Azerbaidzhan – matkalla vapauteen ja henkilökulttiin

Teksti: Annika Sandlund

DemokratiaHallintoTalousAasiaKeski-AasiaAzerbaidzan

Muutos totalitaarisesta hallinnosta tietynlaiseen demokratiaan vie aikaa kaikissa entisissä itäblokin maissa. Tietyillä alueilla muutos seisoo täysin paikallaan. Kapitalismi voi olla yhtä voimakas pakkokeino kuin kommunismi, kaikki riippuu siitä, minkä merkityksen käsitteelle antaa. Kuten kaikki tiedämme, vapaa talous ei merkitse vapaata yhteiskuntaa. Ulkopuolisen on tietenkin vaikea päätellä, kuinka suuri muutos on ollut. Sen sijaan hänen on helppo nähdä varoitusmerkit, sillä kaikissa järjestelmissä on mittarit, joita tulkita. Minä valitsin kolme: yhteiskunnan avoimuus (tai pluralismi), laki ja ihmisoikeudet.

Muutaman päivän matkalla ei ehdi nähdä paljoa, siksi havaintoni perustuvat yhtälailla Azerbaidzhania koskeviin tutkimusraportteihin (Peter Leuprecht, Felix Corley, Azerbaidzhanin ihmisoikeustoimisto, Helsinki Citizens Assembly ja Amnesty International).

Kaikissa ollaan yhtä mieltä siitä, että nopea muutos parempaan vaarantuu voimakkaasta vastarinnasta, joka kohdistuu niihin, jotka pyrkivät avoimeen yhteiskuntaan. Kyse ei ole ainoastaan mielipidevangeista ja enemmän tai vähemmän vaiennetusta oppositiosta. Ennen kaikkea kyse on sellaisen valtion tietoisesta rakentamisesta, joka perustuu harvainvaltaan. Ensimmäiset myönteiset merkit -- monipuoluejärjestelmä, uudet sanomalehdet, kansainvälisen ihmisoikeusjulistuksen allekirjoittaminen jne -- ovat herättäneet kuitenkin toivon, jota on vaikea tukahduttaa, vaikka suurelta osin on käännytty jyrkästi takaisin itsenäisyyttä edeltäviin aikoihin.

Jotta totalitaarisesta yhteiskunnasta voisi tulla demokraattinen, asenteiden on muututtava. Jos maan johto ei käynnistä ja tue asennemuutosta, onnistumisen mahdollisuudet ovat mitättömät. Poliittisten johtajien on ymmärrettävä demokratiaa ja heidän on hyväksyttävä demokratian pelisäännöt. Tällaista ymmärtämystä en havainnut niissä virkamiehissä, joita tapasin lyhyen matkani aikana. Ja jos ymmärtämystä onkin, sen estää maan presidentti, joka käytännössä on yksinvaltias. Kun katselin katutaiteilijoiden töitä vanhojen kivirakennusten välisellä aukiolla, tapasin miehen, joka maalaa presidentin kuvan joka päivä. Taulut ovat tietenkin kopion kopioita, mutta niiden avulla taiteilija toivoo saavansa tarpeeksi rahaa, että pystyy avaamaan Pink Floyd -aiheisen rock-kahvilan.


Yksinvaltiuden uhka

Yksinvaltius on tyypillinen kehityspiirre kaikissa Kaukasuksen maissa, myös Armeniassa ja Georgiassa, jonka tilannetta on vaikeampi analysoida Shevardnadzen länsimaisen "imagon rakentamisen" takia.

Kuten aikoinaan Neuvostoliitossa, nytkin yritetään luoda järjestelmä, jossa johtaja johtaa, ja loput ihmisistä saavat yrittää tulla toimeen parhaaksi katsomallaan tavalla. Jokainen presidentti on omaksunut oman tapansa johtaa maata, mutta kaikkien johtamistyyliin liittyy ihmisten tarkka erottelu ystäviin ja vihollisiin. Ministerit ovat yhtälailla yrittäjiä kuin poliitikkoja, joten niin poliittinen kuin taloudellinenkin valta jaetaan sukulaisten, ystävien ja tuttujen kesken.

Azerbaidzhanissa presidentin valtaa tukee 1990 hyväksytty laki, joka takaa presidentille koskemattoman kunnian ja suojelee häntä kaikelta arvostelulta. Ruohonjuuritasolla presidentin kunniaa ylistävät puheet ovat saaneet lähes naurettavia piirteitä. Eräskin ulkomaalainen toimittaja, joka kävi Azerbaidzhanissa muutama viikko jälkeeni, laski että presidentti mainittiin nimeltä 32 kertaa yhden puheen aikana. Itse sekosin aina laskuissa, mutta ei kai nyt sentään niin montaa kertaa...

