Joe-setä taittaa peistä Mosambikin puolesta

Teksti: Erja-Outi Heino

PitkätDemokratiaTalousGlobalisaatioAfrikkaEteläinen AfrikkaMosambik

Kun Joseph Hanlon puhuu Mosambikista, hän käyttää me-muotoa. Hän on Mosambikin mies, Frelimon toveriksikin väitetty. Hän puhuu kovalla äänellä, koska haluaa sanomansa kantavan Washingtoniin asti. Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja kahdenvälisten donoreiden lisäksi hän nuijii kansalaisjärjestöjä. Vaikka Hanlon ampuu yli, hän on tosissaan. Siksi Joe-setä jaksaa räksyttää.

Amerikkalaissyntyinen toimittaja Joseph Hanlon tuli Mosambikiin liki 20 vuotta sitten. Hän halusi kirjeenvaihtajaksi sosialistiseen maahan. Hänen piti jäädä pariksi vuodeksi, mutta niitä vierähti viisi. Sen jälkeen hän on tullut ja mennyt, nykyään hänellä on tutkijanvirka Englannissa. Mutta polkupyöränsä hän on jättänyt Maputoon.

Hanlon kantaa aitoa huolta Mosambikin asioista. Sen tähden hän jaksaa räksyttää: kuluneina vuosikymmeninä hän on suoltanut loputtoman määrän lehtijuttuja ja kirjoittanut puolen tusinaa asiantuntevaa Mosambik-teosta. Viimeisimmän nimi on Peace without Profit (1996). Viime kuukausina Hanlon on keskittynyt ruotimaan Maailmanpankin cashew-erehdyksiä ja ylipäätään kansainvälisten rahoituslaitosten määräävää roolia Mosambikissa.

Kirjoitit liki seitsemän vuotta sitten kehitysapua käsittelevän kirjan Who Calls the Shots. Mitä ajattelet aputeollisuudesta nykyään, mikä on muuttunut?

-- Olennaisinta on kansainvälisten rahoituslaitosten ylivalta. Kun kirjoitin kirjaa, Kansainvälinen valuuttarahasto oli juuri muuttumassa tärkeäksi, nyt sen rooli on kerta kaikkiaan hallitseva. Muut avunantajat, varsinkin niin sanottu like minded -ryhmä, toimivat kuin Punainen Risti. Ne tulevat ja sitovat haavoittuneet, sen sijaan, että yrittäisivät vaikuttaa ongelmien syihin.

-- Samanmielisten maiden ongelmana on aina ollut se, että ne yrittävät auttaa Mosambikia sotkeutumatta maailmanpolitiikkaan. Ne eivät halunneet aikanaan sotkeutua kylmään sotaan, nyt ne eivät halua sotkeutua kansainvälisten rahoituslaitosten asioihin, tyytyvät vain siivoamaan niiden aiheuttamaa sotkua.

Millainen on hallituksen rooli suhteessa avunantajiin?

-- Politiikka on täysin donorivetoista. Kukaan hallituksessa ei voi tehdä itsenäisiä päätöksiä. Se, mitkä donorit milloinkin päättävät, on muuttunut aikojen myötä. Kylmän sodan vuosina Yhdysvallat oli tärkeä, nyt sen roolin ovat vieneet kansainväliset rahoituslaitokset. Muut avunantajat ovat luovuttaneet päätäntävallan niille.

Miten riippuvainen Mosambikin talous on ulkomaisesta rahoituksesta?

-- Valtion budjetti suunnilleen puoliksi, talous ei yhtä suuressa määrin. Mutta talous on pakko jakaa kahteen osaan: Maputo-viipaleeseen ja muuhun maahan. Kansainvälinen valuuttarahasto näkee vain Maputo-talouden, kasvavan ja ulospäin aukeavan osuuden. Mutta maan sisäinen talous on laskussa, ja siinä on jotakin mätää.

-- Pembassa tilanteen näkee kirkkaasti. Olen ollut siellä kolme kertaa, vuosina 1980, 1987 ja 1997. Kaupunki on pysynyt kaikki nämä vuodet aivan samanlaisena, kaduissa on vain enemmän monttuja. Pemba ei voi yhtään paremmin kuin silloin, kun sota oli pahimmillaan. Missä kasvu on? Tilastoissa kai, ainakaan se ei ole Pembassa. Kaupoissa on samat tavarat; öljy, sokeri, suola, tomaattitölkit, ei enempää, ei vähempää. Sodan päättymisestä on viisi vuotta, ja rauhan kuuluisi tuoda vaurautta, mutta ihmiset ovat köyhempiä kuin he olivat viisi vuotta sitten. Ihmiset ovat köyhempiä kuin vuosi sitten, vaikka tilastot väittävät, että he ovat vauraampia. Kuilu vauraan sektorin ja kurjuudessa elävien kesken kasvaa.

Osa avunantajista yrittää kuroa maaseudun ja Maputon välistä kehitysjuopaa umpeen keskittymällä tiettyyn provinssiin. Hollantilaiset hoitelevat Nampulaa, tanskalaiset Teteä. Mitä ajattelet tällaisesta provinssijaosta?

