Artikkelikuva

Ratkaisu maailman kriiseille: eliminoi homo sapiens

Kun koronapandemia jää taakse, ihmiskunnan edessä on vielä paljon suurempi kriisi, jonka olemme itse aiheuttaneet. Siihen ei ole luvassa maskeja ja rokotteita. Voisiko uusi normaali olla silti vanhaa parempi?

Jiddishinkielisen sanonnan mukaan ihmiset suunnittelevat ja jumala nauraa.

Tulevaisuutta on vaikea, käytännössä mahdoton ennustaa. Periaatteessa millä hetkellä hyvänsä jonkinlainen yllättävä tapahtuma voi täräyttää todellisuutemme toiseen asentoon.

Libanolilaissyntyinen tietokirjailija Nassim Nicholas Taleb on kutsunut mustaksi joutseneksi tällaista epätodennäköistä tapahtumaa, jolla on suuri ja yllättävä vaikutus historian kulkuun. Maapalloon voi törmätä meteori tai aurinkomyrsky voi pimentää sähköt. Valtava tulivuori voi purkautua. Jokin terrorismiryhmittymä voi saada käsiinsä ydinaseita.

Koko maailman voi pysäyttää hetkessä globaali pandemia.

Myös näitä skenaarioita arkisempia kuvia maalailevat yhteiskuntateoreetikot menevät ennusteissaan usein enemmän tai vähemmän metsään. Esimerkiksi politiikka ja talous ovat paitsi monimutkaisia, ne myös reagoivat niistä tehtyihin ennusteisiin. Jos esimerkiksi povaamme talouden kasvavan ensi vuonna, ihmiset saattavat vapautua kuluttamaan leväperäisemmin ja talous kasvaa osittain tästä syystä.

Kannattaisiko ennen keihäsmatkan varaamista pandemiasta oppia jotain?

Silti tulevaisuutta koskevia ennustuksia tehtaillaan jatkuvasti. Erilaisia enemmän tai vähemmän epätodennäköisiä skenaarioita esittelee myös kotimainen uutuuskirja K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (Atena, 2021).

Hommassa on kuitenkin yksi ”paitsi että”. Mustia joutsenia käsittelevässä luvussaan teoksen kirjoittajat Rami Kangas, Marko Nenonen ja Mari Välimäki kiirehtivät painottamaan, että vuonna 2020 puhjennut koronaviruskriisi ei suinkaan ole tällainen Talebin tarkoittama musta joutsen.

Me nimittäin tiesimme hyvin, että näin voisi käydä. Maailman epidemia- ja tulevaisuustutkijat ovat ennustaneet jonkinlaisen pandemian leviämisen olevan vain ajan kysymys globaalisti verkottuneessa maailmassamme. Myös esimerkiksi Maailman talousfoorumin vuoden 2015 riskiraportissa jonkinlaisen tarttuvan taudin leviäminen löytyi kärkisijoilta. Taleb itsekin on kutsunut koronakriisiä Yhdysvalloissa silkaksi esimerkiksi huonosta ennakoinnista ja surkeasta toiminnasta.

Silti harva valtio oli varautunut tämän todennäköisen skenaarion toteutumiseen.

Surkeasta valmistautumisestamme huolimatta rokotusohjelmat etenevät ja näemme jo koronakriisin yli. Uutisiin on alkanut ilmestyä ihan toisenlaisia ennusteita. Ne kertovat pandemian jälkeen alkavasta matkailubuumista ja talouskasvusta. Puhutaan paluusta normaaliin elämään, normaaliin arkeen. Siihen vanhaan normaaliin.

Mutta kannattaisiko ennen keihäsmatkan varaamista pandemiasta oppia jotain? Tulisiko pysähtyä kurkistamaan, mitä muuta tutkijat ovat ennustaneet tulevaisuudelle?

Nimittäin ennusteiden joukossa on ainakin yksi pandemiaakin todennäköisempi kriisi.

Maailman johtavista ilmastotutkijoista koostuvan verkoston IPCC:n tuorein raportti julkaistiin lokakuussa 2018. Sen mukaan suurimmat ilmastokriisistä johtuvat katastrofit vältetään vain, mikäli maapallon lämpeneminen saadaan pidettyä alle 1,5 asteessa.

