Artikkelikuva
Spartacuksen johtama orjakapina esitetään yhtenä esimerkkinä varhaisesta aktivismista. Kansalaisaktivismin aikajanan katsotaan kuitenkin alkavan 1800-luvulta ja liittyvän moderniin yhteiskunnan kehitykseen.

Naisten äänioikeus ja orjuuden kieltäminen – Aktivismilla on saavutettu paljon ja nyt se nousee jälleen

Mistä muutokset lähtevät? Aika usein kansalaisaktivismista. Aktivismilla on saavutettu naisten äänioikeus, tasa-arvoinen avioliitto ja monen maan itsenäisyys. Hankalan maailmantilanteen vastavoimana aktivismi on nousussa jälleen.

Nuori suomalainen aktivisti haki tunnin välein kahvia ja printtasi valokopioita Yhdysvaltojen kirkkoneuvoston pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa New Yorkissa.

Välillä hän palasi kopioiden kanssa alempiin kerroksiin upouuden laatikkotietokoneen luo, joka painoi 20 kiloa. Sellaisia ei vielä käytetty Suomessa paljon, vuonna 1984 se oli luksusta.

Useiden valokopioiden ja kahvikuppien jälkeen hän pääsi vihdoin nukkumaan. Seuraavana päivänä hän heräsi tokkurassa huonosti nukutun yön jälkeen. Hän suuntasi rautatieasemalle, josta hän matkusti muiden maiden aktivistien kanssa Amtrak-junalla Washington DC:hen ja suunnisti siellä Nestlén Yhdysvaltojen päämajaan. Siellä hän edusti Suomen kansalaisjärjestöjä neuvottelussa, jota olivat edeltäneet suuret kampanjat, etenkin Euroopassa.

Neuvotteluhuoneessa vastassa oli Nestlén silloinen ”kakkosmies” Carl Angst. Neuvottelujen edetessä aktivisti huomasi lähes vastapäätä istuvan Nestlén edustajan vilkuilevan häntä. Hän katsoi itseään ja tajusi, että oli tokkurassa pukeutunut eriparisukkiin. Eikä vain mihin tahansa eriparisukkiin, vaan vaaleaan ja tummaan sukkaan! Angst oli silminnähden vaivaantunut tästä etikettimokasta, mikä saattoi edesauttaa aktivistien neuvotteluja.

Nuori aktivisti oli Risto Isomäki, kirjailija ja nyt jo 40 vuotta toiminut aktivisti. Isomäki on ollut mukana monessa, muun muassa Nestlé-boikotissa ja sen pääneuvottelussa Yhdysvalloissa. Nestlé-boikotti käytiin 80-luvun alussa. Sen syynä olivat Nestlén mainoskampanjat globaalissa etelässä, jossa se mainosti vastasynnyttäneille äideille äidinmaidonkorvikkeita. Ongelmana oli se, että äitejä yritettiin saada käyttämään korvikkeita imettämisen sijaan ja se tappoi vauvoja.

”Ongelma tällaisessa mainostamisessa oli etenkin se, että kaikilla ei ollut puhdasta vettä. Äidit sekoittivat maitojauhetta saastaiseen veteen, minkä takia vauvoja menehtyi. Lisäksi kaikilla ei ollut varaa ostaa näitä tuotteita tarpeeksi paljon, joten lapsista tuli aliravittuja”, Isomäki kertoo.

Maailman terveysjärjestön WHO:n ja Unicefin mukaan arviolta 1–1,5 miljoonaa vauvaa kuoli per vuosi ja miljoonat vauvat kärsivät aliravitsemuksesta äidinmaidonkorvikkeen takia. Tämä synnytti laajan kansainvälisen boikotin, joka sai suuren huomion. Lopulta jopa niin suuren, että Nestlé suostui neuvottelemaan aktivistien kanssa.

”Neuvottelussa Nestlé suostui kaikkiin vaatimuksiin”, Isomäki kertoo ja jatkaa, ”sitten he alkoivat kieroilemaan ja jatkoivat suurien äidinmaidonkorvike-erien jakamista sairaaloille ilmaiseksi. Sairaala tarjosi ilmaisia tuotteita äideille, joiden oli sitten pakko ostaa niitä myöhemmin lapsille, koska heillä ei ollut lähtenyt imetys käyntiin.”

Aktivistit pohtivat miten Nestlé saataisiin lopettamaan toimensa. Nestlé hyödynsi Maailman terveysjärjestön antamiin suosituksiin jäänyttä epäselvää kohtaa. Porsaanreikää lähti selvittämään Suomen silloinen terveys- ja sosiaaliministeri Eeva Kuuskoski.