-- Siinä on etunsa ja haittansa. Etuna on donorien karsiutuminen ja provinssin tilanteen selkeytyminen. Haittana on, että yksittäinen avunantajamaa saavuttaa nimikkoprovinssissaan suhteettoman valta-aseman. Toinen ongelma on, että se nipistää budjettituesta, johon avunantajat olivat jo välillä siirtymässä. Nyt tavallaan palataan projektiajatteluun -- donorit tarvitsevat tiettyjä projekteja, joita ne voivat esitellä kotimaassaan. Yksi provinssijaon vaara on sekin, että se luo eriarvoisuutta: yhdessä provinssissa maksetaan toiseen verrattuna tuplapalkkoja valtion virkamiehille. Hyvähän se on, että virkamiehet saavat palkkaa, jolla voi elää, mutta olisi huomattavasti terveempää, jos raha siihen tulisi valtion budjetista eikä donorin armosta.

Kuka omistaa kumppanin?

Viime vuosien muotisana on ollut "ownership" (sitoutuminen tai omistusoikeus). Onko sitä olemassa?

-- Avunantajat omistavat sen. Se on donorien omistusoikeutta. Todellinen ownership on mahdollinen vain, jos päätöksenteko siirretään Mosambikiiin, ja siihen mikään avunantajataho ei ole valmis. Ownership kuuluu samaan sarjaan toisen muotisanan, kestävyyden kanssa. Molemmat ovat mahdollisia vain, jos sallitaan mosambikilaisten viranomaisten tehdä päätökset ja omaksua vastuu niistä ja niiden seurauksista. Donorit sanovat, että "meillä donoreina on vastuumme katsoa, ettei rahaa tuhlata, ja siksi meidän on kontrolloitava päätöksentekoa". Eli yritetään välttää tuhlausta lyhyellä aikavälillä ja luodaan tuhlausta pitkällä.

Entä kumppanuus?

-- Tarkoitatko Maailmanpankin ja avunantajamaiden kumppanuutta? Se on ainoa olemassaoleva kumppanuuden muoto. Kehitysapu on teollisuudenala, joka työllistää valtavan määrän ihmisiä, se on suuri koneisto. Jos todella onnistuu avussa, työntekijä tekee itsestä työttömän. Joten siinä ei pidä onnistua. Se on kuin huumebisnes; kun saat jonkun heroiinikoukkuun, et sinä häntä siitä halua irrottaa.

Kuulostaa kyyniseltä ajattelutavalta pohjoismaiseen korvaan. -- Saattaa kuulostaa, mutta aputeollisuutta aliarvioimatta minun ajattelutapani lähtee eri lähtökohdista. Ajattele ihmistä, joka kerjää kadulla, annatko hänelle rahaa vai et? Pidätkö häntä köyhänä, koska hänellä ei ole rahaa, vai ajatteletko hänen olevan köyhä jostakin muusta syystä? Jos ajattelet hänen olevan köyhä, koska hänellä ei ole rahaa, silloin koko ongelma liittyy väärään vaurauden jakoon. Sitä vastausta länsimaisten ihmisten on erittäin vaikea hyväksyä, mieluummin me ajattelemme, että olemme rikkaita, koska ansaitsemme olla rikkaita. Pohjoismaiset ihmiset ovat parempia kuin muut ja siksi rikkaampia. Sen vuoksi köyhille ei voida vain siirtää rahaa vaan heille on siirrettävä tietoa ja asiantuntemusta. Köyhät ovat köyhiä, koska he ovat tyhmiä tai korruptoituneita tai epäpäteviä. Heitä auttaaksemme luomme tämän valtavan infrastruktuurin. Emme voi sallia päätöksenteon tapahtuvan vastaanottajien tasolla, sehän vihjaisi siihen, että ehkä köyhät eivät olekaan tyhmiä vaan kysymys on jostakin muusta.

-- On kyseenalaistettava syvään juurtuneita psykologisia pinttymiä, ennen kuin voimme järjestää aputeollisuutta uudelleen. Eivät sitä tee Pohjoismaat sen enempää kuin kukaan muukaan. Periaatteessa alku olisi yksinkertainen: myöntäisimme, että on aito tarve siirtää vaurautta pohjoisesta etelään ja se pitää tehdä jonkinlaisen ohjelman muodossa.

-- Mosambikin yhteydessä puhutaan usein siitä, että maassa ei ole kykyä resurssien hallintaan. Mutta me olemme kuluttaneet viimeiset kymmenen vuotta imemällä inhimilliset voimavarat mosambikilaisesta systeemistä. Esimerkiksi terveysministeriö toimi hyvin tehokkaasti 15 vuotta sitten, mutta ei kykene siihen enää, koska olemme ottaneet sieltä parhaat ihmiset ja vähentäneet ministeriön päätöksentekokykyä. Emme anna mosambikilaisten tehdä virheitä. Itse teemme virheitä koko ajan ja opimme niistä, mutta heille emme sitä suo.

Juttu jatkuu > > >


Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!