Tavoitteessa pysyminen vaatisi tieteentekijöiden mukaan koko ihmiskunnalta paljon nykymenoa järeämpiä ilmastotoimia, ja niistä valtaosan olisi tapahduttava jo kuluvan vuosikymmenen aikana.

Mikäli uskomme tiedettä, ilmastokriisi ei siis ole vain tulevaisuusskenaario. Se on todellisuutta, joka etenee sillä aikaa, kun ratkomme arkisempia talouspulmia ja käsillä olevaa koronakriisiä.

Tällä hetkellä ennusteiden mukaan ihmiskunta suuntaa kohti vähintään kolmen asteen lämpenemistä, kun jo kahden asteen lämpeneminen voisi käynnistää ilmastossa vaarallisia ja osin peruuttamattomia ketjureaktioita. Itse asiassa Sitran loppuvuodesta 2020 julkaiseman Talous tulevaisuuden palveluksessa. Kestävän talouden tilannekuva 2020-luvun taitteessa -raportin mukaan jo keskimääräinen 1,5 asteen globaali lämpeneminen altistaa 500 miljoonaa ihmistä vedenpuutteelle, neljä miljardia ihmistä kuumuusaalloille ja kymmeniä miljoonia ihmisiä paheneville rannikkovesien tulville.

Mikäli uskomme tiedettä, ilmastokriisi ei siis ole vain tulevaisuusskenaario. Se on todellisuutta, joka etenee sillä aikaa, kun ratkomme arkisempia talouspulmia ja käsillä olevaa koronakriisiä.

Samaan aikaan ympäristötutkijat ja biologit varoittavat, että käynnissä on elonkirjokriisi, kuudes sukupuuttoaalto. Viimeksi 65 miljoonaa vuotta sitten kokonaisia lajeja poistui pallon pinnalta nykyvauhdilla. Tarkennuksena sanottakoon, että se oli silloin, kun dinosaurukset katosivat.

Uutisista voi lukea myös, kuinka maailman meret happamoituvat ja täyttyvät muovista, maaperä köyhtyy, korallit kuolevat, aavikot laajenevat ja sään ääri-ilmiöt riepottelevat jo nyt eri maita ja mantereita.

Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisen tiedekunnan professorin ja kestävän tulevaisuuden visionäärin Arto O. Salosen mukaan tilanne on oikeastaan niin vakava, että koko ihmiskunta on eksistentiaalisessa kriisissä. Vedenjakajalla keikkuu ekologinen perusta, jonka varassa ”homo sapiens elää tai kuolee”.

Myös Sitra ennustaa raportissaan, että mikäli käynnissä olevat ekologiset kriisit päästetään ryöpsähtämään, seuraukset ovat äärimmäisen vakavia.

Jos ekosysteemi romahtaa tai vaikkapa puhdas juomavesi loppuu, on turha puhua taloudesta ja koulutuksesta – tai ainakaan keihäsmatkoista.

”Toteutuessaan nämä ilmiöt johtavat helposti talousjärjestelmän kriisiytymiseen, ääriajatteluun, yhteiskunnallisiin levottomuuksiin ja sotiin. Maailmanlaajuisten ympäristöongelmien ratkaisussa ei ole kyse enää vain siitä, kuinka paljon niiden ratkaiseminen maksaa, vaan siitä, onko maapallollamme tulevaisuudessa yleensä enää mahdollista elää hyvää ja rauhanomaista elämää.”

Kestävää kehitystä tavataankin nykyään havainnollistaa erilaisten ruudukoiden sijaan hääkakkumallilla. Mallissa maapallon kantokyky on hääkakun paksu pohjakerros ja kaikki muut pyrintömme rakentuvat sen päälle. Jos ekosysteemi romahtaa tai vaikkapa puhdas juomavesi loppuu, on turha puhua taloudesta ja koulutuksesta – tai ainakaan keihäsmatkoista.

Lisäksi toisin kuin koskaan ennen historiassa, käynnissä olevien kriisien ja mullistusten – jopa luonnonvoimien – taustalla on yksi laji.

”Koronapandemian takaa löytyy homo sapiens. Metsäpalojen takaa löytyy homo sapiens. Ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnon ääri-ilmiöiden takaa löytyy homo sapiens”, Salonen summaa.

