käyttö siellä, missä tuontitavaroitamme valmistetaan”, sanoo Finnwatchin ilmastoasiantuntija Lasse Leipola.  

Lukujen epäsuhtaa ei pelasta edes se, että Suomen rajojen sisällä päästöjä aiheuttavien teollisuudenalojen – kuten metsäteollisuuden – tuotteista vain osa kulutetaan kotimaassa. 

”Karrikoiden Kiina tuottaa suuren osan suomalaisten kuluttajien päästöistä”

Suomi ei myöskään ole tällaisten lukujen kanssa yksin. Päinvastoin iso kuva on se, että teollisuusmaiden kulutuksesta aiheutuvat päästöt ovat järjestään suuremmat kuin tuotannosta aiheutuvat ”viralliset” päästöt, kun taas monien kehittyvien maiden, etenkin Aasian maiden kohdalla kuva on päinvastainen, vaikka poikkeuksiakin on. 

Karkeasti kyse on siis siitä, että erityisesti Aasiassa tuotetaan suurilla päästöillä tavaroita länsimaiden kulutukseen. Globaalilla tasolla maailman rikkain kymmenys aiheuttaa kulutuksellaan yli puolet maailman kaikista kasvihuonepäästöistä, selviää Oxfamin raportista. Tähän joukkoon kuuluvat raportin mukaan myös kaikki suomalaiset, jotka ansaitsevat yli 30 000 euroa vuodessa. 

“Nykyinen laskentatapa ei anna todellista kuvaa kulutuksemme ilmastovaikutuksista. Ristiriidan voi havainnollistaa ääriesimerkkinä siten, että jos esimerkiksi syömämme lihan tuotanto siirtyisi kokonaan Suomesta pois, Suomen päästöt laskisivat paperilla, vaikka lihaa kuluisi saman verran ja se kaiken lisäksi jouduttaisiin rahtaamaan muualta”, sanoo Lasse Leipola. 

Yksinkertaistettuna koko asian voisi ilmaista myös siten, että länsimaiden kysyntä kirittää tehtaiden tuotantoa kehittyvissä maissa.  

”Kulutuksen laskenta haastaa ajattelemaan, että kenen päästöjä kiinalaisten päästöt oikeastaan ovat”, sanoo SYKEn tutkija Tero Heinonen.  

Honkatukia sanoo asian suoremmin.  

”Karrikoiden Kiina tuottaa suuren osan suomalaisten kuluttajien päästöistä.” 

Mistä on kyse?

  • Alueperustaisiin päästöihin lasketaan kaikki tietyn valtion alueella tuotetut päästöt, eli esimerkiksi Suomessa sijaitsevien tehtaiden päästöt. Näihin viitataan toisinaan myös tuotantopäästöinä. Laskentamenetelmä on vakiintunut kansainväliseen käyttöön. 
  • Kulutusperustaisiin päästöihin viitataan toisinaan hiilijalanjälkenä. Valtiotasolla lukuun lasketaan kaikki sellaiset päästöt, jotka syntyvät sen alueella tapahtuvasta kulutuksesta. Eli Suomen kulutusperustaisiin päästöihin lasketaan esimerkiksi kaikkien täällä kulutettujen banaanien, elektroniikan ja wc-paperin valmistamisesta syntyneet päästöt. Suomen kulutusperustaisista päästöistä kaksi kolmannesta syntyy kotitalouksien kulutuksesta.
  • Pariisin ilmastosopimus on tärkein ilmastonmuutosta koskeva kansainvälinen sopimus. Se solmittiin vuonna 2015, ja se astui voimaan vuonna 2016. Sen tavoitteena on pitää maapallon keskilämpötilan nousu selvästi alle kahdessa, mieluiten 1,5 asteessa suhteessa esiteolliseen aikaan.

Entä sitten? Mitä väliä sillä on, jos valtiot vastaavat vain oman alueensa päästöistä – etenkin jos ja kun Pariisin sopimuksen nimissä kaikki pyrkivät päästöjä tahoillansa vähentämään?  