”Eeva kysyi WHO:lta tarkennusta, miten äidinmaitokorvikkeen säännöstöä pitäisi tulkita. WHO antoi sanansa ja saimme sitten virallisen tulkinnan, joka voitiin toimittaa Nestlélle.”

Tämän jälkeen tilanne alkoi raueta. Isomäki sanoo, ettei ole enää nähnyt Nestlén markkinoivan äidinmaidonkorvikkeita samalla tavalla.

Nestlé-boikotti on yksi esimerkki siitä, mitä aktivismilla voi saada aikaan.

Aktivisti saattaa kokea puolustettavan tai vastustettavan asian elämän ja kuoleman kysymyksenä.

Naisten äänioikeus, orjuuden kieltäminen Yhdysvalloissa, tasa-arvoinen avioliittolaki sekä globaalin etelän maiden itsenäistyminen siirtomaista ovat tunnettuja esimerkkejä kansalaisaktivismin aikaansaannoksista.

Mutta miten kansalaisaktivismi on ollut näihin saavutuksiin osallisena? Entä mitä aktivismi oikein on?

Helsingin yliopiston globaalin kehitystutkimuksen opettaja ja tutkija Eija Ranta kertoo, että kansalaisaktivismi on suoraa toimintaa, jolla puututaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin.

”Usein aktivismissa on kyse syvistä vääryyksistä, joihin ei koeta saatavan ratkaisua perinteisen politiikan keinoin. On olemassa jokin akuutti asia, johon halutaan muutosta. Aktivisti saattaa kokea puolustettavan tai vastustettavan asian elämän ja kuoleman kysymyksenä.”

Yksittäisen ihmisen paikallinen teko voi olla aktivismia, mutta sitä voi olla myös miljoonien kansanliike. Ja joskus yksittäisestä teosta kasvaa kansanliike. Tunnettu esimerkki on Rosa Parks, joka ei suostunut antamaan 50-luvun Alabamassa istumapaikkaa valkoiselle miehelle.

Tämä yksittäinen tapaus toimi inspiraationa ja kasvoi suureksi kansalaisoikeuksien, mustien oikeuksien, puolesta toimivaksi liikkeeksi.

Usein yhteiskunnallinen muutos noteerataan sitten, kun se on saavuttanut tarpeeksi suuren suosion ja päätynyt esityksenä poliitikkojen pöydälle. Herää kysymys, miten suuri aktivistien rooli on tässä yhteiskunnallisessa muutoksessa oikeastaan ollut.

Ranta sanoo, että juuri kansalaisaktivismi on monen yhteiskunnallisen ja poliittisen muutoksen ytimessä.

”Aktivismi on jonkun muutoksen alkulähteellä. Jos mietitään esimerkiksi naisten äänioikeutta, sen taustalla olivat suuret feministiset liikkeet ja niiden poliittinen toiminta. Samoin oli orjuuden kieltämisen kanssa. Välillä puhutaan siitä, että kansalaisaktivismi toimii pääosin demokraattisissa maissa, mutta myös esimerkiksi Latinalaisen Amerikan demokratiasiirtymät ja monen Afrikan maan monipuoluejärjestelmien syntyminen ovat aktivismin tulosta.”

Kansalaisaktivismi siis sysää muutoksen liikkeelle. Se vaikuttaa muutenkin kuin lakimuutosten kautta, sillä aktivismi saa pohtimaan toiminta-periaatteita. Ranta sanoo, että aktivismin yksi tärkeistä tehtävistä on tuoda vääryyksiä laajempaan tietoisuuteen.

”Jos ajatellaan vaikka antirasismiaktivismia, lähiaikoina Black Lives Matter -liikettä, se on saanut vakiintuneetkin instituutiot, kuten järjestöt, yliopistot ja yritykset, pohtimaan toimintatapojaan.”

Aktivismi on hyvin kontekstisidonnaista. Mielenilmaukset, joita ei juuri noteerattaisi Suomessa, saattavat autoritäärisemmässä maassa olla aktivismia.

”Autoritäärisissä konteksteissa aktivismi voi olla pientä ja sillä voi olla suuret seuraukset. Esimerkiksi kuubalainen Luis Robles käveli yksin pahvinpalan kanssa Havannassa. Pahvissa vaadittiin vapautta räppäri Denis Solísille, joka oli poliittinen vanki. Robles joutui siitä vankilaan.”

”Kun Argentiinassa oli vallalla sotilasdiktatuuri, naiset pukeutuivat valkoisiin huiveihin ja menivät kulkemaan Plaza de Mayon aukiolle. He vaativat saada tietää, mitä heidän sodassa kadonneille lapsilleen on tapahtunut. Periaatteessa se oli pieni asia, mutta siitä tuli valtavan merkityksellinen, sillä se kritisoi diktatuuria.”