”Tosiasia on se, että ihmisen valta tällä planeetalla on niin suuri, että jos vaikkapa tekoäly valjastettaisiin ratkaisemaan ilmastonmuutos, kyllä se sieltä nopeasti kertoisi, että eliminoidaan homo sapiens ja sitten asia on kunnossa.”

Jos jokin on helppo ennustaa, niin se, ettei tällaisen komentokehotteen koodaajiksi ilmoittaudu vapaaehtoisia. On keksittävä jotain muuta.

Ihmiskunnan eliminointi olisi myös siitä syystä julma ratkaisu, että kestämättömän tulevaisuuden tie on valettu lähtökohtaisesti hyvistä ja kannatettavista syistä. Ihmiset ja yhteiskunnat ovat halunneet lisätä vaurautta ja hyvinvointia, poistaa köyhyyttä ja puutetta, tarjota ravitsevaa ruokaa ja mielenkiintoisia virikkeitä.

Jos katsomme monen länsimaan historiaa – esimerkiksi Suomen – tässä on myös täysin kiistatta onnistuttu. Ennen 1960-lukua Suomi oli käytännössä katsoen kehitysmaa. Nyt kuulumme maailman vauraimpiin ja onnellisimpiin valtioihin.

Kuitenkin kaiken tämän periaatteessa jalon kehityspyristelyn taustalla on vaikuttanut Arto O. Salosen sanoin yksioikoinen tapa ajatella, mitä hyvinvointi ja hyvä elämä on.

Jossain kohtaa köyhyyden ja puutteen poistaminen muuttui Salosen mukaan ”loputtoman vaurastumisen jahtaamiseksi”. Elintason jatkuvasta parantamisesta tuli elämän päämäärä.

”Ihmisen arvo määräytyy suoritteiden perusteella. Meidän oikeudenmukaisuusajattelustamme on tullut sellainen, että oikeudenmukaisuus pitää ansaista, se ei ole synnynnäistä. Pitää olla toimelias ja tehdä asioita viikko viikolta enemmän.”

Lisäksi viimeiset 200 vuotta ihmislaji on tavoitellut kasvua ja hyvinvointia hyödyntämällä uusiutumattomia luonnonvaroja. Jonkin rajallisen hyödyntäminen loputtomiin on jo arkijärjellä ajateltuna mahdottomuus. Lisäksi fossiilitalouden hiilipäästöt uhkaavat suistaa maailman ilmastokriisiin jo ennen kuin vaikkapa öljy loppuu.

Elämäntapamme on siis kestämätön, eikä sen kääntämisessä kestävään ole kyse mistään ihan pienestä viilauksesta. Esimerkiksi vaikka pandemia piti lentokoneet maassa ja ihmiset kodeissaan kuukausia, ihmiskunnan yhteenlasketut hiilidioksidipäästöt laskivat vuonna 2020 vain reilut kuusi prosenttia. Suomessa vuotuinen luonnonvarojen ylikulutuspäivä ei edes siirtynyt – sitä vietettiin huhtikuussa vuosina 2020 ja 2021, kuten muinakin vuosina.

Jotta pääsisimme Pariisin ilmastosopimuksen viitoittamalle kestävän tulevaisuuden tielle, hiilipäästöjen pitäisi laskea reilut seitsemän prosenttia joka vuosi – eli vuonna 2021 päästöjä pitäisi olla vielä rutkasti vähemmän kuin vuonna 2020 ja niin edelleen. Jo nyt tiedämme, että päästöt ovat päinvastoin pandemian alkushokin väistyttyä jälleen kasvussa.

Nyt ihmiskunta on kuitenkin Arto O. Salosen mukaan havahtumassa siihen, että touhulla on enemmin tai myöhemmin piste. Se, mitä on pidetty edistyksenä, alkaa olla kestävän tulevaisuuden uhka.

”Samoja vesiä me ryystetään, joita dinosaurukset joivat, koska ei tänne planeetalle ole vesikuljetuksia tullut neljään miljardiin vuoteen. Ainoa ulkopuolelta tuleva resurssi on auringonvalo. Homo sapiensin hyvän elämän tavoittelu on välttämätöntä järjestää niin, että se asettuu tämän planeetan reunaehtoihin.”