Kysymys on monisyinen ja tuo esiin hankalia eettisiä pohdintoja. Esimerkiksi sellaisia, että jos kerran maailman rikkain kymmenys aiheuttaa yli puolet kaikista kasvihuonepäästöistä, niin eikö ainakin osa seurattavista tai jopa sitovista päästövähennystavoitteista kuuluisi asettaa vauraiden maiden kulutukselle?  

”Ilmasto- ja ympäristöpolitiikan yksi keskeisiä kynnysongelmia on se, että meillä ei ohjata kulutusta selvästi, vaikka siihen pitäisi puuttua ja esimerkiksi tarjota tietoa kuluttajille”, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Juha-Matti Katajajuuri sanoo. 

”Me tiedetään, että Suomen kulutusperustaisessa hiilijalanjäljessä ei mitään erityisen suurta, toivotun kaltaista laskua ole näkynyt, vaikka sektorit kehittyvät kohti vähähiilisyyttä. Se kuvaa sitä, että me elämme kokonaisuutena karkeasti ottaen suht samalla lailla kuin aikaisemmin ja jossain määrin jopa lisäten kulutusta. Päästöjä syntyy lisäksi merkittävästi tuontituote- ja raaka-aineketjuista.” 

Osittain samoilla linjoilla on WWF Kiinan projektipäällikkö Ella Wang. 

”Toisaalta se on oikein, että Kiina kantaa vastuunsa tuotannostaan, mutta toisaalta päästöjä aiheuttavat tuotteet kulutetaan muissa maissa. Joka tapauksessa vastuu ilmastonmuutoksesta on jaettu ja kaikki tietävät, että se on koko maailman ongelma. Kukaan ei pääse siltä pakoon”, Wang sanoo.

Yhteisen ilmakehämme kannalta päästövuodot ovat huono juttu.

Yksi nykytilan riskeistä ovat Wangin mukaan niin kutsutut päästövuodot. Avoimessa maailmantaloudessa tuotanto on siirtynyt ja siirtyy yhä maihin, joissa työvoima on halvempaa ja usein myös päästöihin liittyvä lainsäädäntö on löyhempää. 

”Teoriassa on mahdollista, että jotkut maat saattavat jopa luoda tarkoituksella heikkoa ympäristölainsäädäntöä houkutellakseen yrityksiä ja saadakseen taloudellista hyötyä”, Wang arvioi.  

Yhteisen ilmakehämme kannalta päästövuodot ovat huono juttu. Esimerkiksi mikäli Suomessa tai EU:ssa energia on ympäristöystävällisempää kuin tietyissä kehittyvissä maissa, myös monien tuotteiden valmistaminen aiheuttaisi täällä vähemmän ilmastopäästöjä.  

Finnwatchin Lasse Leipolan mukaan valtioilla on parhaat keinot puuttua niiden omilla alueilla tuotettuihin päästöihin esimerkiksi säätämällä lakeja, asettamalla päästömaksuja tai tukemalla vähäpäästöistä toimintaa. Sen sijaan toisten maiden päästöihin vaikuttaminen on paljon vaikeampaa. 

”Jos esimerkiksi Kiinan päästöt olisivat vientituotteiden osalta kokonaan poissa Kiinan harteilta, niin kansainvälinen ilmastopolitiikka ja päästöjen vähentäminen globaalisti olisi paljon hankalampaa kuin nykyisin”, Leipola sanoo.  

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että jos valtio kärsii monista muistakin ongelmista, kuten usein kehittyvissä maissa onkin, niin lainsäädännön tilkitseminen on helpommin sanottu kuin tehty. 

Kulutuksen vaikutuksien sivuuttaminen on Leipolan mukaan myös epäoikeudenmukaista. Esimerkiksi kehittyvissä maissa olevat ihmiset saattavat joutua kärsimään vaikkapa ilmansaasteista länsimaiden kulutuksen takia. Puhumattakaan muun muassa ihmisoikeuskysymyksistä, luonnon monimuotoisuuden kadosta ja ilmastonmuutoksen seurauksista. 

Samalla nykyinen tilanne on epäreilu myös suomalaiselle kuluttajalle, sillä tietoa kulutuksen seurauksista on vain niukasti saatavilla. Finnwatchin teettämän mielipidemittauksen mukaan 74 prosenttia suomalaisista haluaa yrityksiltä ilmastotoimia ja valitsisi mieluiten tuotteita, joita ei ole tuotettu fossiilisella energialla.