Jos muutos lähtee aktivismista, miten muutosta voidaan pitää yllä? Ranta sanoo, että kansalaisaktivismin ylläpitämiseksi tulee rakentaa järjestelmä, joka ylläpitää demokratiaa. Pidempiaikainen rakennustyö varmistaa, että kansalaisyhteiskunnalla on tilaa valtiossa. Silloin myös aktivisteilla on toimintaedellytyksiä.

Aktivismin ympärille voi rakentua erilaisia instituutioita, kuten järjestöjä. Joskus aktivismin ympärille rakentuu jopa puolueita, jotka eivät tosin enää edusta kansalaisyhteiskuntaa.

”Jos mietitään vaikka vammaisliikettä, sen ympärille on rakentunut institutionaalisia järjestöjä. Lisäksi esimerkiksi Suomen vihreän puolueen tausta on aktivismissa. Ensin oli aktivistiporukka, josta tuli kansanliike ja sitten puolue.”

”Aktivismi voi siis vakiintua ja institutionalisoitua. Aktivismi ei kuitenkaan ole sitä, että on palkkatöissä jossain järjestössä.”

Oli vuosi 73 eaa. Traakilainen gladiaattori Spartacus ja joukko muita orjia olivat saaneet tarpeekseen vapautensa riistosta ja päättivät karata gladiaattorikoulusta. Spartacuksen johdolla joukko keräsi yhteen keittiövälineitä, joita he käyttivät aseina paetessaan koulusta.

Kapinaan liittyi orjia Rooman valtakunnan maaseudulta. Orjien kapina aiheutti paniikin Rooman senaatissa, sillä he olivat onnistuneet voittamaan muun muassa armeijanjoukot Vesuviuksen vuorella. Vuonna 71 eaa. armeija sai taltutettua kapinan, johon kuului enimmillään yli 100 000 orjaa, ja teloitti taistelusta selvinneet 6000 orjaa Rooman valtatien varteen varoittavaksi esimerkiksi.

Spartacuksen tarina esitetään yhtenä esimerkkinä varhaisesta aktivismista. Siinä joukko ihmisiä nousi aktivismin määritelmän mukaisesti vastustamaan vallalla ollutta riistävää järjestystä suoran toiminnan keinoin.

Kansalaisaktivismin historian lasketaan kuitenkin usein alkavan 1800-luvulta. Varhaisimmiksi kansalaisaktivismin suuriksi liikkeiksi on nimetty orjuuden kieltämiseen pyrkinyt kansanliike, työväenliike ja varhaiset feministiset liikkeet.

Eija Ranta kertoo, että alkuajankohta johtuu kansalaisaktivismin liitoksista modernin yhteiskunnan kehitykseen.

”Kansalaisaktivismi on hyvin moderni käsite. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi toimineet aikaisemmin poliittisesti kaikkialla maailmassa, mutta poliittiset järjestelmät ovat olleet moninaisia. Nykykäsitteeseen liittyy moderni ajatus kansalaisuudesta ja kuuluminen valtioon kansalaisena.”

Moderni kansalaisaktivismi on siis osa kansainvälistä valtiokeskeistä järjestelmää, jonka juuret ovat modernisaatiossa, mutta myös maailmansotien jälkeisessä yhteiskuntien uudelleenrakentamisessa. Se vaatii myös ajatuksen yhteiskunnan eri osa-alueista. Yksi tällainen jaottelu on sektorijaottelu, jossa ensimmäinen sektori kattaa markkinat ja yritykset, toinen valtion ja julkisen vallan ja kolmas kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoisen kansalaistoiminnan.

Etenkin Latinalaisen Amerikan aktivismia tutkinut Ranta sanoo, että sektorijaottelu on mielenkiintoinen globaalin etelän yhteiskuntien kannalta.

”Kaikissa globaalin etelän maissa ei ole tapahtunut samanlaista teollistumista ja kaupungistumista kuin täällä. Silti oletetaan, että siellä on tapahtunut samanlainen eriytyminen sektorien välillä. Tässä tapauksessa ajatus erillisestä kansalaisyhteiskunnasta toimii ehkä parhaiten keskiluokan parissa kaupungissa. Sen sijaan perinteisessä yhteisössä ihminen on kiinnittynyt enemmän omaan yhteisöönsä.”

Sektoriajattelua mieluummin Ranta ajattelisi kansalaisyhteiskunnan tilana, jossa erilaiset toimijat kohtaavat ja käyvät kriittistä keskustelua – ehkä vähän taistelevatkin erilaisista vaihtoehdoista.