Salosella on kuitenkin lohduttava viesti: hänen mukaansa kaikki ratkaisut ovat jo olemassa. Enää ne pitäisi ottaa laajamittaisesti käyttöön.

Missä siis viipyvät tiedotustilaisuudet? Sellaiset, joissa Sanna Marinin hallitus marssii ilmeet vakavina kertomaan koko Suomen kansalle, mikä meitä uhkaa ja millaisiin rajoitustoimiin on seuraavaksi ryhdyttävä yhteisen hyvän ja kaikkien turvallisuuden nimissä?

Onko ilmastokriisi yksinkertaisesti liian valtava asia käsitettäväksi? Tai kuten islantilaiskirjailija Andri Snær Magnason kysyy kirjassaan Ajasta ja Vedestä (Aula 2020), onko se oikeastaan niin kovaa meteliä, että se on korvissamme pelkkää kohinaa?

Ilmastokriisin tulevaisuuskuvaa tutkimusten ja kirjailijan henkilökohtaisen sukuhistorian kautta avaavaa teosta voi kutsua hyvällä syyllä hätähuudoksi nopeiden ilmastotoimien puolesta. Puheenvuoron merkittävyys on tunnustettu ainakin siten, että kirja on ehdolla Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

”Kyllä me tiedostamme, että näin ei voi jatkua. Mutta edelleen iso käänne on enemmän ajattelun kuin tekojen tasolla”, Salonen sanoo.

Kaikki eivät suostu elämään vanhan normaalin mukaista, ilmastokohinan säestämää arkea.

Siihen ei suostunut ainakaan Greta Thunberg, koululainen, joka nousi Ruotsin valtiopäivätalon portailta koko maailman nuorten ilmastoliikkeen kasvoiksi ja puhujaksi maailman tärkeimpiin ilmastofoorumeihin.

Thunbergin ansiosta hetken vaikutti, että vaatimukset ilmastotekojen puolesta kuultaisiin. Mutta juuri, kun lupaukset ja peukutukset olisi pitänyt muuttaa poliittisiksi ohjelmiksi, päättäjien asialistat täytti Kiinasta leviävä virus.

Alkoi pauke, joka peitti kohinan alleen. Ilmastoaktivistit löysivät itsensä tilanteesta, jossa oli huudettava yhä kovempaa, jotta huoli ekosysteemistä ei kokonaan hautautuisi akuutimman kriisin alle.

Meteliä on saanut aikaan kansalaistottelemattomuutta hyödyntävillä tempauksillaan kansainvälinen Elokapina-liike. Liike nousi suomalaisiin kahvipöytäkeskusteluihin vuoden 2020 lokakuussa, kun poliisi käytti pippurisumutetta hajottaessaan Kaisaniemenkadun sulkeneen rauhanomaisen mielenilmauksen.

Sumutuksen todisti yhdessä lastensa kanssa Elina Kauppila, kouluttaja, kirjailija ja itsekin Elokapina-liikkeen aktiivi. Vain hetkeä ennen tapahtumien kärjistymistä Kauppila oli ollut mukana mielenilmauksessa. Nyt perhe seurasi järkyttyneenä suorasta lähetyksestä, kun tuttuja kasvoja raahattiin poliisiautoihin. Alkoi viikkoja kestänyt mediamylläkkä.

Me ollaan jääty jumiin ajatukseen, jossa on joko kapitalismi tai Neuvostoliitto.

”Jälkipuinti toi näkyväksi yhteiskunnallisen keskustelun polarisoitumisen. Toiset olivat, että turpaan vaan. Toiset, että ’ei meillä voi olla valtiota, jossa ei ole vahva mielenosoitusoikeus’”, Kauppila sanoo.

Vaikka Kauppila itse uskoo kansalaistoiminnan voimaan, hänen mukaansa ensisijainen vastuu ilmastotoimista on päättäjillä.

”Valtaosa suomalaisista haluaa ilmastotekoja. Mutta politiikan ja bisnesmaailman toimet eivät ole lähelläkään sitä, mitä tarvitaan.”

Riittämättömistä politiikkatoimista kielii Kauppilan mukaan esimerkiksi se, että kestävästi eläminen on yhä yksilölle vaikeaa – mikäli haluaa elellä täysipainosesti osana yhteiskuntaa.

