Onnistuneen verensiirron salaisuus

Teksti: Ma Thida

PitkätKöyhyysKehitysyhteistyöAasiaKaakkois-AasiaMyanmar

- Kuulkaa, asia on nyt näin... teidän vauvallanne on liikaa sappiväriainetta veressään, siksi hän on niin keltainen. Ja hän on vielä hyvin pieni, eikö niin? Vain neljän päivän ikäinen. Hänen iässään se voi vahingoittaa aivoja. Hänestä voi tulla loppuiäkseen henkisesti jälkeenjäänyt. Voisimme yrittää parantaa hänet verensiirron avulla. Mutta tarvitsemme siihen teidän lupanne. Ellette halua antaa suostumustanne, voimme yrittää muita keinoja, mutta verensiirto olisi epäilemättä tehokkain. Sen me siis haluaisimme tehdä, edellyttäen tietenkin, että suostutte siihen.

Parempaan en pystynyt. En voinut tehdä asiaa lapsen äidille selvemmäksi. Jos olisin käyttänyt hiukankin enemmän lääketieteellistä sanastoa, hän olisi hämmentynyt vain entistä enemmän. Jo nyt hän itki.

- Rauhoittukaa, olkaa hyvä, älkää itkekö. Poikanne syntyi tässä sairaalassa, eikö niin? - Ky... ky... kyllä. - No niin, no niin. Mitä mieltä olette? Haluatteko keskustella asiasta miehenne kanssa? - Hän... hän... hän on matkoilla. - Ei kuitenkaan työasioissa, kysyin tarkistaakseni, oliko hänen miehensä ystävä.

- Kyllä, hän matkustaa työnsä tähden. - Ahaa... ymmärrän. Hänen miehensä ei ollut ystävämme. - Siinä tapauksessa teidän on tehtävä ratkaisu. Olen kertonut teille, mitä pidämme parhaana hoitona pojallanne, mutta teidän on tehtävä päätös.

En halunnut pakottaa häntä omalle kannalleni. -- Siinä tapauksessa saatte suostumukseni, tohtori. - Hyvä on. Voisitteko sitten allekirjoittaa tähän, olkaa hyvä.

Hän ei ottanut tarjoamaani kuulakärkikynää. Sen sijaan hän kieritti peukaloaan mustetyynyssä ja painoi peukalonjälkensä osoittaamaani kohtaan. Hän oli selvästi tottunut tekemään niin. Kynäni jäi huojumaan ilmaan.

- Katsotaanpa, hieman yli 22 prosenttia.

Meillä ei ole aikaa antaa hänelle ruisketta ja tarkistaa hänen tilaansa uudestaan. Kello on jo kymmenen illalla ja meidän on tilattava verta. He olivat oikeassa. Tätä menoa en pääsisi nukkumaan koko yönä. Veren tilaus kestäisi vähintään tunnin. Sitten meidän oli valmistettava vauva verensiirtoon, mikä kestäisi ainakin puoli kahteentoista. Verensiirto veisi ainakin kaksi tuntia, jolloin kello olisi jo yksi tai kaksi aamuyöllä. Ja aamukuudelta minun oli otettava verinäytteet kymmenestä muusta keltatautia sairastavasta lapsesta. Se ei jättänyt paljon aikaa nokosille.

Velvollisuuteni oli kuitenkin olla työssä eikä unessa. Ja jos sappiväriaine pääsisi kerääntymään aivosolujen tyvitumakkeisiin, lapsi vammautuisi pysyvästi. Tämä tapaus voisi pilata yöni. Mutta tämä yö voisi raunioittaa lapsen koko loppuelämän. Tiesin että minun pitäisi olla huolestuneempi hänen tilastaan. Sillä mitä merkitsikään yhden yön uni? Asia olisi kuitenkin helpompi, jos lapsi olisi omaa perhettäni tai jonkun ystävämme lapsi.