Kuten yhteiskunta yleensä, myös kansalaisaktivismi muuttuu ajan saatossa. Enää ei tarvitse käyttää 20 kiloa painavia tietokoneita kuten Risto Isomäki käytti 80-luvun Nestlé-boikotissa. Isomäki kertoo, että muutos ei rajoitu teknologian saralla pelkästään tietokoneisiin.

”Olimme tekemisissä ulkomaille usein kirjeitse, jolloin vastausta joutui odottamaan pahimmassa tapauksessa kuukausia. Fakseja oli harvassa paikassa etelässä ja sähkösanomien lähettäminen todella maksoi. Silloin piti miettiä, monta sanaa haluaa maksaa. Puhelut olivat vielä kalliimpia.”

Teknologinen muutos on muuttanut merkittävästi aktivismin luonnetta ylipäätään. Ennen viestittely oli hitaampaa, joten myös kampanjatahti oli hitaampi. Kampanjoita suunniteltiin pidempään, eikä niitä ollut yhtä aikaa liikkeellä kuin muutama. Kampanjoiden välillä ei ollut yhtä suurta kilpailua kuin nykyään, Isomäki sanoo.

Lisäksi puolueisiin oli helpompi vaikuttaa ja se, niin kuin kommunikaatio muidenkin tahojen kanssa, tapahtui henkilökohtaisen vuorovaikutuksen kautta. Isomäki kertoo, että totuudessa oli pysyttävä, muuten tuli tiedotusvälineiltä ”turpaan”. Virheet siis todella huomattiin.

Isomäellä on ollut aktivismin polulla erilaisia vaiheita: luonnonsuojeluvaihe, jossa hän keskittyi vanhojen metsien hakkuuseen ja soiden suojeluun, kehitysyhteistyöaktivistivaihe, jolloin hän keskittyi globaalin etelän kysymyksiin ja etenkin terveyteen liittyviin ongelmiin, sekä globaalien ympäristöongelmien vaihe, joka tavallaan yhdisti kaksi edellistä.

Isomäki oli yksi merkittävimmän 80-luvun aktivistiliikkeen, Prosenttiliikkeen, Suomen johtohahmoista ja on seurannut aktivismikenttää pitkään. Vaikka nykyään valtaosa Isomäen ajasta menee leipätyössä kirjailijana, hän on vieläkin mukana järjestötoiminnassa vapaaehtoisena. Hän on pistänyt merkille, että nykyiset yhteydenpitotavat, sosiaalisen median kanavat, ovat kansalaisaktivismin järjestäytymisen kannalta hauraita ja haavoittuvaisia.

”Kaikki järjestäytyminen on alkanut tapahtua sosiaalisen median kautta, koska se on nopeampaa ja helpompaa. Sosiaalisessa mediassa on kuitenkin vaikea rakentaa mitään pysyvää ja siellä on äärimmäisen sirpaloitumisen riski. Näen, että kansalaisyhteiskunta elää shokkivaihetta, jossa sen vanhat muodot ja rakenteet rapistuvat silmissä.”

”Toisaalta olen vakuuttunut, että meillä on pian uusia järjestäytymisen muotoja, jotka yhdistelevät vanhanaikaisia ja uusia sosiaaliseen mediaan perustuvia malleja. Jos nämä kaksi saisi jotenkin saumattomasti yhteen, voisi syntyä uusi ja ennennäkemättömän tehokas organisoitumisen malli.”

Teknologia ja sosiaalinen media mietityttävät myös Eija Rantaa. Hän näkee siinä hyviä ja huonoja puolia.

Hyvä puoli sosiaalisessa mediassa on Rannan mielestä se, että eri maissa olevat aktivistit voivat kommunikoida helpommin keskenään. Lisäksi diasporan, siirtolaisväestön, vaikutus voi olla autoritäärisissä maissa elävien elämään suuri.

”Toisaalta sosiaalisessa mediassa on myös vaarallisia ulottuvuuksia. Sosiaalisessa mediassa leviää valtava määrä valeuutisia. Lisäksi valtapuolueiden ja hallitsijoiden rahoittamat botit tuuttaavat tuhansia viestejä ja levittävät agendaa. Tämä vääristää tilannetta ja vaikeuttaa aktivistien toimintaa. Sosiaalinen media myös polarisoi ja keskusteluyhteys voi olla vaikea saavuttaa.”

Ihmiset uskaltavat puhua vapaammin. Olemme myös siinä suhteessa onnekkaassa asemassa, että yhteisömme jäsenet tulevat aktiivisesti osaksi toimintaamme.