”Ajattelen, että jokaisen yksilön elämän pitää muuttua. Samaan aikaan me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja me vertaamme itseämme koko ajan muihin ja ympäröivään yhteisöön. Vaatii kauhean paljon yksilöltä, että alkaisi niukustella, kun näkee, mitä kaikki muut tekevät.”

Siksi meidän pitäisi Elina Kauppilan mukaan keskittyä yksilön valintojen kyttäilyn sijaan koko yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen. Nuukailusta ja kestävästä elämästä pitäisi tehdä helppoa, hyväksyttävää ja ihannoitavaa – normi.

”Vastavirtaan toimiminen vaatii hirveästi resursseja.”

Tarvittavien suurten yhteiskunnallisten muutosten läpivieminen vaatisi uskallusta, jota Kauppilan mukaan valitettavasti puuttuu päättäjiltämme.

Esimerkiksi talouselämä vaikuttaa hänen mukaansa liikaa poliittiseen päätöksentekoon.

”Me katsotaan yhteiskuntajärjestelmäämme, fossiilikapitalismia, ja nähdään se ikään kuin ainoana mahdollisuutena. Me ollaan jääty jumiin ajatukseen, jossa on joko kapitalismi tai Neuvostoliitto. Se on tosi surullista, koska ajattelen, että ihmiskunta pystyy paljon parempaankin.”

Mutta kyllä, vakavailmeisiä hallituksen tiedotustilaisuuksia kaipaisi myös Kauppila. Hän uskoo, että kansalaiset sitoutuisivat tarvittaviin toimiin, mikäli poliitikot ja media pystyisivät viestimään riittävästi tilanteen vakavuudesta.

Näin kävi ainakin koronakriisinkin kohdalla, vahvistaa Arto O. Salonen.

”Jos nyt tehdyt asiat olisi otettu puheeksi 5 vuotta sitten, olisi sanottu, että ’ei pysty, syntyy ihan kamalat vastareaktiot’. Pandemia on osoittanut, että isoja muutoksia pystytään yhteiskunnassa tekemään rauhanomaisesti. Se on oikeastaan mykistävää.”

Kriisitietoutta levittämisen lisäksi Kauppilan mukaan meidän pitäisi luopua ”aivan turhasta” keskustelusta siitä, mikä Suomen kaltaisen pienen maan rooli on isojen pelaajien pelikentällä. Ensinnäkin ihan jokaisen olisi tehtävä ihan kaikkensa. Lisäksi Kauppila, kuten moni muukin ilmastoaktivisti tai -tutkija, peräänkuuluttaa niin kutsuttua ilmasto-oikeudenmukaisuutta.

Me nostetaan käsiä pystyyn, että ei mitään pysty tekemään, suuret pelurit vievät. Eikä me ymmärretä sitä, että me ollaan ison maailman napa, jos halutaan

Jos nimittäin ajatellaan nykytilanteeseen johtaneita syitä eli niin kutsuttuja historiallisia päästöjä, vaurailla länsimailla on paljon enemmän hiilitahroja käsissään kuin kehittyvillä mailla. Köyhät valtiot eivät ole aiempina vuosikymmeninä aiheuttaneet yhtä paljon päästöjä kuin rikkaat, eivätkä ne aiheuta niitä vieläkään. Globaalisti maailman rikkain kymmenys aiheuttaa kulutuksellaan yli puolet maailman kaikista kasvihuonepäästöistä.

”Joka kerta kun me puhutaan siitä, että Afrikka on ongelma ja väestönkasvu ongelma, me ollaan mun mielestä todella harhaisella ja vaarallisella polulla. Koska kuitenkin per capita päästöjä katsomalla nähdään, että suurin ongelma on länsimainen kulutusyhteiskunta.”

Myös Salosen mukaan Suomen kannattaisi siirtyä jahkailusta toden teolla miettimään, mitä hyvää voisi kuulua Suomen rooliin tässä kaikessa. Nimittäin innovaatioille, jotka ylläpitävät inhimillistä hyvinvointia maapallon kantokyvyn ehdoilla, tulee olemaan lähitulevaisuudessa valtava kysyntä. Kysyntä räjähtää viimeistään, kun Kiinan, Intian ja Yhdysvaltojen kaltaiset hiilijätit alkavat toden teolla kääntää kurssiaan.

