Kylmää politikointia lämpenevässä maailmassa

Teksti: Oras Tynkkynen

LyhyetYmpäristöIlmastonmuutosAasiaItä-AasiaJapaniAmerikkaPohjois-AmerikkaYhdysvallatEurooppaLänsi-EurooppaSuomi

Tummiin pukuihin sonnustautuneet miehet kiiruhtavat pitkin Kioton kansainvälisen konferenssikeskuksen käytäviä tärkeän näköisinä. Vaikka meneillään on ilmastonmuutoksen torjumista tavoitteleva kokous, ovat monet heistä paikalla vastustamassa kaikkia rajoituksia kasvihuonekaasuille. Nämä itsekkään liike-elämän tyylitellyt lobbarit ovat 1990-luvun politiikan todelliset kasvot.

Joulukuussa 1997 Kiotossa pidetylle ilmastokokoukselle oli leimallista saastuttavan teollisuuden esiinmarssi. Japaniin oli lennätetty yli 700 edustajaa yhtiöistä ja järjestöistä, joiden intressiin kuului sabotoida yrityksiä hidastaa ilmastonmuutoksen etenemistä. Tässä lobbariarmeijassa oli ihmisiä niin ylikansallisista öljy-yhtiöistä, autoalan etujärjestöistä, saastuttavan teollisuuden tutkimuslaitoksista, ammattiliitoista kuin ympäristönsuojelun vastaisesta liikkeestäkin.

Liike-elämän vastaisku oli alkanut kuitenkin jo ennen Kioton kokousta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa hallituksen neuvottelukannan julkistamista edelsi massiivinen 13 miljoonan dollarin mainoskampanja, jossa suuryritykset pelottelivat ihmisiä veronkorotuksilla, työttömyydellä ja hintojen nousulla. Amerikkalaispoliitikotkaan eivät suotta tue liike-elämän kantoja -- vuosina 1991--97 öljy-, hiili- ja autoteollisuus käytti yli 24 miljoonaa dollaria kongressin jäsenten voitelemiseen.

Australiassa puolestaan hallitus taikoi hatustaan MEGABARE-mallin, joka povasi tuhoa ja kurjuutta päästöjään leikkaavien maiden talouksille. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että mallia rahoittivat muiden muassa Australian hiiliyhdistys, liike-elämän neuvosto ja kaksi hiiliyritystä.

Yritysten edustajien jääkylmä laskelmointi näkyy hyvin öljyjätti Exxonin pääjohtajan Lee Raymondin toiminnassa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa hän vaati kiivaasti hallitusta hylkäämään ilmastosopimuksen, joka ei vaadi myös kehitysmaita rajoittamaan päästöjään. Samaan aikaan toisaalla hän kuitenkin yllytti kehitysmaita vastustamaan ilmastosopimusta, joka edellyttäisi niiltä toimia. Olisikin ollut liikaa pyydetty, että Raymond olisi rehellisesti sanonut vastustavansa ilmastosopimusta vain siksi, koska se uhkaa hänen yhtiönsä miljoonavoittoja.

Kaiken tämän tietäen ei olekaan mikään ihme, että neuvottelut Kiotossa päätyivät masentavaan viiden prosentin leikkaukseen teollisuusmaiden päästöissä. Näppejään nuolemaan jäi muun muassa kehitysmaiden G77-ryhmä, joka oli liittoutunut yhdessä EU:n, Kiinan ja useiden Itä-Euroopan maiden kanssa vaatimaan 15 prosentin vähennystä vuoteen 2010 mennessä. Se, että esityksen takana oli lähes 90 prosenttia maailman ihmisistä, ei painanut paljoa reaalipolitiikan vaa'assa -- olihan toisessa vaakakupissa ylikansallisten yritysten miljoonat hiilenmustat dollarit.

Oras Tynkkynen

Kirjoittaja suorittaa siviilipalvelustaan Kepan tiedotusyksikössä. Hän osallistui joulukuiseen Kioton ympäristökokoukseen Maan Ystävät ry:n edustajana.


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!