Näkökulmat

  -henkilökuva

Koronan jälkeinen exit plan: askeettinen maja rannassa

Millainen on sinun henkilökohtainen exit plan, kun maailma taas aukeaa? Anni Valtonen aikoo juurruttaa itsensä meren rantaan. Pääkirjoituksessaan hän pohtii, haluammeko palata entiseen kulutusjuhlaan ja kilpajuoksuun?

Mitä käy globalisaatiolle koronan jälkeen? Voiko korona opettaa solidaarisuutta? Tulevaisuuden tutkimus vastaan intuitio? Tulevaisuuden inhimillisyys – mitä se on? Entä jos jäkälät saisivat päättää?

Muun muassa tällaisia aiheita sain, kun kyselin somessa pääkirjoituksen aihetta tähän lehteen, jonka teemana on tulevaisuus.

Eniten kolahti seuraava: Mikä on henkilökohtainen poistumissuunnitelmasi, exit plan, jos ja kun maailma kesällä aukeaa? Se tuntui ihmisen kokoiselta, siitä voi jotain muotoilla.

Ensimmäinen ajatus oli: miksi sellainen pitää olla? Miten maailma kestää ainakaan sitä, että ihmiset ryntäävät heti pakonomaisesti ilmatilaan ja kaikkialle? Ryntäävätkö he? Haluammeko entisenlaisen kulutusjuhlan ja hysteerisen kilpajuoksun takaisin?

Suunnitteleminen ei ylipäätään ole suurin vahvuuteni. Työelämässä sitä taitoa tarvitaan, mutta yksityiselämässäni sille ei ole viime vuosina jäänyt liikaa tilaa. Alati uusia käänteitä on kohtalaisesti tielleni sadellut. Niin on ollut hyvä. Intuitio on keskimäärin ihan hyvä ohjaaja.

Korona-aika on viimeistään kirkastanut itselleni, että tästä piirteestä on ollut minulle jopa iloa. Ihmeen helppo on ollut sopeutua: nyt on näin. Päivä kerrallaan. Mutta tilanteeni on toki ollut etuoikeutettu: olen perusterve, lapseni ovat terveitä, minulla on kuukausipalkkainen työ, elän harvaan asutussa vähäväkisessä Suomessa – muun muassa.

Sain valtavasti voimaa ajatuksesta, että saisin juurruttaa itseni meren rantaan. Ilman mitään pakottavaa tarvetta haikailla toisaalle.

Viime kesänä kuitenkin koin jonkinlaisen kirkkauden hetken, ja siitä poiki ihan oikea pidemmän ajan suunnitelma, kenties exit plan. Taustalla oli ajatus, että jos ja kun tulemme olemaan tulevaisuudessa useinkin jumissa erilaisten pandemioiden takia, haluanko elää neljän seinän sisällä pienessä kerrostaloasunnossani kuukausikaupalla?

En halua. Otin pankkilainan ja liityin tuhansien suomalaisten joukkoon päätymällä ostamaan itselleni pikkuruisen kesämajan. Sellaisen, joita rakennettiin työläisten virkistymispaikoiksi 1930-luvulta lähtien eri puolille kaupunkia. Sain valtavasti voimaa ajatuksesta, että saisin juurruttaa itseni meren rantaan. Ilman mitään pakottavaa tarvetta haikailla toisaalle.

Matkaan tuli mutkia, ja 1951 rakennettu majani oli purettava. Purku itsessään oli yksi elämäni terapeuttisimpia kokemuksia: kerrosten repiminen, tilan tekeminen uudelle ja tuoreelle.

Kun maailma kesällä aukeaa – ja vaikkei se aukeaisikaan – saan herätä aamulla
meren rannasta ja astua suoraan ovesta polulle, kävellä aamupissalle erilliseen veskiin. Olen heti maailmassa, voin juoda aamukahvin pihakeinussa tai riippumatossa. Alan opiskella lintuja, istutan pihalle muutaman kukkasen ja pensaan, tutkin kasvun ihmettä. Majassa saan olla
eri tavalla kuin kaupunkiasunnossani: tiskata käsin terassilla, laittaa ruokaa ulkona, viettää siestaa riippumatossa, tuijottaa kimmeltävää merta, sen horisonttia.

Olla vähän niin kuin Karibialla, ihan saman auringon alla.

Tilaa Maailman Kuvalehti