Artikkelikuva
Kunnianosoitus ja hiljainen hetki Charlie Hebdo -hyökkäyksen uhrien muistoksi vuonna 2015, Pariisin suuren moskeijan edessä.

Ranskassa keskustelu jumalanpilkasta ja islamista jatkuu kiihkeänä

Tilannetta helpottaisi, jos muslimien oma ääni kuuluisi mediassa paremmin ja usko tulisi näkyviin sellaisena kuin se useimmille Ranskan muslimeille on: yksityisenä ja kiihkottomana asiana, Taina Tervonen kirjoittaa.

Kun historian opettaja Samuel Paty murhattiin viime lokakuussa, keskustelu jumalanpilkasta ja islamista roihahti taas liekkeihin Ranskassa. Murhan syyksi osoittautui nopeasti profeetta Muhamedin pilakuva, jonka opettaja oli esittänyt oppilailleen sananvapautta käsittelevällä tunnilla. Juuri samaan aikaan oikeudessa puitiin vuonna 2015 tapahtunutta Charlie Hebdon toimitukseen kohdistunutta terrori-iskua, jonka taustalla olivat samat, satiirisen lehden julkaisemat pilapiirrokset.

Kummankin iskun tekijät olivat Ranskassa kasvaneita nuoria muslimimiehiä. Mediassa pohdittiin jälleen kerran, missä kohtaa on epäonnistuttu, kun ranskalaiskoulun kasvatit kääntyvät väkivallan keinoin sananvapautta vastaan. Vai onko niin, että islam ja tasavallan yhteiset arvot eivät sovi lainkaan yhteen?

Hallituksen reaktio Patyn murhaan antoi helposti ymmärtää, että vastaus kysymykseen olisi selkeä ”ei, eivät sovi”. Sisäministeri Gérald Darmanin ilmoitti usean muslimijärjestön lakkauttamisesta, mukana esimerkiksi islamiin liittyvää syrjintää monitoroiva Collectif contre l’islamphobie en France.

Opetusministeri Jean-Michel Blanquer puolestaan arvosteli ”yliopistoissa mellastavaa islamo-vasemmistolaisuutta”, käyttäen äärioikeiston lanseeraamaa halveksivaa termiä ”islamo-gauchiste”, jonka merkityksen voisi tiivistää ”vasemmistolaiseksi lepsuiluksi islamin edessä”. Blanquer syytti kyseisiä henkilöitä ”terrorismin älyllisestä rikostoveruudesta”. Ja kun Patyn muistoksi kaikissa Ranskan kouluissa järjestettiin minuutin hiljaisuus, opettajia pyydettiin erikseen ilmoittamaan opetushallitukselle kaikesta häiriköinnistä ja terrorismin kannatukseen viittaavista puheista. (12 miljoonan koululaisen Ranskassa tällaisia tapauksia raportoitiin yhteensä 800.)

Vuodesta 2016 Ranskassa on toiminut Grandir Ensemble -niminen yhteisö, joka mahdollistaa ihmisten yhteen tulemisen ja rakentavan kohtaamisen ja keskustelun sekularismista, uskonnosta ja vakaumuksesta keskustelijoiden omaan uskontoon ja vakaumukseen katsomatta.

Pian Patyn murhan jälkeen hallitus julkisti keväästä asti valmisteilla olleen ”tasavallan periaatteiden kunnioitusta vahvistavan” lakiesityksen, jonka tarkoitus on ”taistella separatismeja vastaan”. Esityksessä muun muassa kiristetään yhdistyksille annettavan julkisen rahoituksen ehtoja ja tiukennetaan uskonnollisten järjestöjen valvontaa. Vaikka johdannossa mainitaan ”radikaali islam ja kaikki separatismit”, nykyisessä kontekstissa lain tulkitaan kohdistuvan ennen kaikkea islamiin.

Toimien perusteella näyttäisi melkein siltä, että Ranskassa velloo ääri-islamia harjoittava muslimiväestö, joka juonii töikseen uusia terroritekoja.

Islam, sen radikaali tulkinta ja terrorismi menevät tässä keskustelussa iloisesti sekaisin – vaikka tuntuisi aika hullulta ajatukselta se, että kaikki Ranskan viisi miljoonaa muslimia tulkitsisivat uskontoaan samalla tavalla, tai se, että uskonnon rigoristinen tulkinta johtaisi automaattisesti terroristisiin tekoihin.

Uskonnolliset tunnusmerkit ovat kiellettyjä myös kouluissa, joissa uskontoa ei opeteta.

Keskustelun ymmärtämiseksi on lähdettävä liikkeelle valtion ja uskontojen suhdetta Ranskassa säätelevästä ”laïcité”-käsitteestä. Vuoden 1905 lakiin perustuva laïcité viittaa maallisuuden jyrkkään tulkintaan, jossa valtiovalta on uskontojen suhteen neutraali ja valtionhallinnon edustajat – esimerkiksi virkamiehet, opettajat ja julkisen terveydenhoidon ammattilaiset – eivät saa tuoda uskoaan millään tavalla esille työnsä puitteissa, esimerkiksi käyttämällä ristiä, huntua tai kippaa. Uskonnolliset tunnusmerkit ovat kiellettyjä myös kouluissa, joissa uskontoa ei opeteta. Tämä tarkoittaa, että kaikki tieto uskonnoista tulee muualta kuin koululaitokselta, jonka tehtävä on ennen kaikkea vahvistaa ”tasavallan arvoja”: veljeyttä, vapautta ja tasavertaisuutta.