Lapsen isä ei toisaalta missään tapauksessa ollut ystäväni. Enemmänkin viholliseni. Mutta hän oli maanmieheni -- minun ei toki olisi pitänyt ajatella häntä vihollisenani. Ehkä ei, mutta hän ei ollut ystävieni ystävä. Hän oli kiroillut heille, pahoinpidellyt, kiduttanut ja vainonnut heitä. Hän oli heittänyt heidät pois työpaikoistaan ja raunioittanut heidän elämänsä. Minä olin järkyttynyt ja vihainenkin heidän puolestaan. En nähnyt syytä, miksi minun olisi menetettävä yöuneni ystävieni sortajan tähden. Kärsiköön hänkin puolestaan. Ei, väärin. En ollut koskaan edes tavannut lapsen isää. Hän ei ehkä ollut ystäväni, mutta se ei tehnyt hänestä vihollistani. En voinut olla varma siitä, että juuri hän oli yksi niistä, jotka olivat kohdelleet ystäviäni kaltoin. Hän saattoi jopa olla yksi meistä.

Ja vaikka hän olisikin pahoinpidellyt ystäviäni, miksi hänen lapsensa pitäisi kärsiä sen tähden? Minä olin lääketieteen ammattilainen, en palkkasoturi kuten eräät muut. Sitä paitsi kosto ei kuulunut minun tai ystävieni sanavarastoon. Ehkä ei kosto, mutta entä vastaisku? Miksi en iskisi takaisin? Nämä ihmiset ovat tuhonneet ystävieni elämän, fyysisen ja mielenterveyden.

Ja sitä paitsi äiti ei ollut kovin innostunut antamaan lupaa verensiirtoon, vaikka tiesi sen koituvan lapsen parhaaksi. Ehkä voisimme antaa vauvalle vain paljon nestettä ja katsoa, riittäisikö se laskemaan sappiväriaineen tason alle 17 prosentin aamuun mennessä. Sitten verensiirtoa ei enää tarvittaisi. Ja minä saisin kunnon yöunet. Tiesin että työtoverini ymmärtäisivät.

Pahimmassa tapauksessa lapsen aivot saattaisivat vaurioitua. Hän ei ehkä pystyisi kirjoittamaan omaa nimeään, mutta siinä mielessä hän ei olisi huonompi kuin äitinsä, joka ei kärsinyt aivovauriosta. Hän voisi seurata isänsä jalanjälkiä armeijaan - sotilas ei tarvitse toimivia aivoja. Vaikka siinä työssä olisikin aivot, ne panisivat sinut lopettamaan niiden käyttämisen. Ei ei, minun ei pitäisi ajatella näin. Mikä minusta oli tulossa?

Tämä lapsiparka oli vasta neljän päivän ikäinen. Niin pieni. Jos jätin hänet yöksi 22 prosentin sappiväriainetasolle tekemättä mitään, huomenna aineen määrä veressä olisi voinut nousta 29 tai 30 prosenttiin. Ei varmastikaan ollut oikein, että minun kaltaiseni ihmiset, niin sanotusti aivoista parhaimmat, jättäisivät verensiirrosta päättämisen sikseen, kunnes myrkyn määrä olisi noussut peruuttamattoman korkealle.

Voisinko todella tuomita tämän neljä päivää vanhan vauvan varttumaan niin, että keho kasvaisi mutta aivot eivät, mikä tekisi hänet riippuvaiseksi toisten avusta koko elämänsä ajaksi? Hän ei ehkä eläisi edes isänsä ikäiseksi. Ja sitä paitsi, kuka voi sanoa ettei hän käyttäisi aivojaan meidän hyväksemme. Väliäkö sillä, keitä hänen isänsä ja äitinsä olivat. Hän oli vain viaton neljän päivän ikäinen vauva. Hän ei ollut tuhonnut kenenkään elämää - miksi minä tuhoaisin hänen elämänsä? Kävin mielessäni näitä väitteitä läpi toimien syyttäjänä, puolustusasianajajana, todistajana ja tuomarina jutussa, johon olin haastanut vastaajaksi neljän päivän ikäisen vauvan.

