Näkökulmat

Anteeksi siat, apinat, lehmät, kanat ja lampaat

”Minähän en koiralta anteeksi pyydä!” julisti täti vierailulla. Mikä eläimeltä anteeksi pyytämisessä olisi ollut niin mahdotonta, pohtii Hanna Weselius. Hän ottaa riskin ja pyytää eläimiltä julkisesti anteeksi.

Susannalla oli kaakaonruskea turkki ja vaaleanpunainen kuono. Otsakarvan tupsujen lomasta pilkottivat lempeät silmät. Äiti oli perinyt Susannan naapurilta, enkä muista mistä naapuri oli koiran saanut.

Yhtenä iltana äiti soitti ja kertoi viikonlopun sukulaisvierailusta. Kaukainen täti oli kyläillyt. Tarkoitus oli ollut jäädä yöksi, mutta ilta oli ajautunut kaaokseen, kun Susanna oli tapansa mukaan pyytänyt huomiota laskemalla tassunsa vienosti tädin polvelle. Täti oli pompannut ylös sohvasta ja paheksunut koiraa suureen ääneen. Susanna oli säikähtänyt ja luikkinut pakoon.

Äiti oli rauhoitellut koiraa ja jutellut, että täytyykö tädin nyt pyytää sinulta anteeksi. Siitä täti oli hermostunut täysin, vetänyt pipon päähänsä ja ilmoittanut kyläilyn päättyneen. ”Minähän en koiralta anteeksi pyydä!” hän oli julistanut, tilannut taksin ja ajanut sillä viisikymmentä kilometriä Helsinkiin.

Puhelimessa äiti vaikutti helpottuneelta. Tädistä ei sen koommin kuultu.

Tapauksesta on kulunut parikymmentä vuotta. Siitä on tullut yksi perheen tarinoista. Olemme nauraneet tädin kekkaloinnille, muistelleet Susannaa ja pohtineet, mikä eläimeltä anteeksi pyytämisessä olisi ollut niin mahdotonta.

Anteeksi pyytäminen ylipäätään on vaikeaa. Se on nähty viime vuosina, kun on entistä enemmän alettu kiinnittää huomiota julkisuudessa esitettyihin anteeksipyynnön irvikuviin. Sori siitä ja anteeksi vaan kauheasti, jos nyt joku tästä mielensä pahoitti. Ja jos pyytää julkisuudessa vilpittömästi anteeksi tekoja, joita oikeasti katuu, voi olla varma, että siitä vasta joku loukkaantuukin.

Otan riskin.

Pyydän anteeksi, että olen syönyt tuotantoeläimiä 1990-luvulle asti ja kaloja vielä 2020-luvulla, vaikka en olisi tarvinnut niitä ravinnokseni. Pyydän anteeksi, että minulla on edelleen nahkasaappaat.

Olen pannut matoja koukkuihin ja tappanut kaloja. Olen lyönyt kivellä hengiltä hiiren poikasen, jonka kaivoin koiran suusta. Olen liiskannut huvikseni itikoita ja kärpäsiä. Olen tuhonnut kilpikirvoja fiikuksesta ja niittänyt perhosten elinympäristön. Pyydän sitä anteeksi.

Murskaan punkit, jotka poimin koirasta. Ruokin koiran broilerin ja sian lihalla. Pyydän anteeksi, mutta en osaa korjata omaa käyttäytymistäni.

Olen pannut matoja koukkuihin ja tappanut kaloja. Olen liiskannut huvikseni itikoita ja kärpäsiä.

Pyydän anteeksi, että jääkiekkojoukkue on Leijonat eikä Maasiat. Pyydän anteeksi, että poliittinen järjestö on Nuoret kotkat eikä Horsmakiitäjän toukat. Pyydän anteeksi, ettei Susijengi ole Varisparvi eikä verokarhu ole verorotta. Pyydän anteeksi Suomen leijonaa, joka ei ole peltomyyrä.

Lopuksi pyydän anteeksi sioilta, apinoilta, lehmiltä, kanoilta, aaseilta, lampailta ja hiirulaisilta ja yritän olla loukkaantumatta, jos minua nimitellään ihmiseksi.

Kirjoittaja on kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!