”Siltä maalta, joka laatii ratkaisut ensimmäisenä, siltä niitä kysellään. Tekisi mieli väittää, että täystyöllisyys olisi mahdollinen, jos me ottaisimme haltuun nämä tulevaisuuden haasteet. Tekemistä riittäisi”, Salonen sanoo.

Missä siis viipyvät valtavat kotimaiset ilmastostartupit ja vihreän talouden innovointirahastot?

”Me ollaan seurailijoita. Ei me olla totuttu ottamaan johtopaikkaa asioissa”, Salonen toteaa.

”Me nostetaan käsiä pystyyn, että ei mitään pysty tekemään, suuret pelurit vievät. Eikä me ymmärretä sitä, että me ollaan ison maailman napa, jos halutaan.”

Myös yksilötasolla kannattaisi Salosen mukaan keskittyä kaikkeen siihen hyvään, jota kestävä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Hänen mukaansa nimittäin oikeasti se, mitä kaikki haluavat, on merkitykselliseksi koettua elämää, mielekkyyttä.

Sen jäljille pääseminen taas tapahtuu kysymällä tarpeeksi usein aamulla itseltään, miksi tämä päivä kannattaa elää. Ja kun kysymykseen löytää vastauksen, sitä kannattaa lähteä tekemään todeksi omassa elämässään.

”Siinä se on. Silloin palataan syviin inhimillisiin perustarpeisiin. Ne ovat aineettomia ja niitä voi rauhassa lisätä. Meillä suomalaisilla on jo  kaikki aineellinen, mitä homo sapiens tarvitsee.”

Ja jos halutaan lisätä tyytyväisyyttä, sitä saadaan yksinkertaisesti kiinnittämällä huomiota siihen, mitä jo on, sen sijaan, että tuijotetaan sitä, mikä puuttuu. Tämä on Salosen mukaan kaikkea muuta kuin lattea neuvo.

”Nämä ovat hirvittävän radikaaleja asioita, koska meidän koko systeemi perustuu siihen, että olemme pikkasen tyytymättömiä. Ei saa tyytyä, jotakin parempaa on aina tulossa. Ja se parempi on jotakin materiaalista. 50-tuumainen telkkari, se on tiedätkös pikkasen snadi. 60-tuumainen on kuitenkin jo aika edullinen.”

Salosen mukaan jatkuva suuremman tavoittelu on paitsi kestämätöntä, se myös ylläpitää suorittajakansalaisuutta. Kun kaikkea pitää olla koko ajan enemmän, pitää juosta viikko viikolta kovempaa. Harvalle ravaaminen kasvun perässä tuo kaivattua mielekkyyttä ja elämäniloa.

”Tinkiminen, luopuminen, uhrautuminen tulevien sukupolvien puolesta eivät motivoi. Pitää tulla ihmisen iholle ja kertoa, miten saat paremman elämän.”

Kun koronapandemia sulki suomalaiset ensimmäistä kertaa koteihinsa keväällä 2020, monet suomalaiset kokivat Elina Kauppilan mukaan juuri tällaisen, Arto O. Salosen visioiden mukaisen herätyksen.

”Huomasin, että ihmisille tuli sellaista havahtumista, että itse asiassa hyvä elämä onkin tämä, että olen läheisten kanssa, nautin ulkoilmasta, leivon omaa leipää ja laitan ruokaa. Toisaalta näin havahtuivat ne, joille muutos oli helppo. Hyväosaisen on helppoa olla joustava – paikallisesti ja globaalisti.”

Sitten Kauppila kiirehtii tarkentamaan, että kun pandemia on pitkittynyt, hyvinvointi on myös laskenut. Ehkä se ei enää ole valintoja tai kivaa vaihtelua.

”Mutta kyllä ajattelen, että meissä on potentiaalia ymmärtää, että me voidaan määritellä ihmisyys jotenkin muuten kuin ostamisen ja kuluttamisen kautta. Ja me voidaan nostaa uudenlaisiksi arvoiksi kestävyyttä, jakamista ja yhteisöllisyyttä.”

Ennen muuta Kauppila kertoo toivovansa, että vanhaan normaaliin ei enää palattaisi.