Terrori-iskujen myötä nämä arvot ovat painottuneet vahvasti sananvapauteen ja sen sallimaan jumalanpilkkaan. Ranskan lainsäädäntö rankaisee vihapuheesta, mutta ei rajoita sananvapautta, jos sen kohteena on uskonto eikä uskontoa harjoittava yksilö. Rajanveto näiden kahden välillä tuntuu ensi alkuun yksinkertaiselta, mutta yksilön kannalta kokemus halveksituksi tulemisesta voi olla hyvin samankaltainen – varsinkin jos pilkka kohdistuu toistuvasti vähemmistön asemassa olevaan uskontoon, johon liittyy syrjinnän kokemuksia. Viime vuosien iskut sekä terrorismin vastaiset toimet ovat asettaneet muslimit jatkuvan epäilyn alaisiksi.

Lähes 30 prosenttia muslimeista koki tulleensa syrjityksi työelämässä.

Politiikan tutkija Sarah Perret on kolmen kollegansa kanssa tutkinut sitä, miten terrorismin vastaiset toimet ovat vaikuttaneet Ranskan muslimiväestöön vuoden 2015 iskujen jälkeen. Tutkimuksessa haastateltiin yli 900 ranskalaista, joista puolet määritteli itsensä muslimiksi. Heidän luottamuksensa valtionhallintoon ja julkisiin palveluihin oli yhtä vahva kuin vertailuryhmällä. Koululaitoksen kohdalla se oli jopa vahvempi.

”Tulos on julkisessa keskustelussa vallalla olevan kuvan vastakohta: muslimit kokevat olevansa osa yhteiskuntaa, eivät sen ulkopuolinen osa”, Perret sanoo.

Ero vertailuryhmään tuli esille, kun haastateltavilta kysyttiin syrjinnän kokemuksista viimeisen viiden vuoden aikana. Muslimeilla kokemuksia oli moninkertaisesti, kaikilla elämän alueilla. Esimerkiksi lähes 30 prosenttia koki tulleensa syrjityksi työelämässä, kun vertailuryhmän kohdalla vastaava luku oli 13,6 prosenttia. Poliisin taholta syrjintää oli kokenut 24,4 prosenttia, vertailuryhmässä 4,8 prosenttia. Kolmasosa ilmoitti sensuroivansa puheitaan uskontoon kohdistuvan syrjinnän pelossa ja yli 40 prosenttia kertoi käskeneensä lapsiaan varomaan puheitaan koulussa.

Tästä huolimatta valtaosa piti terrorismin vastaisia toimia oikeutettuina.

”Tulos näyttää ensi alkuun siltä, että syrjintä hyväksyttiin välttämättömänä pahana. Mutta vaikutukset näkyivät itse asiassa muualla. Kun tutkimme sitä, mikä tekijä heikensi luottamusta julkisiin instansseihin, syrjinnän kokemus nousi selkeästi esille”, kertoo Perret.

Toisin sanoen: mitä enemmän syrjintää ihminen kohtaa, sitä vähemmän hän luottaa yhteiskuntaan ja valtion kykyyn taata kaikille yhtäläiset oikeudet – varsinkin jos syrjivä taho edustaa nimenomaan kyseistä valtiovaltaa. Tutkimus osoitti, että ne kaksi tahoa, joihin muslimeiksi itsensä määrittelevät henkilöt luottivat vähiten, olivat poliisi – ja media.

Nyt käytävästä keskustelusta muslimit tuntuvat jälleen kerran olevan kovin syrjässä. Harvassa asiaa käsittelevässä TV-debatissa on muslimeja mukana, vaikka asia koskettaa ennen kaikkea heitä. Keskustelun asettelu on usein kärjistettyä, ja rauhallisemman yhteiselon puolestapuhujat jäävät jalkoihin – tai joutuvat sensuroiduiksi. Näin kävi muun muassa pitkään radikaalia islamia ja jihadismia tutkineelle sosiologi Farhad Khosrokhovarille, jonka kriittinen kirjoitus ”laïcité”-käsitteestä poistettiin Politico-lehden sivuilta. Mielenkiintoista on, että sivuille jätettiin hallituksen puhemiehen Gabriel Attalin vastine sosiologin kirjoitukseen.

Khosrokhovar on kirjoituksissaan ilmaissut huolensa viime vuosien kehityksestä. Hän katsoo, että ranskalainen ”laïcité” on muuttumassa vihamieliseksi asenteeksi uskontoja ja etenkin islamia kohtaan. Sen terävin, kerta toisensa jälkeen muslimeihin osuva piikki voi edesauttaa terrorismiin johtavaa radikalisoitumista, Khosrokhovar varoittaa – etenkin kun Ranskan siirtomaahistorian takia islamiin kohdistuvat toimet voidaan helposti tulkita uuskolonialistiseksi kukkoiluksi.

Radikalisoitumisen taustalla on toki aina myös muita tekijöitä, Khosrokhovar muistuttaa: köyhyyttä, syrjäytymistä ja perhekriisejä.

”Syitä on aina useita, mutta ’laïcité’-käsitteen uusi kärjistetty muoto on tilannetta pahentava tekijä”, Khosrokhovar kirjoittaa Orient XXI -lehdessä.

Miten tilanteesta päästäisiin seesteisemmille vesille? Ehkä ensimmäinen, yksinkertainen askel olisi tuoda muslimien oma ääni mediassa paremmin kuuluviin, tuoda uskonto näkyviin sellaisena kuin se useimmille Ranskan muslimeille on: yksityisenä ja kiihkottomana asiana.  

Tilaa Maailman Kuvalehti