”Laskentatavat kehittyvät nopeasti, mutta niitä ei käytetä vielä riittävästi tuotteiden päästöjen selvittämiseen. Eli kun ostaa vaikkapa pakastepitsaa, ei kaupan altaalla voi tietää, mitä eroa niiden päästöissä on”, Leipola sanoo. 

Siinä vähän niin kuin johdetaan kansalaisia harhaan, jos annetaan ymmärtää, että kulutuksen päästöt voi jättää huomiotta.

Samoilla linjoilla on myös Outi Honkatukia. Hän arvioi, että kun puhutaan vain kotimaan tuotannosta, julkisessa keskustelussa hukkuu melkoisesti informaatiota. 

”Kuluttajaa tietysti kiinnostaa eniten se, mitkä ovat hänen oman kulutuskorinsa päästöt. Eikä niinkään se, että me tuotamme sadan miljoonan ihmisen vessapaperit. Ehkä siinä vähän hämärtyy, mihin oma kulutus vaikuttaa, kun mennään vain tuotantoperusteisella laskentatavalla”, hän sanoo. 

Leipolan mielestä myös hallituksen lupaus hiilineutraaliudesta on demokratian näkökulmasta ongelmallinen, jos se saavutetaan huomioimatta lainkaan kuluttajien päästöjä. 

”Siinä vähän niin kuin johdetaan kansalaisia harhaan, jos annetaan ymmärtää, että kulutuksen päästöt voi jättää huomiotta. Sen sijaan tarvitsemme parempaa tietoa kulutuksen globaaleista vaikutuksista”, Leipola toteaa.  

Miksi tuotantoperusteiseen laskentatapaan sitten on päädytty? Asiantuntijoiden mukaan taustalla on sekä historiallisia että käytännön syitä.  

Ensinnäkin siinä kohtaa, kun laskureita luotiin, koko kysymys kansallisten päästöjen vähentämisestä katsottiin kehittyneiden teollisuusmaiden asiaksi. 

Asiaan kytkeytyy kysymys ilmasto-oikeudenmukaisuudesta. Kehittyvät maat eivät ole aiheuttaneet yhtä paljon päästöjä kuin teollisuusmaat, joten niillä voidaan katsoa olevan oikeus jatkaa päästöjen lisäämistä toistaiseksi, kunnes ne ovat tarpeeksi kehittyneitä siirtymään käyttämään puhdasta energiaa. Kehittyvien maiden päästöt henkeä kohden ovat lisäksi yhä pienet teollisuusmaiden vastaaviin lukuihin verrattuna.  

”Ennen Pariisin sopimusta kehittyvillä mailla, jotka kuitenkin tuottavat suuret osat kuluttamistamme tavaroista, ei ole ollut edes samanlaisia raportointivelvoitetta päästöistään. Eli edes sitä tietopohjaa ei olisi ollut. Pariisin sopimuksen myötä tietopohja tässä pikkuhiljaa vahvistuu, mutta siihen on vielä matkaa”, Honkatukia sanoo. 

”Mikä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö hiilijalanjäljen laskemiselle ja kulutusperusteiselle tarkastelulle olisi roolia. Mutta pikemminkin sekä että eikä joko tai.”

Kulutusperustainen päästölaskelma ei mene sillä tavalla yksityiskohtiin, että minkä puhelimen ihminen ostaa, vaan kuinka paljon esimerkiksi elektroniikkaa vuodessa ostetaan.

Muut syyt tuotantoperustaisen laskutavan suosimiselle ovat arkisempia. Esimerkiksi sellaisia, että järjestelmä on yhteisesti hyväksytty ja se sallii päästöjen mittaamisen sellaisella tieteellisellä tarkkuudella, että kaikki maat voivat seistä niiden takana. 

Ella Wang ilmaisee asian näin: nykyinen laskentamenetelmä pohjautuu kansainväliseen lainsäädäntöön ja asettaa valtiot vastuuseen.  