Sen sijaan virallisen matkani päällimmäisiä muistikuvia on taulu, joka esittää suoraselkäistä ja vakavaa presidenttiä Azerbaidzhanin liehuvan lipun edessä.

Tuntuvampi esimerkki presidentin vallasta saatiin vuoden 1995 kansallisneuvoston vaaleista. Demokraattiset vaalit sujuivat niin, että presidentti nimesi ehdokkaat ja heidät valittiin kansallisneuvostoon äänestysprosentin ollessa 15--30. (Azerbaidzhanin vaalilain mukaan osallistumisprosentin pitää olla yli 50, jotta äänestystulos voidaan hyväksyä). Presidentin oma lista julkaistiin vahingossa eräässä lehtijutussa pari kuukautta ennen vaaleja. Listan mukaan opposition piti saaman noin neljä prosenttia äänistä, mitä oppositiokin pitää hyvänä tuloksena, vaikka on julistanut vaalit mitättömäksi. Oppositiopuolueiden edustajat itse sanovat, että he ovat kolme vuotta edustaneet sitä 90 prosenttia kansasta, joka ei koskaan äänestänyt heitä. Länsimaalaisena voisi helposti todeta, että syyttäkööt itseään, mutta juttu ei ole Kaukasuksella niin yksinkertainen.

Avoin yhteiskunta

Ensimmäinen yhteyteni Azerbaidzhaniin tapahtui reilu vuosi sitten eräässä kansalaisjärjestöjen kokouksessa Kaakkois-Euroopassa. Tuolloin tapasin väsyneet Azerbaidzhanin edustajat, jotka olivat matkustaneet linja-autossa Kaukasuksen ja Turkin halki.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Arzu Abdullaeva, joka jollain keinoin piti koko Kaukasuksen delegaation hyvällä tuulella ja sai heidät puhumaan toisilleen, vaikka Armenian ja Azerbaidzhanin välinen loppumaton sota Vuoristo-Karabahista kiristi tunnelmia. Sodan jättämät jäljet ovat niin syvät, että jokainen Armenian ystävä katsotaan Azerbaidzhanin viholliseksi. Vaihtoehtoja ei ole. Arzukin pidätettiin heti kotiin palattuaan. Hänet vapautettiin kolmen päivän kuluttua. Nyt kun kävelimme öljyn likaamilla rannoilla, hän vain kohautteli olkapäitään tapahtuneelle. Sellaiseen saa tottua yhteiskunnassa, joka ei vielä ole avoin.

Arzu, joka on sosialidemokraattinainen ja Azerbaidzhanin pienen rauhanliikkeen aktiiveja, tuli mukaan politiikkaan 1990-luvun alussa lähinnä sattumalta. Hän huolestui pakolaisista, joita molemmat osapuolet käyttivät häikäilemättömästi hyväkseen sodan ja julkisuuden pelinappuloina. Pakolaisliikkeen kautta hän tuli mukaan politiikkaan ja kuuluu niihin harvoihin, jotka avoimesti puolustavat Vuoristo-Karabahin kompromissiratkaisua eli niin sanottua Ahvenanmaan mallia, jossa alueella olisi laaja itsehallinto muttei täydellistä autonomiaa. Mielipiteistään häntä on haukuttu, mutta on hän myös saanut Olof Palme -palkinnon. Hänellä on nauravat ruskeat silmät ja hulmuavat hiukset. Hän elää äitinsä kanssa esikaupunkialueella ja kutsuu olemassaolevia kansalaisjärjestöjä koolle milloin minkin asian puolesta.

Hän on naispoliitikko, jollaisia olen tavannut hämmästyttävän vähän. Esimerkiksi noin puoli vuotta sitten joku jätti kaksi kuukautta vanhan pojan Arzun portaille. Hän otti pojan luokseen ja on nyttemmin adoptoinut lapsen virallisesti. Sanomalehdissä kirjoitettiin, että poika on varmasti armenialainen. Adoptio ei näin ollen ollut todiste lähimmäisenrakkaudesta, vaan suuri petos. Epävarmassa, suljetussa yhteiskunnassa ei ole mitään, mitä ei voisi käyttää aseena toisinajattelevia vastaan.


Juttu jatkuu > > >


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!