”Mua pelottaa ja vihastuttaa jutut kulutusjuhlasta ja matkailubuumista koronan jälkeen. Päättäjillämme olisi sellainen kohta, jossa voisi sanoa ääneen, että tämä pandemia on ollut ohimenevä. Mutta jos ilmastokriisi ja elonkirjokriisi ylittävät joitakin niitä keikahduspisteitä, joista tutkijat puhuvat, ne ovat peruuttamattomia.”

Vaikkapa sukupuuttoon kuolevia lajeja ei saada takaisin. Tuskin jäätiköitäkään tai niiden sulamisen alle hukkuneita saarivaltioita – ainakaan meidän elinaikanamme.

”Vaikka on tosi hyvä verrata kriisejä toisiinsa, tämä on vissi ero. Ilmastokriisin kanssa ei tule mitään rokotetta eikä mitään maskia!”

Myös Salosen mukaan palaaminen vanhaan normaaliin olisi ”kamala tappio”.

”Olemme nyt puuterilumella ja erilaiset suunnat ovat mahdollisia. Nytkö hypättäisiin vanhalle latu-uralle? Me tiedetään, että siellä ei homo sapiensille käy hyvin. Nyt täytyy ratkaista kriisit, joiden ratkaisuja kaikki odottaa ja joilla me työllistetään itsemme tällä planeetalla.”

Synkistelylle ei tule antaa valtaa, sillä suurikin muutos on yhä mahdollinen. Myös yksilön tasolla ratkaisujen puolesta toimimisen sivutuotteena saattaa hyvinkin tulla elämään sitä kaivattua mielekkyyttä.

Tarinan opetus tulee tässä: voiko kukaan oikeasti väittää, että yksi pakkaus ei ole yhteydessä otsonikerroksen repeämiseen tai sen ehkäisemiseen?

Tätä havainnollistaakseen Salonen kertoo tarinan ystävästään erään varhaisemman ympäristöhuolen aikana.

Otsonikerroksen reikiintyminen alettiin tiedostaa 1990-luvulla. Reiät kyettiin jäljittämään spraypullojen ja esimerkiksi kylmälaitteiden ponnekaasuihin, tarkemmin sanottuna freoneihin.

Salosen ystävä luki asiasta ja ajatteli, että tämähän on iso juttu ja se uhkaa kaikkea elämää maapallolla. Kerran kaupan hyllyllä hän sitten viipyili etsiskelemässä tuotteita ilman näitä otsonille haitallisia freoneja.

”Joku frendi tuli siihen naureskelemaan, että ’toi on täysin pimeetä. Sä oot käyttänyt monta minuuttia noiden etikettien lukemiseen. Oletko oikeasti sitä mieltä, että toi sun yksi pakkaus jotenkin muuttaa kokonaisuutta? Mieti, kuinka monta pakkausta kiinalaiset käyttävät. Tuolla sun näpertelyllä ei ole mitään merkitystä”, Salonen kertoo.

Tarinan opetus tulee tässä: voiko kukaan oikeasti väittää, että yksi pakkaus ei ole yhteydessä otsonikerroksen repeämiseen tai sen ehkäisemiseen? Ja mikäli ei, ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta voi olla erittäin tärkeää voida katsoa illalla peilistä sellaista tyyppiä, joka toimii niin kuin tietää oikeaksi. Näin oli ainakin Salosen ystävän kohdalla.

”Meidän pitäisi vain päättää, mitä me halutaan ja lähteä tekemään sitä todeksi. Mutta mistä me puhumme? Emme me puhu päämääristä vaan välineistä. Tuottavuus on väline. Tehokkuus on väline. Kilpailukyky on väline. Talouskasvu on väline. Alustataloudet, erilaiset tekoälyratkaisut – nekin kaikki ovat välineitä. Niistä me puhutaan.”

Välinepuheen alle hukkuu kaikkein tärkein kysymys: mitä niillä saataisiin aikaan?

”Nyt ollaan vähän havahtumassa siihen, että enemmän kuin koodaajia, me tarvittaisiin niitä, jotka kertoisivat, mitä tässä koodattaisiin”, Salonen sanoo.

Millainen olisi se tulevaisuus, joka seuraavaksi rakennettaisiin?



Hyvä ja kestävä elämä – paradoksi vai tie tulevaisuuteen?
La 29.5. klo 11.30-12.00, puhelava.(maailmakylassa.fi)

Tilaa Maailman Kuvalehti