”Lisäksi sen avulla on saatu aikaan melko paljon päästövähennyksiä tähän mennessä. Valtiot ovat motivoituneita tekemään päästövähennyssitoumuksia ja toteuttamaan suunnitelmat käytännössä. Tämä menetelmä toimii”, Wang sanoo. 

Sitä vastoin kulutusta mittaaviin menetelmiin liittyy paljon epävarmuuksia ja oletuksia.  

Esimerkiksi Suomessa laskenta perustuu ENVIMAT-mallinnukseen. Siinä kulutusperustainen laskenta pohjautuu tuoteryhmien keskiarvoihin – eli laskelmissa ei erotella esimerkiksi eri puhelinmallien päästöjä. 

”Kulutusperustainen päästölaskelma ei mene sillä tavalla yksityiskohtiin, että minkä puhelimen ihminen ostaa, vaan kuinka paljon esimerkiksi elektroniikkaa vuodessa ostetaan. Näin saadaan melko hyvä käsitys päästöjen vuotuisesta tasosta”, SYKE:n Heinonen kertoo. 

Tarkempien lukujen selvittämiseksi katseet kääntyvät yrityksiin. Kuitenkin Finnwatchin Hiilenmustia alihankintaketjuja -raportin mukaan valtaosa yrityksistä ei tiedä, millaista energiaa niiden tavarantoimittajat käyttävät.  

Yksi syy tiedonpuutteeseen on tuotantoketjujen monimutkaisuus. Hedelmät ja muut raaka-aineet on suhteellisen yksinkertaista jäljittää, mutta mitä monimutkaisempi tuote on kyseessä, sitä mutkikkaammaksi asia menee.  

Esimerkiksi kuvitteellisen ostoskorimme kinkkuananaspitsan ainesosat ovat todennäköisesti peräisin eri maanosista ja tuotantoketjussa voi olla monia yrityksiä ennen kuin itse pitsa päätyy lähikaupan pakastealtaaseen. Jos pakastepitsan jäljitys on jo näin monimutkaista, millaista olisi jäljittää vaikkapa läppäri tai auto? 

S-ryhmän vastuullisuusjohtaja Nina Elomaan mukaan tuotantoketjujen päästöistä ei ole tarkkaa tietoa. Tällä hetkellä suunnitelmissa ei myöskään ole lisätä tuotannon tai myytyjen tuotteiden päästöjä mukaan lupaukseen hiilinegatiivisuudesta. 

”Tuotannon päästöjä on äärimmäisen vaikea hallita ja niihin on haastava vaikuttaa. Haasteita on myös tiedon tarkkuudessa. Jos ajattelemme tätä tarjoamiamme tuotteiden näkökulmasta, niin siihen valikoimaamme vaikuttaa myös asiakkaiden valinnat”, Elomaa sanoo. 

”Kaiken kaikkiaan näitä päästöjä on vaikeampi hallita – ne eivät ole kokonaan meidän käsissämme.” 

”Ei tämä riitä. Lisää pitää tehdä. Se on selvä”

S-ryhmällä on kaksi keskeistä tapaa vaikuttaa myymiensä tuotteiden päästöihin: Kuluttajille kerrotaan digitaalisesti ostosten päästöistä – tiedot ovat tuoteryhmäkohtaisia sekä pohjautuvat tutkittuun tietoon – ja lisäksi tuottajia kannustetaan sitoutumaan ilmastotavoitteisiin. Mutta ovatko nämä riittäviä toimia tuotteiden ilmastopäästöjen vähentämiseksi? 

”Ei tämä riitä. Lisää pitää tehdä. Se on selvä”, Elomaa toteaa. 

Ongelmat eivät edes lopu pelkkään tiedon puutteeseen, muistuttaa Outi Honkatukia. Koska kukin suvereeni valtio vastaa itse omasta lainsäädännöstään, kuluttajien on vaikea vaikuttaa siihen, miten kaukomailta tuodut tavaramme tuotetaan. 

”Käytän esimerkkinä autoilua – Suomihan ei juuri autoja valmista. Meidän mahdollisuutemme vaikuttaa siihen, miten vähäpäästöisesti autoja maailmalla valmistetaan, ovat hyvin hyvin pienet”, Honkatukia sanoo. 