Sosiaalinen media on vaikuttanut aktivismiin kaikkialla maailmassa. Yksi ihmisoikeusjärjestö Haki na Sheria Initiativen perustajista, 35-vuotias aktivisti Yussuf Bashir, pitää sosiaalista mediaa pääosin hyvänä aktivismin välineenä. Bashir kertoo, että kolmella neljästä kenialaisesta on matkapuhelin ja se on lisännyt heidän mahdollisuuttaan vaikuttaa ja osallistua.

”Etenkin nuoret käyttävät sosiaalista mediaa hyväksi vaikuttamisessa. Se on todella positiivinen ilmiö, sillä voimme levittää tietoa ympäri maailmaa. Hallitus pelkää imagonmenetystä, joten nykyään on helpompi ilmaista mielipiteensä. Ennen mielipiteet pystyttiin helpommin hiljentämään.”

Haki na Sheria Initiative on Garissassa, Pohjois-Keniassa toimiva järjestö, joka ajaa niiden kenialaisten oikeuksia, jotka ovat etnisesti somaleja. Etninen vähemmistö saa osakseen syrjivää kohtelua valtion puolelta. Osa näkee ryhmän ulkomaalaisina, vaikka heidän juurensa ovat Pohjois-Keniassa.

Suurin osa ihmisoikeusjärjestön toiminnasta tähtää lakien muuttamiseen, esimerkiksi vetoomusten ja oikeusjuttujen kautta, mutta järjestö on järjestänyt myös mielenosoituksia ja marsseja sekä kuvannut dokumentin.

”Suurin haaste yhteisöllemme on henkilötodistusten saaminen. Moni joutuu tekemään ylimääräisiä toimenpiteitä. Heidän täytyy esimerkiksi osallistua paikalliseen kuulusteluun, mitä muut kenialaiset eivät joudu tekemään. Syntymätodistuksen puute vaikeuttaa koulunkäyntiä, terveydenhuoltoon pääsyä ja matkustamista.”

Vaikka ryhmällä on vielä paljon tehtävää, Bashir kertoo, että konkreettista muutosta on aktivismilla saatu aikaan. Aikaisemmin toimisto, josta voi hakea ja saada henkilöpapereita, oli kaukana kaupungista ja sinne oli hankala päästä. Järjestö ajoi rekisteritoimiston avaamista kaupunkiin ja se toteutui. Lisäksi järjestö on onnistunut auttamaan 10 000 ihmistä henkilötodistusten saamisessa.

Kymmenen vuotta aktivistina toimineen Bashirin mielestä Kenia on mennyt aktivismin suhteen parempaan suuntaan. Bashir kertoo, että Kenian perustuslaki muuttui 2010 progressiivisemmaksi ja ihmisoikeuksia on nyt vaikeampi loukata.

”Ihmiset uskaltavat puhua vapaammin. Olemme myös siinä suhteessa onnekkaassa
asemassa, että yhteisömme jäsenet tulevat aktiivisesti osaksi toimintaamme. Yhteisö joutuu elämään epäoikeudenmukaisuuksien kanssa, joten he haluavat kehittää maata.”

Kuitenkin globaalisti nykyinen maailmantilanne on aktivisteille haastava. Eija Ranta sanoo, että demokratia on heikentynyt viime vuosina kaikkialla maailmassa, etenkin Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Euroopassa.

Ensimmäinen merkki demokratian murentamisesta on Rannan mukaan pyrkimys hiljentää toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa ilmastoaktivisteja vainotaan tällä hetkellä ennennäkemättömän paljon.

”Toisaalta hyökkäyksen vastavoimana monet aktivismin muodot ovat nousseet, esimerkiksi Me too -aktivismi, Black Lives Matter -liike ja ilmastoliike. Voi olla niin, että rauhallisina aikoina ei tarvita yhtä paljon aktivismia kuin silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Tilanne on nyt demokratian ja ilmastonmuutoksen suhteen akuutti ja vaikea.”

Isomäki taas näkee, että aktivismista innostuneita, osaavia ihmisiä voisi olla mukana enemmänkin.

”Kaikki innostava tuntuu tällä hetkellä tapahtuvan yritysmaailmassa. Ihmiset, jotka voisivat olla aktivisteja ovat nyt Slushissa kehittämässä jännittäviä ideoita ja kampanjoita”, hän sanoo.

Isomäki on huolissaan siitä, mikä tulevaisuuden suureksi kansanliikkeeksi nousee. Kansanliikkeet, tai edes aktivismi, ei välttämättä saa aina hyvää aikaan.

”Valitettavasti koronarajoitusten vastustamisesta on tullut suuri kansanliike. Ihmisillä on patoumia ja vihaa, jota he kohdentavat välillä täysin järjettömiin tavoitteisiin sen sijaan, että toimisivat vaikka ilmaston puolesta.”