Tuomarina päätin, että verensiirto oli tehtävä. Ollakseni rehellinen työtoverini olivat jo tehneet päätöksen puolestani, ja väittely jäi sisäiseksi pohdiskelukseni. Niinpä tilasin verta veripankista. Emme vielä 40 minuutin jälkeenkään olleet saaneet vastausta, joten kävin katsomassa, mistä viivytys johtui. Osoittautui, ettei heillä ollut verta. He ehdottivat, että yrittäisin Rangoonin keskussairaalaa, vaikka totesivatkin samaan hengenvetoon, että sielläkään verta ei luultavasti olisi, koska kyseessä oli harvinainen veriryhmä. Väliäkö sillä. Olin päättänyt järjestää asian, niinpä hoidin itse järjestelyt saadakseni verta keskussairaalasta.

Puolenyön tienoilla oli kiireistä, ja työtoverini olivat tyytymättömiä, kun en auttanut heitä. Mutta minä jatkoin, enkä levännyt ennen kuin auto lähti hakemaan verta keskussairaalasta. Menin henkilökunnan lepohuoneeseen ja virkistin itseäni vedellä ja keksillä. Sitten katsoin itseäni peilistä ja näytin saavutuksiini tyytyväisenä itselleni ylöspäin nostettua peukaloa. Huomasin että vasen peukaloni näkyi peilissä oikeana peukalona.

Kaksi peukaloa toivat mieleeni muistoja lähimenneisyydestä ja muistoja ystävästäni. Ajattelin häntä enemmän kuin ketään muuta ystävääni. Näin kaksi peukaloamme peilissä. 2 Viimeksi hänet nähdessäni emme olleet tavanneet pitkään aikaan, vaikka joskus olimme nähneet melkein päivittäin. Olin kaivannut häntä kipeästi. Viimeinen kohtaamisemme oli hyvin surullinen tapaaminen. Hän oli potilas, minä lääkäri. Mutta valitettavasti hän ei ollut minun potilaani. Saatoin ainoastaan tutkia hänet nopeasti ja lausua hänelle muutaman rohkaisun sanan. Näin kuinka hän kärsi, mutta en voinut muuta kuin kysyä: "Oletko kunnossa?". Nähdessäni hänet siinä makaamassa tuska rinnassani tuntui hänen sydämensä kivulta. Olin mitannut hänet pulssinsa pidellen hänen rannettaan kädessäni. Hänen peukalonsa painautui voimakkaasti omaa peukaloani vasten. Minä tuijotin sitä. Sitten laitoin käteni hänen ylemmälle käsivarrelleen ja kohotin pääni katsoakseni häntä silmiin. Me katsoimme toisiamme, silmät täynnä tunnistamista ja ymmärrystä. Me sanoimme kaiken käsillämme ja silmillämme. Ja siinä se. En enää koskaan nähnyt häntä. Minun piti mitata hänen pulssinsa. Sen sijaan päädyin mittaamaan hänen peräänantamattomuutensa voimaa ja hänen kärsimyksensä syvyyttä.

Kello oli melkein yksi yöllä, kun auto toi veren Rangoonin keskussairaalasta. Yksi työtovereistani tekisi verensiirron. Minun tehtävänäni oli tarkistaa ja tallentaa verensiirron aikaansaama edistys, vauvan syke, hengitys ja muut elintoiminnot. Kello 1.15 aamuyöllä olimme valmiit aloittamaan. Vauva oli sidottu erikoiseen x:n muotoiseen sänkyyn. Hänen jalkansa ja kätensä oli levitetty sivuille ja sidottu laitoihin valkoisilla kangaskaistaleilla, jotka estivät häntä kiemurtelemasta ja potkimasta. Jo ennen kuin aloitimme hän huusi täyttä kurkkua, hengenhädässä. Hän äitinsä itki. Katsoessani heitä mieleeni palasi, kuinka joku oli joskus sanonut: "Ilman omaa syytäsi sinä kärsit, isiesi syntien tähden."

Hänen napanuoransa oli lievästi tulehtunut, joten paikallispuudutuksen antaminen sitä kautta olisi ollut ongelmallista, varsinkin haavan parantumisen kannalta. Niinpä teimme leikkauksen ilman nukutusta lapsen huutaessa sydämensä kyllyydestä. Hän ei voinut liikkua tai potkia. Mietin, saattoiko kukaan kärsiä enempää menneiden aikojen syntien tähden. Ajattelin, mitä voisin yrittää saadakseni hänet rauhoittumaan. Pitäisikö minun selittää hänelle, että tässä ei enää menisi pitkään, tämä olisi pian ohi? Ymmärtäisikö hän? Uskoisiko hän minua sittenkään, vaikka ymmärtäisi? Hänen ikäiselleen "pian" saattoi merkitä ikuisuuksia. Enkä voinut sanoa hänelle: "Ole urhea, niin tämä ei koske lainkaan", kuten sanoimme vanhemmille lapsille antaessamme heille pistosta pakaraan.