Kansalaisyhteiskunnalla on kuitenkin roolinsa siinä, että yrityksille syntyy painetta selvittää päästönsä, sanoo Finnwatchin Lasse Leipola. 

”Kuluttajat voivat esittää kysymyksiä ja myös esimerkiksi me Finnwatchina voimme kysyä, mistä tuotteet ostetaan ja mitkä ovat niiden päästöt. Tämän jälkeen kauppa kysyy asiaa toimittajalta ja toimittaja tuotannosta. Silloin tuotannossa joudutaan kenties miettimään koko asiaa ensimmäistä kertaa”, Leipola havainnollistaa. 

Poliittisena ratkaisuna tuonnin päästöihin ja päästövuotoihin on Euroopan unionissa väläytelty niin kutsuttuja hiilitulleja. Käytännössä ympäristöystävällisemmillä tuotteilla tuontitulli olisi kevyempi, kun taas runsaspäästöisemmillä suurempi. 

”Ekonomistina lähden siitä, että hiilitullit ovat äärettömän hyvä pelote. Toteuttaminen on sitten haastavampaa”, sanoo Outi Honkatukia. 

”Lätkäistäänkö hiilitulli esimerkiksi kaikelle Kiinasta tulevalle sementille tai teräkselle? Vai miten pystytään varmistamaan, mikä on hiili-intensiteetin taso siinä maassa tai siinä laitoksessa, johon me ne tullit sitten lätkäistään.” 

Honkatukian mukaan pahimmillaan hiilitulleissa riskinä olisi kauppasota. Jos EU esimerkiksi asettaisi tullin vaikkapa kiinalaiselle teräkselle, Kiina saattaisi vastata laittamalla tullin EU:n maataloudelle.  

“Hyvin helposti tilanne eskaloituisi”, Honkatukia sanoo. 

Kun yritämme ratkaista globaalia ongelmaa, on tärkeää, ettemme käytä energiaa sormella osoitteluun.

Hiilitulleista kuitenkin keskustellaan aiempaa enemmän, myös niissä pöydissä, joissa Honkatukia istuu. 

”Ne nähdään enemmänkin ylimenokauden ratkaisuna siihen asti, kunnes kaikilla kauppakumppanimailla on kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa.” 

Myös WWF Kiinan Wang suhtautuu hiilitulleihin kriittisesti. Hän ei usko, että niillä olisi toivottua vaikutusta. Sen sijaan hän arvioi, että tullit heikentäisivät EU:n ja Kiinan suhteita. Niiden sijaan Wang toivoo kansainvälistä yhteistyötä. 

”Voisivatko EU ja Kiina esimerkiksi luoda yhteisen suunnitelman ja tiekartan hiilineutraaliuden saavuttamiseksi”, Wang ehdottaa.  

Wang arvioi ylipäätään, että ilmastopolitiikka on yksi Kiinaa ja EU:ta yhdistävä tekijä. 

”Kun yritämme ratkaista globaalia ongelmaa, on tärkeää, ettemme käytä energiaa sormella osoitteluun, vaan yritämme toimia yhteistyössä”, Wang sanoo. 

Kaikki Maailman Kuvalehden haastattelemat asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että nykyisestä laskentamenetelmästä luopumisen sijaan sitä tulisi täydentää kulutusperusteisilla tai tuotekohtaisilla tiedoilla. Niin kauan kuin päästöt vähenevät maailmassa edes jollain mittareilla, suunta on ilmastonmuutoksen kannalta oikea. Eri mittareita tarvitaan rinnakkain, sillä ne on luotukin eri tarkoituksiin.  

”Jos halutaan ymmärtää, miten maa kehittyy yleisesti ja miten sen päästöjä on saatu alaspäin, silloin meidän täytyy myös laskea niitä maakohtaisesti, mutta rinnalle tarvitaan ehdottomasti kulutusperustaiset, nykyistä luotettavammat ja päivittyvät tunnusluvut”, Juha-Matti Katajajuuri sanoo. 

”En ole heittämässä nykyistä menetelmää romukoppaan, vaikka se esimerkiksi Suomen kohdalla antaa todellisuutta pienempiä päästöjä. Se on vakiintunut kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Jatketaan tällä, mutta tarvitsemme jonkinlaista täydennystä ja kulutuspohjaista seurantaa rinnalle”, Lasse Leipola vahvistaa. 