Aktivismin tulevasta suunnasta voidaan esittää vain arvauksia. Yussuf Bashir toivoo, että tulevaisuudessa kansainvälinen yhteistyö aktivistien välillä säilyy, kunhan huomioon otetaan solidaarisuus ja eri osapuolien tarpeet. Hän nostaa esiin ongelman, jossa aktivistien on eritoten laitettava hynttyyt yhteen: ilmastonmuutoksen.

”Garissassa monien ihmisten elinkeino riippuu luonnosta. Meillä on ollut äärimmäisiä kuivuuksia, jolloin eläimiä on kuollut ja ihmiset kärsivät. Tässä tilanteessa suomalaiset aktivistit voivat tehdä yhteistyötä kenialaisten kanssa ja välittää tietoa Suomessa Kenian tilanteesta. Maailma on yhtenäinen ja meidän pitää toimia sen mukaan.”

Eija Ranta taas pohtii tulevaisuutta kapenevan demokratian kautta. Hän toivoo, että kansalaisyhteiskuntaa pystyttäisiin nyt tukemaan ympäri maailmaa.

”Näkisin, että autoritäärisissä konteksteissa tulevaisuus näyttäytyy uhkien kautta. Näen kuitenkin positiivisena sen, että nyt tapahtuu todella paljon eri rintamilla.”

Ranta pohtii myös sosiaalisen median nykyistä ja tulevaa roolia aktivismin saralla. Toisaalta sosiaalinen media voi lisätä demokratiaa, kun ihmisillä on väylä ilmaista itseään, toisaalta se luo vaikuttajia, joiksi ei pääse kuka tahansa.

”Ehkä olemme osaltaan siirtyneet kollektiivisista liikkeistä sankaritarinoihin ja ihmisten elämän tarinallistamiseen. Sosiaalisessa mediassa ulkonäkö, tyyli ja luonne, siis kokonaispaketti ratkaisee. Sellaista ei ennen ollut. Putoaako sisältö sen tieltä?”

90-luvulla ympäristöliikkeissä käytiin laajaa keskustelua. Keskustelu koski sitä, kannattaako kansainvälisiin ilmastokokouksiin mennä mukaan. Risto Isomäki oli sitä mieltä, että ei kannata, sillä kukin valtio on päättänyt kantansa jo kokoukseen tultaessa.

Sen sijaan aktivistien kannattaisi keskittyä vaikuttamaan kantaan jo ennen kokouksia. Lisäksi hänestä ympäristöjärjestöjen ei olisi kannattanut käyttää aikaansa kokouksissa juoksemiseen, jottei niiden sisälle syntyisi ”lobbaavaa eliittiä”.

”Kuten tiedämme, vastakkainen näkemys voitti”, Isomäki sanoo.

Nyt aktivistit ovat läsnä kansainvälisissä ilmastokokouksissa, niin kuin viime marraskuussa järjestetyssä YK:n ilmastokokouksessa Glasgow’ssa.

”Nyt kaikki kokoukset ovat päättyneet samalla tavalla – ’läpimurtoon’. Valtiot päättävät muutoksista, mutta päästöt kasvavat edelleen. Vaikka aktivistit ovat kokouksissa, ei tuloksia ole tullut.”

Vaikuttaa siltä, että nykyisillä, pian menneillä, päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset. Seurauksensa on myös sillä, jos päätetään jättää jotain tekemättä.

Isomäki kertoo projektista, jossa Suomen ylioppilaskunnat, reilua kaupankäyntiä ajaneet kehitysmaakaupoiksi kutsutut yhdistykset, Lääkärin sosiaalinen vastuu ja Pohjois-Suomen maakuntalehdet lähtivät ajamaan suuren rokotelaboratorion perustamista Bangladeshiin. Ideana oli se, että bangladeshilaisen kansalaisjärjestön jo omistama lääkeyhtiö voisi tuottaa myös edullisia rokotteita bangladeshilaisille lapsille ja kaikkialle lähimaihin.

Ulkoministeriö lähti mukaan projektiin ja rahaa alettiin kerätä. Rahankeruukampanjaan ryhtyivät Kalevan johdolla jopa Pohjois-Suomen maakuntalehdet. Isomäki kertoo, että projekti oli todella lähellä onnistua, kunnes ulkoministeriö vetäytyi projektista vähin äänin. Isomäki pohtii, miltä maailma näyttäisi nyt, jos projekti ei olisi vesittynyt.

