Diplomaattien cocktailkutsujen suosikkivertaus Jakartassa spekuloitaessa presidentti Suharton asemalla on kuvata häntä tiikerin selässä ratsastajaksi. Jos pedon turkissa roikkumista jatkaa, on vaarana tulla syödyksi, ja kaksinverroin, jos yrittää hypätä vauhdista pois.
Suhartoon sovellettuna tämä tarkoittaa, että 76-vuotias yksinvaltias voi jatkokautta ahnehtiessaan joutua yleisen liikehdinnän tai vallan anastajien syrjäyttämäksi, ja luopuessaan hän voi puolestaan olla pakotettu kohtaamaan kaikki diktatuurikautensa julmuudet päivänvalossa.
Optimistisimmat tarkkailijat uskoivat vielä ennen Aasian talouskriisiä presidentin voivan siirtyä omasta tahdostaan syrjään taatakseen paikkansa historiassa epäitsekkäänä suurmiehenä. Nyt sama logiikka toimii kuitenkin toisinpäin. Suharto ei halua jäädä historiaan epäonnistujana ja seurata sivusta, kun talouskriisi rusentaa hänen nimeensä henkilöityneen Uuden Järjestyksen, Orde Barun saavutukset.
Suharton asettuminen ehdolle seitsemänneksi viisivuotiskaudeksi ei lopulta tullut yllätyksenä. Valta tuo aina mukanaan yksinäisyyden ja ehdoton valta tuo mukanaan ehdottaman yksinäisyyden. Päätös jatkokaudesta oli lopulta vain Suharton itsensä, mutta myös maan eliitti, erityisesti armeija, toivoi hänen jatkavan.
Maaliskuussa presidentin valitsevan 1 000-jäsenisen kansankouksen päätös on läpihuutojuttu: Suharto saa jatkoajan. 425 kansankokouksen jäsentä tulee Suharton hallitsemasta parlamentista, 75 on armeijan valitsemia kansanedustajia ja loput ylhäältä eri tahojen edustajiksi nimettyjä valitsijoita.
Todellinen huomio kiinnittyykin varapresidentin valintaan; valtion päämiehen tehtävät siirtyvät hänelle, jos istuvan presidentin terveys pettää.
Suharton heikkenevä terveys onkin saanut monet veikkaamaan hänen pyrkivän siirtymään arvokkaasti syrjään melko pian valinnan jälkeen. Suhartolle tehtiin 1994 munuaisleikkaus, ja hän on käynyt sydäntarkastuksissa Saksassa. Joulukuun alussa hän ei terveyssyistä ensimmäistä kertaa kyennyt osallistumaan Kaakkois-Aasian maiden järjestön ASEAN:in johtajien kokoukseen Malesiassa.
Hymyilevä Kenraali on jaavalainen myytti
Presidentti Suharto kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, jotka ovat muokanneet ympäröivää todellisuutta ja aikaansa enemmän kuin ne häntä.
Ennen vuoden 1965 vallankaappausta hän oli lähes tuntematon kenraalimajuri. Yli kolmen vuosikymmenen veristen ihmisoikeusloukkausten ja korruption, mutta myös huikean talouskasvun ja modernisaation värittämän ajan itsevaltias haluaa yhä ulkoisesti esiintyä vain valtion palvelijana. Hymyilevä Kenraali vaalii huolellisesti kuvaa askeettista elämää harjoittavasta hartaasta muslimista.
Oman särmänsä Suharton julkiseen kuvaan tuo hänen kahmimansa valtava omaisuus. Vuodenvaihteessa hän komeili Ilta-Sanomien laatimalla maailman rikkaimpien listalla Brunein sulttaanin ja Bill Gatesin jälkeen sijalla kuusi 90 miljardin markan omaisuudellaan. Vaikka summaa voikin pitää liioteltuna, antaa se kuvan Suharton perheen kaikkialle Indonesiassa ulottuvista bisneslonkeroista.
Suharton — monien jaavalaisten tapaan hänellä on todella vain yksi nimi — henkilöhistoriasta on rakennettu indonesialainen myytti. Hän syntyi 8. kesäkuuta 1921 pienessä Kemusukin kylässä. Suharton isä oli vaatimaton kylävirkailija, joka pystyi turvaamaan pojalleen vain keskiasteen koulutuksen. Vuonna 1940 Suharto liittyi Kuninkaalliseen Alankomaiden Intian armeijaan ja eteni sen riveissä melko hitaasti. Lopulta 1965 hän oli oikea mies oikealla paikalla toimiessaan armeijan sisäisestä järjestyksestä vastaavan nopean toiminnan joukkojen KOSTRAD:in komentajana; ja loppu — kuten sanonta kuuluu — onkin historiaa.
Timo Saari