Tiesin että tämä koskisi lapseen kovasti. En voinut valehdella hänelle, vaikka muut ehkä voisivatkin tehdä niin. Mitä siis saatoin tehdä? Pujotin käteni sterilisoitujen vaatteiden alta ja hyväilin hänen otsaansa. Siitä ei ollut paljon apua. Hän jatkoi itkemistä pienet kasvot raivosta ja tuskasta punaisina. Silitin hänen poskiaan ja korviaan. Yritin antaa hänelle hiukan vettä. Mutta hän ei suostunut juomaan eikä lopettanut itkuaan. Työtoverini pani viimeisiä tikkejä paikalleen. Pienokainen jatkoi itkemistään uupumuksestaan huolimatta. Hän ei varmaan edes ymmärtänyt kuinka väsynyt oli, sillä hän vain itki ja itki pysähtymättä ajattelemaan. Valtava tuska sai hänet unohtamaan väsymyksensä, vain itketti ja itketti häntä.

Kestä vielä hetki, pikkuinen. Tämä on pian ohi. Hyväilin jälleen hänen korvaansa. Äkkiä hän reagoi siihen yllättyneenä ja yritti vääntäytyä minua kohti, mutta siteet olivat liian tiukalla. Sitten hän hämmästyttävin voimin, ranteissaan olevista siteistä huolimatta, yritti tarttua käteeni. Hän sai peukaloni nyrkkiinsä eikä päästänyt irti. Minun ei kannattanut edes yrittää irrottaa itseäni otteesta. Peukaloni onnistui tehtävässä. Hänen itkunsa vaimeni. Vaikutti siltä, kuin hän olisi odottanut peukaloani koko tämän ajan.

Työtoverieni taidon ansiosta vauvan sappiväriaineella myrkyttynyt veri - hänen vanhempiensa veri - oli nyt vaihdettu puhtaaseen, saastumattomaan vereen. Toivon sinulle hyvää, pikkuinen. Toivon että käytät puhdistettuja aivojasi hyödylliseen työhön. Toivon että juuri puhdistettu sydämesi pysyy puhtaana. Toivon että voima, jonka sait peukalostani ja totuus, joka välittyi minusta ja ystävieni peukaloista, jatkaa virtaamistaan sinun suonissasi. Toivon ja uskon, että jonain päivänä meistä tulee ystävät, sinusta ja minusta. Kuinka voisikaan käydä toisin, nyt kun peukalomme ovat koskettaneet toisiaan.

Kirjoittaja on 29-vuotias burmalaisnainen, lääkäri ja kirjailija. Hän ehti julkaista yli 60 novellia eri lehdissä ja kokoelmissa ennen kuin Burman sotilasjuntta vangitsi hänet ja tuomitsi poliittisen toimintansa takia 20 vuodeksi vankeuteen. Tämän novellin on englannin kielestä suomentanut Jyrki Räikkä.

(ALAVIITTEET)

1 "Matkoilla työasioissa" on burmalaisten käyttämä kiertoilmaus sille, että joku on vangittu poliittisin perustein. Itkevän naisen vastaus "Hän matkustaa työnsä tähden" kertoo puolestaan tässä yhteydessä sen, että hänen miehensä työskentelee rajaseudulla armeijan palveluksessa.

2 Ma Thida viittaa tässä melko varmasti Maung Thawkaan, kirjailijaan, joka sai 20 vuoden vankeustuomion vuonna 1989 ja kuoli kesäkuussa 1991 Rangoonin keskussairaalassa, jonne hänet oli siirretty Inseinin vankilasta. Ma Thida tapasi hänet lyhyesti, kun hänet siirrettiin Rangoonin keskussairaalaan.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!