”Jos rokotelaboratorio olisi onnistuttu rakentamaan, ehkä koronapandemia olisi pystytty hoitamaan alueella eri tavalla.”

Lapsiaktivistien varastetut lapsuudet

Mayra Avellar Neves kasvoi yhdessä Rio de Janeiron köyhimmistä faveloista. Hänen kotiseutunsa oli väkivaltaista aluetta, jossa jengit tappelivat. Neves ja hänen ystävänsä eivät pystyneet kävelemään ja leikkimään kadulla turvallisesti, ja joka vuosi lapsia kuoli jengien tulituksissa.

Kun Neves oli 11 vuotta, hänen kotialueensa koulut suljettiin väkivallan takia. Neves oli onnekas ja pääsi kouluun favelan ulkopuolella. Tämä inspiroi Nevestä, ja 15-vuotiaana hän järjesti rauhanomaisia protesteja nostaakseen esille faveloiden lasten ongelmia. Sadat lapset liittyivät Nevesin joukkoon.

Baruani Ndume syntyi Kongon demokraattisessa tasavallassa sodan aikana. Kun Ndume oli seitsemänvuotias, kapinalliset sotilaat sytyttivät Ndumen kotitalon tuleen. Hän pääsi pakoon, mutta hänen perheensä menehtyi. Monien vaikeiden päivien jälkeen Ndume pääsi pakolaisleirille Tansaniaan.

Pakolaisleiriltä Ndume pääsi sijaiskotiin, jossa häntä pahoinpideltiin ja pakotettiin työntekoon. Hän lähti sijaiskodista. Yhdeksänvuotiaana Ndumen opettaja kertoi hänelle ja muille pakolaislapsille, että pakolaislapsilla on oikeus apuun. Se muutti Ndumen elämän ja sai hänet auttamaan muita pakolaisia tarinoiden avulla.

Hyvin alkeellisilla välineillä Ndume aloitti radio-ohjelman Sisi kwa Sisi. Radio-ohjelmassa kuultiin lasten kokemuksia ja tulevaisuuden haaveita. Radio-ohjelmasta tuli hyvin suosittu ja se kuului radiossa Tansaniassa, Kongossa, Ruandassa ja Burundissa.

Michaela ”Chaeli” Mycroft syntyi Etelä-Afrikassa CP-vamman kanssa, joka rajoitti hänen käsivarsiensa ja jalkojensa liikettä. Se ei kuitenkaan rajoittanut hänen päättäväisyyttään. Mycroft oli päättänyt pysyä mukana ystäviensä vauhdissa.

Kun Mycroft oli yhdeksän vuotta, hänen siskonsa ja ystävänsä päättivät kerätä rahaa nopeaan moottorilliseen pyörätuoliin myymällä kortteja, keksejä ja kukkaruukkuja. Yllättäen seitsemässä viikossa he olivat onnistuneet keräämään rahat pyörätuolia varten. Mycroft piti nopeasta pyörätuolistaan ja tajusi, että jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus apuun. Hän perusti Chaeli-kampanjan, jonka kautta sadat vammaiset lapset saivat apua.

Neves, Ndume ja Mycroft ovat esimerkkejä lapsiaktivisteista. He kaikki ovat myös voittaneet Kansainvälisen lasten rauhanpalkinnon: Neves 2008, Ndume 2009 ja Mycroft 2011.

Lapsiaktivisteja toimii eri puolilla maailmaa ja he ajavat eri asioita. Yksi tunnetuista aktivisteista, joka on aloittanut aktivismin lapsena, on Greta Thunberg.

Vuonna 2019 Thunberg piti YK:n kokouksessa puheen, jossa hän kritisoi päättäjien kykenemättömyyttä tehdä ilmastotoimia. Hän kiteytti monen lapsen ja nuoren ajatukset:

”Kuinka te kehtaatte? Olette varastaneet unelmani ja lapsuuteni tyhjillä sanoillanne.”

Kohti modernia suomalaista aktivismia

Kesäkuussa 1965 Korson Tanhurinteen tanssilavalla esiintyi suosittu brittiyhtye The Renegades, jota moni nuori oli tullut katsomaan. Tanssia keikalla ei kuitenkaan saanut, sillä oli rukouslauantai ja silloin tanssiminen oli kiellettyä.

Koska nuoriso ei ymmärtänyt vanhemman sukupolven konservatiivista ajattelua, päättivät he uhmata tanssikieltoa. Mikko Metsämäki ja Petteri Nisula kuvaavat kirjassaan ”Aktivistit – Suomalaisten kansanliikkeiden tarina” keikalla alkanutta kapinaa.