Silti Länsimaiden kulutukseen olisi syytä osoittaa sormella ainakin nykyistä enemmän. Jos kestämättömästi tuotettujen tavaroiden kysyntä vähentyisi, myös itse kestämätön tuotanto vähentyisi. Se, kuka suostuisi sormeaan heristämään, onkin sitten vaikeampi kysymys.  

Käytännössä kulutukseen puuttuminen tapahtuisi todennäköisimmin rahalla – eli asettamalla tietyntyyppisiä kulutuksen haittaveroja. Arvonlisäveroja, polttoaineveroja. 

”Väittäisin, että jos ruoka olisi kalliimpaa, se vähentäisi ruokahävikkiä. Mutta tällainen politiikkatoimi ei kyllä varmaan millekään hallitukselle käy”, sanoo Outi Honkatukia. 

Me näemme paljon mainoksia, joissa huudetaan kuluttamaan isommin ja enemmän. Eikä edes kaikista saastuttavimpien tuotteiden ympäristövaikutuksista tarvitse mainita yhtään mitään.

Katajajuuri on samoilla linjoilla. 

”Vaikka on nähty, että vain tällä tavoin me saadaan liikenteen ja yksityisautoilun päästöjä alas, useammat päättäjät tulevat vuoron perään kertomaan, että ei me voidakaan tehdä näin, ainakaan niin kattavasti kuin olisi nyt tarve. On poliittisesti erittäin arka asia puuttua ihmisten autolla ajamiseen – puhumattakaan että puututtaisiin ihmisten syömiseen.” 

”Kyllä siinä on tasapainoilua. Ei saa olla besserwisser-asennetta eikä saa syyllistää. On paljon ristiriitaisiakin kriteerejä, joiden välillä pitäisi luovia. Jos syyllistetään, tulee hyvin helposti vastareaktio – osaa se lannistaa ja osalla putoaa hanskat, eikä tee senkään vertaa”, Honkatukia sanoo. 

Näistä syistä kulutuksen muutoksiin pitäisi kannustaa helpoilla ja hauskoilla tavoilla.  

Ratkaisuja on jo tarjollakin. Tällä hetkellä vaikkapa S-ryhmässä asioiva kuluttaja voi tarkistaa tuotteiden keskimääräiset hiilijalanjäljet kännykkään ladattavasta sovelluksesta.  

”Tietojen antamisen lisäksi meidän täytyy myös auttaa kuluttajaa, että mikä on se seuraava askel. Voisimme antaa esimerkiksi sovelluksen kautta tietoja ympäristölle ystävällisemmistä tuotteista”, Elomaa pohtii.  

Lähempänä ratkaisua oltaisiin myös, mikäli täysin päinvastaiset kannustimet eivät enää olisi vallalla, sanoo Tero Heinonen. 

”Jos ajattelemme asiaa tavallisen ihmisen näkökulmasta, niin me näemme paljon mainoksia, joissa huudetaan kuluttamaan isommin ja enemmän. Eikä edes kaikista saastuttavimpien tuotteiden ympäristövaikutuksista tarvitse mainita yhtään mitään”, Heinonen sanoo.  

Kulutuskulttuurin muutoksia odotellessamme voimme lohduttautua sillä, että viime kädessä suomalaisen ostoskorin hiilijalanjälki kevenee joko poistamalla sieltä tuotteita tai tuottamalla ne kaikki ilmastoystävällisemmin, missä ikinä ne tuotetaankaan. Tuotantopäästöjen vähentäminen taas etenee huomattavasti tulevina vuosikymmeninä.  

Olettaen tietysti, että poliitikot pitävät lupauksistaan kiinni.  

Ja siksi äänestäminen on yhä tehokkain keino vaikuttaa oman maan päästöihin, Leipola muistuttaa. 

”Kulutusvalinnat ovat hyvä lisä siihen päälle.”   

Juttua varten on taustahaastateltu myös Fingon kestävän talouden asiantuntijaa Elina Mikolaa sekä Fingon ilmastotyön asiantuntijaa Emilia Runebergia.

Tilaa Maailman Kuvalehti