”Muutamien nuorten uskaltautuessa uhmaamaan kieltoa paikalla päivystäneet poliisit ryhtyivät panemaan heitä ojennukseen. Seuraukset olivat kohtalokkaat. Aamulla laskettiin, että yhdessä paloautossa oli 2000 lommoa”, totesi elämänsä ensimmäisen pampuniskun poliisilta saanut Jaakko Laakso 30 vuotta myöhemmin.

Aktivistit huomasivat, että tässä on asia, jota kannattaa lähteä ajamaan eteenpäin. Syntyi Rukouslauantaikampanja, jonka ansiosta huvikielto lopulta kumottiin rukouslauantaiden osalta 1968.

Rukouslauantaiden poistuminen ei ollut ainoa muutos 60-luvulla. Koko vuosikymmen toimi vahvana muutoksen aikana yhteiskuntajärjestyksessä, mikä heijastui myös aktivismiin.

Suomen kansalaisaktivismin alkuaikoina työväenliikkeet ja porvarit ajoivat kukin ajatuksiaan suomalaisesta yhteiskunnasta ja ottivat osakseen myös muut aktivismin alat.

Esimerkiksi varhaiset feministiset liikkeet toimivat Suomessa pääosin työväenliikkeestä tai porvariliikkeestä käsin. Työväenyhdistyksiin perustettiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa naisosasto ja porvarilliset naiset toimivat poliittisten puolueiden sisällä.

60-luvulla Suomen kansalaisaktivismi muuttui, kun Suomi hitaasti kansainvälistyi. Suomen ensimmäinen moderni ”yhden asian liike” Sadankomitea syntyi 1963. Rauhanjärjestö Sadankomitea ajoi pasifismia aikanaan radikaalein tavoittein. Rauhanliikkeen ympärille muodostui myös muita järjestöjä.

Enää ei toimittu aina työläis- tai porvariliikkeiden sisällä, vaan itsenäisiä järjestöjä syntyi tiettyjen aiheiden ympärille. Suomen aktivismikenttä siis modernisoitui.

Jos 60-luvulla suomalaiset sai barrikadeille rauhanliike, yksi 80-luvun Suomen suurista liikkeistä oli kehitysmaaliike.

Kaksi suomalaista aktivistia, Folke Sundman ja Martti Poutanen, olivat 80-luvulla työmatkalla Mosambikissa. Mosambikissa oli silloin sota ja pääkaupungissa Maputossa se näkyi sähkökatkoksina.

Sundman ja Poutanen olivat lentokentällä matkustaakseen takaisin Suomeen. Yhtäkkiä jonottaessaan lähtöselvitykseen lentokenttä pimeni täysin. Lentokentällä nousi hämmennys – kunnes sytytettiin kynttilät ja selvitys jatkui.

”Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun matkustimme Martin kanssa kynttilänvalossa”, Sundman nauraa.

Folke Sundman ja Martti Poutanen ovat molemmat merkittäviä nimiä globaaliin etelän kehitystyöhön keskittyvän kehitysmaaliikkeen parissa Suomessa. Jos 60-luvulla suomalaiset sai barrikadeille rauhanliike, yksi 80-luvun Suomen suurista liikkeistä oli kehitysmaaliike.

Liikkeeseen kuului erilaisia ulottuvuuksia, joista yksi oli kansalaisjärjestöjen mukaan tulo aikaisemmin pelkästään valtion hoitamaan kehitysyhteistyöhön. Sundman muistelee lokakuussa edesmenneen Martti Poutasen perintöä.

”Kun keväällä 86 Kepalle (nyk. Fingo) palkattiin ensimmäiset työntekijät, minusta tuli Kepan toiminnanjohtaja ja Martista kehitysjoukkosihteeri. Hän oli vastuussa kehitysjoukkotoiminnan käynnistämisestä ja suunnitteli konkreettisen sisällön Sambian, Nicaraguan ja Mosambikin osalta.”

Kehitysjoukkolaiset ovat yksi osa suomalaisen aktivismin historiaa. Joukot olivat suomalainen vastine ammatillisen osaamisen omaavista vapaaehtoisista globaalin etelän maissa. Joukot muun muassa toimivat asiantuntijoina maatalouden, metsänhoidon, koulutuksen ja terveydenhuollon saralla.

”Mutta toimintaa ei enää tällaisena ole olemassakaan, se loppui 90-luvun loppuun mennessä”, Sundman toteaa.

Kun 60-luvun yhteiskunnan modernisoituminen vaikutti siihen, miten Suomessa myöhemmin kansalaisaktivismia on tehty, myös 80-luvun kansalaisaktivismi on jättänyt jälkensä. Kansalaisjärjestökentässä muutos syntyi esimerkiksi kehitysmaaliikkeen kautta.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!